2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

4. Työuskonnon huipentuminen ja sen kieltäminen

Uusi työfanatismi, jolla yhteiskunta reagoi epäjumalansa kuolemaan, on pitkän historian loogista jatkumoa ja sen viimeinen aste. Uskonpuhdistuksen päivistä lähtien ovat länsimaisen modernisaation voimat saarnanneet työn pyhyyttä. Erityisesti viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden aikana kaikkia yhteiskuntateorioita ja poliittisia suuntauksia on riivannut pakkomielteen lailla työn idea. Sosialistit ja konservatiivit, demokraatit ja fasistit kamppailivat ankarasti toisiaan vastaan, mutta kuolettavasta keskinäisestä vihanpidosta huolimatta aina jaksoivat yhdessä ylistää työn idolia. "Laiskurit sysätkää syrjään", sanotaan eräänkin kansainvälisen työväenlaulun saksannetussa versiossa. "Työ tekee vapaaksi" - kaikuvat puolestaan kammottavat sanat Auschwitzin portista. Toisen maailmansodan jälkeen "pluralistiset demokratiat" vannoivat entistäkin enemmän työn ikuisen diktatuurin nimeen. Jopa äärikatolisen Baijerin osavaltion perustuslaki valistaa kansalaisiaan Lutherin perinteen aidossa hengessä: "Työ on kansan vaurauden lähde ja on valtion erityisessä suojeluksessa." 1900-luvun lopussa ovat kaikki ideologiset vastakohtaisuudet miltei haihtuneet. Jäljelle on jäänyt kuitenkin yksi armoton dogmi, ja kaikki jakavat sen: työ on ihmisten luonnollinen kohtalo.

Nykyisen työyhteiskunnan todellisuus jo itsessään kuitenkin kumoaa tämän totuuden. Työuskonnon papit ovat aina julistaneet ihmisen olevan luonnoltaan "työtätekevä eläin" (animal laborans). Ihmisestä tuli laadullisesti ihminen vasta hänen kyettyään Prometheuksen tapaan muokkaamaan luonnon ainesta ja toteuttamaan itseään omissa aikaansaannoksissaan. Kutsumustietoisen maailmanvalloittajan ja demiurgin myytti, joka jo sinällään teki pilkkaa modernin työprosessin luonteesta, saattoi Schlagen, Siemensin ja Edisonin kaltaisten keksijäkapitalistien ja heidän työväestöjensä aikakaudella vielä omata tiettyä todellisuuspohjaa. Nykyhetkeä lähestyttäessä tästä eleestä on tullut kuitenkin täysin absurdi.

Se, kuka vielä kysyy työnsä mieltä, sisältöä ja tarkoitusta, menettää järkensä tai muuttuu häiriötekijäksi rahan itsetarkoituksen pyörittämässä yhteiskuntakoneessa. Kerran työylpeyttä tuntenut homo faber, joka kaikessa rajoittuneisuudessaan teki sen mitä teki kaikella vakavuudella, on tänään aivan yhtä vanhanaikainen kuin mekaaninen kirjoituskone. Yhteiskuntakoneen tulee pyöriä, hinnalla millä hyvänsä. Piste. Merkityksen luonnista vastaavat mainososastot ja viihdyttäjien, yhtiöpsykologien, imagokonsulttien ja huumekauppiaiden laumat. Siellä missä jatkuvasti pulistaan luovuudesta ja motivaatiosta, voi olla varma, ettei niistä ole jäljellä siellä enää hitustakaan - paitsi itsepetoksen muodossa. Itsesuggestion, itsen esiintuomisen ja kompetenssin simuloinnin valmiudet ovat tulleet johtajien, ammattityöntekijöiden, mediatähtien, kirjanpitäjien, opettajien ja parkkivalvojien tärkeimmiksi hyveiksi.

Työelämän kriisi on vienyt täysin pohjan pois väitteeltä, jonka mukaan työ on luonnon ihmiskunnalle pakottama ikuinen välttämättömyys. Vuosisatoja saarnattiin, että työn moolokia tuli ylistää jo siitä yksinkertaisesta syystä, että tarpeiden tyydyttäminen ei tapahdu itsestään, ettei se ole mahdollista ilman hikistä raadantaa. Tarpeiden tyydytys on siis koko työn dominoiman olemassaolomme ydin. Jos tämä kaikki pitäisi paikkansa, olisi työn kritiikki yhtä järkevää kuin painovoiman kritisoiminen. Mutta kuinka on mahdollista, että todellinen "luonnonlaki" joutuu kriisiin tai jopa katoaa? Yhteiskunnallisen työn leirin viralliset tulkit ja sanan asettelijat työhulluista uusliberaaleista kaviaarinmässääjistä kaljavatsaisiin ay-toimitsijoihin ovat selvissä älyllisissä vaikeuksissa koettaessaan pitää kiinni työtä koskevista pseudototuuksistaan. Vai millä tavoin he selittävät senkin, että kolme neljäsosaa ihmiskunnasta on vajonnut puutteen ja kurjuuden ahdinkoon vain siksi, että työyhteiskunnallinen järjestelmä ei yksinkertaisesti enää tarvitse heidän työtään?

Ulossuljettuja ei enää raskauteta vanhatestamentillisella kirouksella "Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän", vaan uudella, mutta yhtä kovalla tuomiolla: "Sinulla ei ole lupa syödä, koska hikesi on ylimääräistä ja kaupaksi käymätöntä." Ja tätä meidän tulisi nyt pitää luonnonlakina? Se ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin irrationaalinen yhteiskunnallinen periaate, joka näyttäytyy luonnonlakina ainoastaan siksi, että se on vuosisatojen kuluessa tuhonnut tai alistanut kaikki muut sosiaalisten suhteiden muodot asettaessaan itseään absoluutin asemaan. Tämä on "rationaalisena" itseään pitävän yhteiskunnan "luonnonlaki". Kyseinen "rationaalisuus" tottelee kuitenkin pelkkää työepäjumalan välineellistä rationaalisuutta, jonka tuottamille "asiapakoille" yhteiskunta on valmis uhraamaan inhimillisyyden rippeensäkin.

Työ, olipa kuinka kurjaa ja mammonaa palvelevaa tahansa, on kuitenkin yhteydessä luontoon. Työn himo johtaa kohden totuutta ja kohti luonnon lakeja ja määräyksiä, jotka ovat totuuksia.

Thomas Carlyle,Working and not Despairing, 1843.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.