2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

16. Työn lakkauttaminen

Kategorista murtumaa työhön ajavilla työn vastustajilla ei ole takanaan mitään valmiiksi olemassa olevaa, objektiivisesti määriteltävissä olevaa yhteiskunnallista leiriä, kuten heitä edeltäneellä perinteisellä yhteiskuntatoiminnalla, joka ajoi järjestelmään sinänsä sisältyneitä intressejä. Kyseessä on nyt "terveen järjen" -ajattelumme ("toisen luonnon") väärien ja harhaanjohtavien lakien kyseenalaistaminen; murtuma ajatustottumuksiimme. Murtuma edellyttää kieltävää tietoisuutta, irtisanoutumista, tottelemattomuutta ja kapinaa, ilman että turvataan mihinkään "historian lakiin" tms. Mikään abstrakti universaali periaate ei voi nyt muodostaa lähtökohtaa. Sen voi muodostaa ainoastaan subjektiivinen inho työ- ja kilpailusubjektiksi pakotettua omaa olemassaoloa kohtaan ja kategorinen kieltäytyminen jatkamasta elämää koko ajan kurjemmalla tasolla.

Huolimatta painostavasta herruudestaan ei työ kuitenkaan koskaan ole onnistunut täysin hävittämään tämän sosiaalisen välityksen muodon aikaansaamien pakkojen herättämää inhoa. Kaikkien regressiivisten fundamentalismien ja sosiaalidarwinismin ylläpitämän kilpailuvauhkouden vastapainona löytyy yhteiskunnasta edelleen myös protesti- ja vastarintapotentiaalia. Kapitalismin aikaansaama pahoinvointi ja tyytymättömyys on arkielämässä massiivisesti läsnä, mutta se on tukahdutettu sosio-psyykkiseen alitajuntaan ja siten vaiennettu. Juuri tästä syystä on välttämätöntä luoda uusia älyllisen ja mentaalisen vapauden "vapaavyöhykkeitä", jotta voidaan ajatella kaikkea sitä, mikä kapitalistisessa arkielämässä on mahdotonta. Työn leirin maailmantulkintamonopoli on murrettava. Teoreettinen työn kritiikki voi palvella tässä katalyyttina. Teorian tehtävä on hyökätä armotta vallitsevan julkisen "ajattelukiellon" kimppuun ja lausua julki äänekkäästi ja selkeästi se, mitä kukaan ei uskalla ajatella, mutta minkä monet aavistavat: työyhteiskunnan väistämätön loppu on käsillä. Eikä todellakaan ole pienintä syytä surra sen häviämistä.

Vain julkilausutusti muotoiltu työn kritiikki yhdessä vastaavan teoreettisen keskustelun kanssa voivat luoda uuden vastajulkisuuden. Tämä tietoisuus on välttämätön edellytys yhteiskunnallisen liikkeen rakentamiselle, joka soveltaa työn kritiikkiä käytäntöön. Työn leirin sisäiset kiistelyt on loppuun käytetty ja ne vaikuttavat yhä absurdimmilta. Siksi tänään on olemassa polttava tarve uudelleenmääritellä yhteiskunnalliset konfliktilinjat, joita noudattaen työn vastainen liittouma voidaan muodostaa.

Voidaan kuvata karkein luonnoksin sitä, mitkä ovat mahdollisia tavoitteita matkalla työn lakkauttaneeseen sivilisaatioon. Työn lakkauttamisen ohjelmaa ei kuitenkaan ensisijaisesti ruoki mikään positiivisten periaatteiden kaanon, vaan nimenomaisesti kieltämisen voima. Työn herruuden totalisoitumisen prosessissa elämää konstituoivat perustavat elämänvälineet ja sosiaaliset suhteet esineistyivät ja aiheuttivat ihmisten vieraantumisen elämän ehdoista. Työyhteiskunnan kumoaminen on mahdollista ainoastaan jos ihmiset valloittavat takaisin yhteiskunnallisen kapasiteettinsa sosiaalisina olentoina korkeammalla historiallisella tasoilla. Työn vastustajat pyrkivät rakentamaan vapaasti liittoutuneiden ihmisten globaaleja yhteenliittymiä. He valmistautuvat ottamaan omaan käyttöönsä tuotanto- ja reproduktiovälineet tyhjää käyvältä työ- ja arvonlisäyskoneistolta. Ainoastaan kamppaillen valtion ja markkinoiden itselleen pidättämiä ja monopolisoimia huomattavia yhteiskunnallisia resursseja ja materiaalisen vaurauden potentiaaleja vastaan, on mahdollista vallata takaisin ja luoda emansipaation sosiaalisia tiloja.

Myös yksityisomistuksen kimppuun on käytävä uudella, perinteisestä lähestymistavasta eroavalla tavalla. Tähänastinen vasemmisto ei ole pitänyt yksityisomistusta tavarantuotantojärjestelmän juridisena muotona, vaan pelkästään kapitalistien "pahana" subjektiivisena "väkivaltauhkaisena" resurssien hallintana. Tästä käsityksestä on lähtöisin absurdi idea, jonka mukaan yksityisomistus voitaisiin kumota saman järjestelmän kategorioiden pohjalta, ts. yksityisomistus voitaisiin voittaa tavarantuotannon perustalta. Valtion omistus ("valtiollistaminen", "kansallistaminen") käsitettiin tavallisesti yksityisomistuksen vastakohdaksi. Valtio on tosiasiallisesti kuitenkin pelkkä pakkoyhteisön ulkokuori, tai sosiaalisesti atomisoituneitten tavarantuottajien abstrakti yleisyys, ja valtionomistus pelkästään yksityisomistuksen johdannaismuoto - aivan riippumatta siitä varustetaanko se adjektiivilla "sosialistinen" vaiko ei.

Työyhteiskunnan kriisissä sekä valtionomistus että yksityisomistus muuttuvat vanhentuneiksi, koska molemmat edellyttävät (samassa määrin) tasaisesti etenevän arvonlisäysprosessin. Tästä syystä konkreettinen omaisuus muuttuu enenevästi kuolleeksi omaisuudeksi - konkreettiset tuotantovälineet makaavat kesannolla tai lukkojen takana käyttämättöminä. Valtion, yritysten ja oikeuslaitosten virkailijat valvovat pikkutarkasti sitä, että tuotantovälineet saavat mieluummin rappeutua kuin että niitä käytetään muihin tarkoituksiin. Vapaiden yhteenliittymien ja yksilöiden suorittama tuotantovälineiden takaisinvaltaus valtiollista ja juristista pakkovaltaa uhmaten voi merkitä vain sitä, että näitä tuotantovälineitä ei valtauksen jälkeen enää käytetä anonyymeille markkinoille suuntautuvaan tavarantuotantoon.

Tavarantuotannon korvaa suora keskustelu, vastavuoroiset sopimukset ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten päätös siitä, kuinka resursseja voidaan käyttää viisaasti. Kapitalistisen komennon alaisuudessa ajatus tuottajien ja kuluttajien yhteiskunnallis-institutionaalisesta identiteetistä on tietysti mahdoton. Vapaista yhteenliittymistä koostuva neuvostojen porrasteinen järjestelmä, kaupunginosatasolta aina globaalille tasolle, päättää resurssivirtojen käytöstä ekologisen, sosiaalisen ja aistimellisen järjen mittapuiden mukaan, korvaten valtion ja markkinoiden yhteiskunnasta vieraantuneet välitysmekanismit.

Työn ja "työllistymisen" itsetarkoitus ei enää määrää elämää, vaan vapaudellinen organisoituminen, joka tavoittelee yhteisten mahdollisuuksien ja lajityypillisten kykyjen järkevää käyttöä. Tietoinen yhteiskunnallinen toiminta ohjaa nyt yhteiskuntaa "näkymättömän käden " automatiikan sijasta. Tuotettu materiaalinen vauraus palvelee suoraan tarpeita, eikä sitä jaeta enää maksukyvyn mukaan. Työn mukana häviää rahan samoin kuin valtion abstrakti yleisyys. Eristäytyneiden kansakuntien tilalle tulee globaali itsehallintoyhteiskunta, jossa rajat ovat tarpeettomia ja jossa ihmiset voivat liikkua vapaasti ja joka paikassa odottaa universaalia vieraanvaraisuutta.

Työn kritiikki ei merkitse apaattista rinnakkaineloa "systeemipakkojen" alistamina yhteiskunnan marginaalissa, vaan - päinvastoin - sodanjulistusta vallitsevalle järjestelmälle. Sosiaalisen emansipaation iskulause voi kuulua ainoastaan seuraavasti: Ottakaamme itsellemme kaiken sen mitä tarvitsemme! Emme enää taivu työn orjuuteen! Emme alistu demokraattisen kriisinhallinnan vaatimuksiin! Luovuttamaton perusedellytys on myös se, että uudet sosiaalisen organisaation muodot (yhteenliittymät, neuvostot) voivat kontrolloida kaikkia sosiaalisen uusintamisen materiaalisia ja sosiaalisia välineitä. Näin työn vastustajien visio eroaa ratkaisevasti tietyistä aiemmista kapeakatseisista ja rajoittuneista sosialistisista visioista, mm. perustulolle pohjautuvasta "puolipäiväsosialismista" ja pikkuporvarillisesta "siirtolapuutarhasosialismista".

Työn herruus hajottaa inhimillisen persoonallisuuden ja mielen kahtia. Se erottaa taloudellisen toiminnan kansalaisesta, työnarkomaanin bile-eläimestä, abstraktin julkisuuden abstraktista yksityisyydestä, sosiaalisesti rakentuneen miehisyyden sosiaalisesti rakentuneesta naiseudesta. Se asettaa sosiaalisilla lajityypillisillä kyvyillä ja sosiaalisella yhteisyydellä varustetut mutta eristetyt yksinäiset ihmiset vastatusten omaa mutta ulkoisena ja vieraana herruuttavana mahtina näyttäytyvää yhteiskuntaansa. Työn vastustajat pyrkivät voittamaan tämän skitsofrenian konkreettisesti uudelleen haltuunottamalla yhteiskunnallisen järjestyksen tietoisen ja itseään reflektoivan toiminnan keinoin.

"Työ" on olemukseltaan pakotettua, epäinhimillistä, epäyhteiskunnallista, yksityisomaisuuden määräämää ja yksityisomaisuutta luovaa toimintaa. Yksityisomaisuuden lakkauttamisesta tulee siten todellisuutta vasta, kun se käsitetään "työn" lakkauttamiseksi.

Karl Marx, "Über Friedrich Lists Buch "Das Nationale System der Politischen Ökonomie" (Artikkeliluonnos Friedrich Listin kirjasta 'Poliittisen kansantaloustieteen kansallinen järjestelmä'), 1845.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.