2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

3. Hyvinvointivaltion jälkeinen sosiaalisen apartheidin valtio

Yhteiskunnallisesti hyvin kattavassa työn leirissätämä perspektiivi ei juuri ilahduta sen uusliberalismin vastaista ryhmäkuntaa. Kuitenkin nimenomaan juuri he ovat syvästi vakuuttuneita siitä, että inhimillinen elämä ilman työtä ei ole elämisen arvoista. Juuttuneina sodanjälkeisen fordistisen massatyön ja täystyöllisyyden aikakauteen ei heillä kaikessa nostalgiassaan ole muuta ehdottaa kuin hävinneen työyhteiskunnan elvyttäminen. Valtion tulee jälleen tulla hätiin ja korjata ne markkinoiden puutteet ja vääristymät, joihin markkinat eivät itse kykene. Oletetun työyhteiskunnan normeja uusinnetaan turvautumalla simulaatioon: työllistämisohjelmin, pakottamalla sosiaaliapua tarvitsevat kunnalliseen pakkotyöhön, yrityssubventioin, ottamalla julkista velkaa, ja muilla tämäntapaisilla poliittisilla keinoilla. Tällä puolivillaisella valtion hallinnoiman työllistämisleirin uudelleen pystytyksellä ei ole mitään tulevaisuutta edessään. Huolimatta tästä se pysyy sitkeästi ainoana ideologisena lähtökohtana niille laajoille kansankerroksille, jotka ovat jo kuilun partaalla. Täytäntöön pantuna nämä jo syntyessään tuomitut toimenpiteet ovat kaikkea muuta kuin emansipatorisia.

Ideologinen muodonmuutos, joka pitää "niukkoja" ja "ulkopuolisilta" suljettuja työmarkkinoita tärkeimpänä "kansalaisoikeutena", ulossulkee yhteisöstä kaikki kansalaisoikeuksia vailla olevat. Valikoimisen logiikkaa ei kyseenalaisteta, se määritellään vain uudelleen: yksilöllistä selviytymiskamppailua terästetään etnis-nationalistisin kriteerein. "Kotimaisia polkumyllyjä ja oravanpyöriä syntyperäisille kansalaisille", kuuluu kansansielusta purkautuva huuto, joka pyrkii herättämään henkiin kansanyhteisön, perverssin työn rakkauden nimissä. Äärioikeistolainen populismi hyödyntää sumeilematta näitä tuntemuksia. Heidän kilpailuyhteiskunnan kritiikkinsä rajautuu etnisten puhdistusten suosimiseen kapitalistisen vaurauden alati supistuvilla vyöhykkeillä. Sosiaalidemokraattien ja vihreiden maltillisempi nationalismi kohtelee vanhoja siirtotyöläisiä syntyperäisinä kansalaisina ja voi jopa kuvitella heidät täysiksi kansalaisiksi jos nämä kansalaiset sattuvat olemaan siivoa väkeä, josta ei koidu pienintä haittaa. Idästä ja Afrikasta tulevien pakolaisten ulossulkeminen voidaan näin legitimoida populistisin keinoin vieläpä tehokkaammin ja ilman kovia otteita ja huonoa julkisuutta. Tietenkin operaation julkista kuvaa hämärretään taidokkaasti puhumalla alituiseen inhimillisyydestä ja sivilisaatiosta. Kotimaisia työpaikkoja oletettavasti ryöväävien "laittomien siirtolaisten" raakalaismaisen metsästyksen ei pidä kuitenkaan tällä kertaa jättää jälkeensä veri- ja tuhkakasoja Saksan maaperälle. Tämä "varmistamisdiili" kuuluu rajavartiolaitokselle ja poliisille ylipäätään sekä Schengenin sopimuksen määrittämille puskurivaltioille, jotka hävittävät ongelman laillisesti - ja ennen kaikkea - kaikelta mediajulkisuudesta salassa.

Valtiollinen työn simulointi on jo lähtökohtaisesti väkivaltaista ja repressiivistä. Valtio edustaa absoluuttista tahtoa pitää työyhteiskunnan normit voimassa, hintaan mihin hyvänsä; jopa senkin jälkeen, kun "työn idoli"on lakannut olemasta. Työhallintobyrokratian fanatismi ei säästä työttömiä, kilpailuhenkisyyden vastustajia, yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneita, työstä hyvin perustein kieltäytyviä, tai ketään jotka ovat joutuneet luhistuvan hyvinvointivaltion viimesijaisten tukien varaan. Sosiaalityöntekijät ja työnvälityksen virkailijat jahtaavat heitä armottomasti asettaakseen heidät valtiollisen kuulustelulampun terävään valopiiriin, virallisen tutkimuskomission syytettäviksi, pakottaen heidät matelemaan valtaapitävän työmoolokin valtaistuimen edessä.

Jos oikeuden edessä ihmistä ei pidetä syyllisenä ennen kuin pitävät todisteet on esitetty, on tässä todistustaakka täysin käänteinen. Jos yhteiskunnan ulkopuoliset eivät halua elää pelkällä kristillisellä lähimmäisenrakkaudella, on heidän suostuttava mihin tahansa paska- tai orjatyöhön, tai terapeuttiseen työllistämistoimenpiteeseen pelkästään todistaakseen ehtoja kyselemättömän työhalukkuutensa. Sillä, onko työssä vähääkään mieltä vai onko se peräti täysi absurditeetti, ei tässä yhteydessä ole pienintä merkitystä. Tarkoitus on ainoastaan pitää työttömät alituisessa liikkeessä - muistuttamaan heitä lakkaamatta laista, jonka mukaan heidän on elämänsä elettävä.

Ennen ihmiset tekivät työtä ansaitakseen rahaa. Nykyään puolestaan hallinto ei säästele kuluja simuloidakseen työn kadotettua paratiisia muutamille sadoilletuhansille ihmisille käynnistämällä naurettavia "harjoittelukeskuksia", "työllistämisfirmoja", "sosiaalisia yrityksiä" jne., joiden ainoana tarkoituksena on muokata ihmisiä sopiviksi "säännöllisiin töihin", joita he eivät tosiasiassa koskaan tule saamaan. Uusia ja aina hullumpia toimenpiteitä otetaan käyttöön pitämään yllä vaikutelmaa, että tyhjää käyvät sosiaaliset oravanpyörät pysyvät liikkeessä aikojen loppuun asti. Ja mitä absurdimmalta pakkotyö alkaa yleisesti vaikuttamaan, sitä brutaalimmin keinoin sitä pyritään kansalaisiin iskostamaan.

Englantilainen "Uusi työnväenpuolue" jäljittelijöineen kaikkialla maailmassa ajaa juuri tätä sosiaalisen valikoivuuden uusliberaalia mallia. Työtä simuloimalla ja maalailemalla vetoavia kuvia työyhteiskunnan valoisasta tulevaisuudesta luodaan samalla moraalista oikeutusta hyökätä entistä kovakätisemmin työttömien ja työstä kieltäytyjien kimppuun. Samanaikaisesti valtiollinen pakkotyö, subventoidut palkat ja "kutsumuksellinen kansalaistyö" painavat jatkuvasti työvoimakustannuksia alemmas ja lisäävät paineita matalapalkkasektorin laajentamiselle, samalla tuottaen lisää muita samankaltaisia kurjia töitä.

Uusliberaali "aktivoiva työvoimapolitiikka" "uudistetun" työväenpuolueen mallin mukaan ei säästä edes kroonisesti sairaita tai pienten lasten yksinhuoltajia. Sosiaalietuuksien vastaanottajat vapautuvat tästä hallinnollisesta kuristusotteesta vasta kun nimilappu löytyy heidän isovarpaastaan. Valtion vilautellessa yhteiskunnasta syrjäytetyille potentiaalista toimenpide- ja kidutusarsenaaliaan alkaa sen rinnalla moni kurja duuni näyttäytymään verrattain houkuttavalta. Ainoa tarkoitus tälle valtion röyhkeydelle on sen pyrkimys koettaa saada mahdollisimman moni ihminen luopumaan esittämästä minkäänlaisia vaatimuksia valtion suuntaan.

Virallisen selityksen mukaan paternalistinen valtio tietysti käyttää tässä piiskaa pelkästä rakkaudesta, aikomuksenaan kasvattaa työnvieroksujia kovalla kädellä heidän oman tulevaisuutensa parhaaksi. Tosiasiallisesti näillä "pedagogisilla" toimenpiteillä ei ole muuta tarkoitusta kuin pelkästään heittää asiakkaat pihalle. Mitä järkeä voi olla esim. toimenpiteessä, joka pakottaa työttömät parsapellolle sadonkorjuuseen? Kenties ei muuta kuin työntää sivuun puolalaiset kausityöläiset, jotka hyväksyvät orjapalkan vain siksi, että vaihtokurssi muuttaa heidän vaatimattoman ansionsa kohtalaisiksi tuloiksi puolalaisen elintason asteikolla. Pakkotyöläisiä ei auteta näillä toimenpiteillä lainkaan, eikä luoda heille "ammattinäkymiä". Myös parsanviljelijöille on tästä heille suodusta "lahjasta" - nyrpeästä ammattityöväestä ja happamista akateemisista - pelkkää haittaa. Järjetön ja epätoivoinen ajatus - hotdog-myyntikojun kasaaminen kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen - alkaa nyt näyttäytymään jo lempeämmässä valossa. Englannista lanseerattu "yritysten joustavoittamistuki" on tuottanut halutun uusenglantilaisen vaikutuksen.

Mikä tahansa työ on parempi kuin työttömänä oleminen.

Bill Clinton, 1998.

Mikään työ ei ota niin koville kuin työttömänä oleminen

Mielenosoituskyltti, saksalaisten työttömien yhdistysten näyttely, joulukuu 1998.

Kansalaistyöstä ei pidä maksaa palkkaa, se tulee palkita muulla tavoin. Kansalaistyötä tekemällä työtön vapautuu työttömänä olemisen ja sosiaalitukien nostamisen aiheuttamasta häpeästä.

Ulrich Beck, Die Seele der Demokratie ("Demokratian sielu"), 1997.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.