2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

7. Työ on patriarkaalista herruutta

Ei ole kuitenkaan mahdollista alistaa kaikkia yhteiskunnallisen elämän sfäärejä tai kaikkia oleellisia inhimillisiä aktiviteetteja abstraktin (newtonilaisen) ajan komentoon, vaikka työn sisäinen raaka logiikka (inhimillisten voimavarojen muuttaminen rahamateriaksi) sitä vaatiikin. Tästä syystä syntyy työn "vapautetun" ja vieraantuneen alueen kanssa, ikään kuin työn alueen kääntöpuolena, yksityiskotitalouden, perhe-elämän ja intiimiyden alue.

Se on sfääri, joka ilmaisee "naiseuden" idean ja käsittää arkielämän toimintoja, joita vain poikkeustapauksissa voidaan muuttaa rahamuotoon: siivoamista, ruuan laittamista, lasten kasvatusta, vanhusten hoitoa ja ihanteellisen kotirouvan tarjoamaa "rakkauden työtä", joka huolehtii työn uuvuttamasta elannonhankkija-aviomiehestä virkistäen ja "ladaten" tunteilla miehen tyhjyyttä. Yksityisyyden sfääri on vain työn sfäärin kääntöpuoli, ja tästä syystä sitä on porvarillisessa ideologiassa idealisoitu autenttisen elämän paikkana. Todellisuudessa se ei kuitenkaan useinkaan ole muuta kuin perhehelvetti. Tosiasiallisesti se ei ole paremman tai varsinaisen elämän piiriä, vaan on sekin typistetty ja redusoitu olemassaolon muoto, samojen systeemipakkojen (nk. työn) käänteiskuva. Tämä piiri on itsessään työn seurausta, vaikkakin työn piiristä eristetty, ja olemassa vain suhteessa siihen. Ilman tämän "jakautumisen/eristämisen" tuottamaa naisille kuuluvaksi katsottua sosiaalista tilaa ei työyhteiskunta olisi kyennyt toimimaan. Tämä tila on sen mykkä edellytys ja samalla sen erityinen tulos.

Sama pätee niihin sukupuoliin liitettyihin stereotypioihin, jotka ovat yleistyneet tavarantuotantojärjestelmän kehityksen myötä. Ei ole sattumaa, että kuva naisesta primitiivisenä, vaistojen ohjaamana, irrationaalisena ja emotionaalisena lujittui samanaikaisesti, kun kuva miehestä rationaalisena ja työnarkomaanina kehittyi yleiseksi ennakkoluuloksi. Ei ole sattuma sekään, että valkoisen miehen itseensä kohdistama kurinalaistaminen, joka kehittyi eräänlaiseksi mentaaliseksi sotaleiriharjoitukseksi kyetäkseen omaksumaan työn kovat vaatimukset ja valtiollisen "ihmisresurssien" hallinnoinnin, sattui ajallisesti samoihin aikoihin kuin useita satoja vuosia raivonneet brutaalit noitavainot. Työyhteiskunnallinen systeemi vaikutti syvällisesti myös tuolloin syntymässä olleen modernin luonnontieteen tapaan ymmärtää ja hallita maailmaa. Voidakseen toimia pidäkkeittä valkoinen mies juuri itsestään pois tunnetilat ja emotionaaliset tarpeet, jotka työn imperiumissa saattaisivat toimia vain häiriötekijöinä.

1900-luvulla, erityisesti toisen maailmansodan jälkeisissä fordistisissa demokratioissa, naiset tulivat yhä enenevissä määrin vedetyiksi työn järjestelmään. Naisille näin luotu "skitso-tietoisuus" oli ainoa merkittävä seuraus tästä. Naisten tulo "työelämään" ei tuonut heille vapautta, ainoastaan alisti heidät samalle työyhteiskunnalliselle muokkaukselle kuin mistä miehet olivat jo saaneet kärsiä. Toisaalta yhteiskunnallisten sfäärien "jakautuminen" säilyi murtumattomana ja naisille määritellyt tehtävät säilyivät edelleen työn virallisen piirin ulkopuolella. Naiset alistettiin näin kaksinkertaiselle taakalle ja samalla täysin vastakkaisille sosiaalisille imperatiiveille. Työn piirin sisäpuolella heille jäi, kuten nykyäänkin, matalapalkkasektorin työt tai muuten vähäarvoiset työt.

Kamppailuissa naiskiintiöiden saamiseksi tai naisten yhtäläisistä uranluontimahdollisuuksista ei myöskään piile systeemin haastamisen siemeniä. "Uran ja perheen yhdistämisen" kurja porvarillinen visio jättää tavarantuotantojärjestelmän edellyttämän sfäärijaon ja sukupuolisen "jakautumis"rakenteen täysin ennalleen. Enemmistölle naisista tämä perspektiivi on yksinkertaisesti sietämätön; "globalisaatiovoittajien" hyvin ansaitsevalle vähemmistölle se takaa menestyjän aseman sosiaalisessa apartheidsysteemissä mahdollistamalla heidän delegoida kodin ja lasten hoidon huonopalkkaisille kotiapulaisille, jotka mitä todennäköisimmin ovat naisia.

Niin kutsutun yksityiselämän ja "pyhän perheen" porvarillinen sfääri rapautuu ja hajoaa kiihtyvällä tahdilla. Tämä johtuu työyhteiskunnan systeemipakoista ja erityisesti yksilön totaalisesta riistosta, jotka edellyttävät ehdotonta itsensä uhraamista, liikkuvuutta ja täydellistä alistumista systeemilogiikalle ja kapitalistiselle aikaregiimille. Patriarkaatti ei kumoudu, se villiintyy työyhteiskunnan kriisissä, jota ei haluta tai kyetä yleisesti tunnustamaan. Sitä mukaa kun tavarantuotantojärjestelmä luhistuu, saavat naiset kantaa vastuun seurauksista kaikilla yhteiskunnan tasoilla. "Miesten maailma" keskittyy antamaan työyhteiskunnalle tekohengitystä simuloimalla työyhteiskunnan kategorioita.

Ihmiskunnan on täytynyt pahoin silpoa itseään ennen kuin se on voinut luoda identtisen, funktionaalisen miesmäisen minuuden. Ja jotakin tästä kertautuu jokaisessa lapsuudessa.

Max Horkheimer ja Theodor Adorno, Dialektik der Aufklärung (Valistuksen dialektiikka).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.