2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

6. Työ ja pääoma ovat saman kolikon kaksi puolta

Poliittinen vasemmisto on aina innokkaasti pitänyt työtä suuressa arvossa. Se ei ole pelkästään kohottanut työtä ihmisen todelliseksi olemukseksi, vaan myöskin mystifioinut työn pitämällä sitä pääoman vastaisena periaatteena. Työtä sinänsä ei ole pidetty skandaalina, ainoastaan sitä, että pääoma riistää sitä. Siksi kaikkien työväenpuolueiden ohjelmissa kyse on aina ollut työn vapauttamisesta, ei koskaan työstä vapautumisesta. Työn ja pääoman sosiaalinen vastakohta ei kuitenkaan merkitse enempää kuin erilaisten ja erivahvuisten intressien vastakkaisuutta kapitalistisen koneensisällä. Luokkataistelu oli näiden vastakohtaisten intressien kamppailua yhteisellä yhteiskunnallisella perustalla: tavarantuotantojärjestelmän viitekehyksessä. Luokkataistelu kuului pääoman lisäämisprosessin sisäiseen dynamiikkaan. Täysin riippumatta siitä, koskiko kamppailu parempia palkkoja, kansalaisoikeuksia, työoloja vai uusia työpaikkoja, oli irrationaalisin periaattein toimiva yhteiskunnallinen oravanpyörä sokeasti sisällytetty jo kamppailun lähtökohtiin ja taustaoletuksiin.

Itse tuotannon laadullisella sisällöllä on tasan yhtä vähän merkitystä työn lähtökohdasta tarkasteltuna kuin pääomankaan. Ainoa kiinnostuksen kohde koskee työvoiman myyntiä parhaaseen mahdolliseen hintaan. Ajatus oman tekemisen mielen ja tavoitteen määräämisestä yhteisellä päätöksellä on jotain, mikä ylittää yhteiskuntakoneen ehdollistamien vankien mielikuvituksen täysin. Jos joskus muinoin vielä eläteltiin toivoa siitä, että tällainen tuotannon itsemäärääminen voitaisiin toteuttaa tavarantuotantojärjestelmän muodoissa, ovat "työvoiman" edustajat jo kauan sitten unohtaneet tämän illuusion. Huolta kannetaan enää vain "työllisyydestä" ja "työpaikoista". Jo näiden termien mielleyhtymät paljastavat kerralla koko järjestelmän itsetarkoituksellisen luonteen, samoin kuin näiden systeeminpyörittäjien oman henkisen epäkypsyyden.

Sillä, mitä tuotetaan, mitä tarkoituksia varten ja minkälaisin mahdollisin seurauksin, ei ole merkitystä "työvoimatavaran" myyjälle yhtä vähän kuin sen ostajallekaan. Ydinvoimaloiden ja kemiantehtaiden työläiset protestoivat äänekkäimmin silloin kun näitä tikittäviä aikapommeja ehdotetaan purettaviksi. Volkswagenin, Fordin tai Toyotan "työntekijät" ovat autolla suoritettavien itsemurhaohjelmien fanaattisimpia kannattajia, eikä pelkästään siksi, koska ovat pakotettuja myymään itseään "saadakseen" elää, vaan koska he vahvasti myöskin samaistuvat latteaan ja rajoittuneeseen elämäänsä. Sosiologit, ammattiliittoaktiivit, papit ja muut "sosiaalisen kysymyksen" ammattiteologit pitävät tätä todisteena työn eettis-moraalisesta arvosta. "Työ kehittää persoonallisuutta", he väittävät. Kyllä kyllä: tavarantuotantozombien persoonallisuutta. Ihmisten, jotka eivät enää kykene edes kuvittelemaan elämää tuolla puolen kiihkeästi rakastamiensa oravanpyörien, joille he päivästä toiseen uhraavat itsensä.

Yhtä vähän kuin työväenluokka työväenluokkana koskaan oli pääoman antagonistinen ristiriita ja inhimillisen emansipaation subjekti, yhtä vähän ohjaavat myöskään kapitalistit ja johtajat yhteiskuntaa omalla subjektiivisella egoistisella pahantahtoisuudellaan. Mikään historian tuntema hallitsijaluokka ei ole viettänyt niin epävapaata ja sietämätöntä elämää kuin jonkin Microsoftin, Daimler-Chryslerin tai Sonyn kuiviin puristetut johtajat. Jokainen keskiajan kartanonherra olisi syvästi halveksinut näitä ihmisiä. Siinä missä kartanonherra saattoi nauttia inhimillisestä vapaudesta ja koota rikkauksia, eivät nykyiset työyhteiskunnan eliitit voi pitää hetkeäkään vapaata. Työn ulkopuolella he ovat täysin avuttomia ja taantuvat lapsen asteelle. Vapaus, tiedonhalu ja aistillinen nautinto ovat heille yhtä vieraita kuin heidän alaisilleen, "inhimillisille resursseille". He ovat pelkkiä työtyrannian renkejä itsekin, irrationaalisen itsetarkoituksellisen koneen suoritusporrasta.

Hallitseva herruussysteemi tietää, kuinka pakottaa sen "subjektiton tahto" (Marx) toteutumaan kilpailun "mykän pakon" (Marx) keinoin. Tähän jopa valtaapitävien täytyy taipua, varsinkin siinä tapauksessa, että sattuvat omistamaan satoja tehtaita ja siirtelevät miljardien omaisuuksia ympäri maailmaa. Jos he eivät suostu talouden ehtoihin ja "tee bisnestä", pyyhkäistään heidät pelistä yhtä armotta kuin ylijäämäksi tullut "työvoima". Juuri se, että he joutuvat toimimaan jyrkkien systeemipakkojen ehdoin, tekee heistä todellisen "julkisen uhan", ei heidän tietoinen halunsa riistää muita. Kaikkein vähiten heidän sallitaan kysyvän sammumattoman toimintavimmansa mieltä ja seurauksia. Eikä heillä ole varaa sääliin ja tunteisiin. He nimittävät realismiksi sitä toimintaansa, joka tuhoaa maailmaa ja tekee kaupungeista rumia, ja he suhtautuvat välinpitämättömästi näkemäänsä köyhyyden leviämiseen keskellä rikkautta.

Työ saa yhä täydellisemmin puolelleen kaiken hyvän omantunnon: taipumus iloon sanoo jo itseään "virkistyksen tarpeeksi" ja alkaa hävetä itseään. "Täytyy ajatella joskus terveyttään" - sanotaan, kun huviretkellä oltaessa tavataan äkkiarvaamatta joku tuttava. Saattaapa asia kehittyä pian niinkin pitkälle, ettei ihminen voi noudattaa taipumustaan vita contemplativaan (toisin sanoen halua lähteä kävelylle ajatustensa ja ystäviensä kanssa) itseään halveksimatta ja tunnonvaivoja tuntematta.

Friedrich Nietzsche, Musse und Müssigkeit (Joutoaika ja joutilaisuus), 1882.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.