2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

5. Työ on yhteiskunnallinen pakkoperiaate

Työtä ei voida ollenkaan samastaa niihin toimiin, joilla ihmiset muokkaavat luontoa tai ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Niin kauan kuin ihmiskunta jatkaa olemassaoloaan, sen jäsenet vastedeskin rakentavat taloja, valmistavat ruokaa, vaatteita ja lukuisia muita asioita. He kasvattavat lapsia, kirjoittavat kirjoja, käyvät keskusteluja, hoitavat puutarhaa, tekevät musiikkia ja tuottavat paljon muuta. Tämä on banaalia ja itsestään selvää. Itsestään selvää ei sitä vastoin ole se, että inhimillisen toimeliaisuuden vallitseva muoto, pelkkä "työvoiman käyttö", jossa huomiota ei kiinnitetä aktiviteetin sisältöön ja joka on täysin riippumaton siihen osallistuvien tarpeista ja tahdosta, on kohotettu sosiaalisia suhteita hallitsevaksi abstraktiksi periaatteeksi.

Vanhoissa agraariyhteiskunnissa ilmenivät kaikki mahdolliset herruusmuodot ja henkilökohtaiset riippuvaisuussuhteet - ei kuitenkaan abstraktin työn diktatuuria. Luonnon muokkaamisen toimet tai sosiaalisiin suhteisiin liittyneet aktiviteetit eivät olleet millään tapaa itsemäärättyjä, mutta yhtä vähän myöskään abstraktille "työvoiman käytölle" alisteisia. Aktiviteetteja sääntelivät suuressa määrin uskonnollisten määräysten kompleksiset säännöt ja sosiaaliset ja kulttuuriset traditiot, joissa vastavuoroisuuden periaatteella oli keskeinen sijansa. Jokaisella aktiviteetilla oli oma erityinen aikansa ja paikkansa; mitään abstraktia ja yleistä toiminnan muotoa ei ollut olemassa.

Vasta moderni tavarantuotantojärjestelmä, itsetarkoituksenaan lakkaamaton inhimillisten voimavarojen muuttaminen rahaksi, synnytti erityisen, kaikista muista sosiaalisista yhteyksistä "vapautetun" ja kaikista sisällöistä abstrahoidun nk. työn sfäärin. Tämä sfääri vaatii alaisiltaan ehdotonta alistumista ja koko elämään kohdistuvan herruuden hyväksymistä. Sfääri merkitsee muista sosiaalisista konteksteista erotettua, epäitsenäistä, robottimaista toimintaa, joka palvelee inhimillisten tarpeiden sijasta näiden tarpeiden tuolla puolen olevaa abstraktia, "liiketaloudellista" välinerationaalisuutta. Tässä elämästä erotetussa sfäärissä aika inhimillisenä, elettävänä ja koettuna aikana, lakkaa olemasta: siitä tulee pelkkää optimaalisesti hyödynnettävää raaka-ainetta: "Aika on rahaa". Jokainen sekunti kalkyloidaan, jokainen vessassa käynti on loukkaus ja vapaa jutustelu rikos itsenäistynyttä tuotannontarkoitusta kohtaan. Siellä missä teetetään työtä saadaan käyttää ainoastaan abstraktia energiaa. Elämä tapahtuu muualla, jos missään, koska työn aikaregiimi tunkeutuu kaikkialle. Jopa lapset harjoitetaan tottelemaan newtonilaista aikaa, jotta heistä tulisi mahdollisimman tehokkaita työvoiman jäseniä tulevassa työelämässään. Vuosilomat palvelevat pelkästään työvoiman työkyvyn palauttamista. Ruokailtaessa, juhlittaessa, vapaa-aikana, seurusteltaessakin, sekuntiviisari tikittää takaraivossa.

Työn sfäärissä ei ole merkitystä sillä, mitä tehdään, ainoastaan sillä, että työsuoritus tapahtuu. Työ on pelkkä itsetarkoitus itsekin, siinä mielessä, että työ on rahapääoman liikevoittojen raaka-aine ja substanssi - pääoman rajoja murtava dynamiikka omaa arvoaan lisäävänä arvona. Työ ei ole muuta kuin tämän absurdin itsetarkoituksen rahaksi muuttuva toimintamuoto. Nimenomaan tästä syystä, eikä mistään käytännön syystä, kaikki tuotteet tuotetaan tavaroina. Vain tavaramuodossa tuotteet voivat edustaa rahan abstraktiota, jonka olemuksen työn abstraktio muodostaa. Tämä on se itsenäiseksi muuttunut yhteiskunnallisen koneiston mekanismi, joka pitää modernia ihmiskuntaa pihdeissään.

Juuri tästä syystä ei ole väliä sillä, mitä tuotetaan tai mitä käyttöä tuotteilla on - ekologisista ja sosiaalisista vaikutuksista puhumattakaan. Ei ole väliä sillä, rakennetaanko taloja vai valmistetaanko maamiinoja, painetaanko kirjoja vai tuotetaanko geenimuunneltuja tomaatteja, sairastuuko ihmisiä, myrkyttyykö ilma vai joudutaanko vain uhraamaan hyvä maku - kaikki tämä on irrelevanttia ja merkityksetöntä niin kauan kuin vain kyetään vaihtamaan tavaroita rahaksi ja rahaa tuoreeseen uuteen työhön. Kysymykset tavaroiden käytöstä ja tarkoituksesta, esim. soveltuvuudesta tuhokäyttöön, ovat liiketaloudellisen rationaliteetin näkökulmasta täysin mielenkiinnottomia, sillä tässä näkökulmassa tuote on pelkkä jo loppuun suoritetun työn, "kuolleen työn", kantaja.

"Kuolleen työn", toisin sanoen "pääoman", materialisoiminen ja kasaaminen rahamuodossa on ainut "mieli", jonka moderni tavarantuotantojärjestelmä tuntee. Mikä on "kuollut työ"? Metafyysinen järjettömyys! Kyllä, mutta metafysiikkaa, joka on muuttunut hyvin konkreettiseksi todellisuudeksi, "esineistyneeksi" mielivallaksi, joka pitää yhteiskuntia rautaisessa otteessaan. Ikuisessa ostamisen ja myymisen komennossa ihmiset eivät enää toimi itsetietoisina yhteiskunnallisina olentoina, vaan sosiaalisina "automaatteina", jotka toteuttavat ennalta annettua itsetarkoitusta.

Vasta työn ulkopuolella työläinen tuntee olevansa oma itsensä, kun työssä ollessaan hän kokee olevansa itsensä ulkopuolella. Hän on kotona kun ei tee työtä, ja kun hän tekee työtä hän ei ole kotona. Hänen työnsä ei siksi ole vapaaehtoista, vaan pakotettua, pakkotyötä. Pakkotyö ei tämän takia ole tarpeen tyydytystä, vaan pelkkä keino tarpeiden tyydyttämiseksi työn ulkopuolella. Työn vieraus käy silmiinpistävästi ilmi siitä, että heti kun mitään pakkoa, fyysistä tai muuta, ei ole, työtä kartetaan kuin ruttoa.

Karl Marx, Ökonomisch-philosophische Manuskripte, (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset), 1844.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.