2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

15. Intressikonfliktin kriisi

Niin paljon kuin työn perustavanlaatuista kriisiä tukahdutetaankin ja siitä tehdään tabua, se tosiasiallisesti leimaa kaikkia nykyisiä sosiaalisia konflikteja. Siirtyminen massat integroimaan kykenevästä yhteiskunnasta valikoivuuden ja apartheidin systeemiin ei ole johtanut pääoman ja työn välisen vanhan luokkataistelun uuteen kierrokseen. Tuloksena on pikemmin ollut järjestelmään sellaisenaan kuuluvien vastakkaisten intressien kategoriaalinen kriisi. Jo toisen maailmansodan jälkeisenä vaurauden kautena vanha luokkataistelupainotus oli vähenemään päin. Syy ei ollut siinä, että "ennalta määrätty" vallankumouksellinen subjekti (ts. työväenluokka) olisi manipulatiivisin junailuin ja lahjuksin saatu "integroiduksi" kyseenalaiseen hyvinvointiin. Päinvastoin, painotus oli häviämässä, koska pääoman ja työn looginen identiteetti yhteisen yhteiskunnallisen fetissimuodon funktionaalisina kategorioina tuli ilmeiseksi sosiaalisen fordistisessa kehitysvaiheessa. Järjestelmänsisäinen toive myydä työvoimansa parhain mahdollisin ehdoin tuhosi kaikki transsendentaaliset perspektiivit.

1970-luvulle saakka työväenluokka taisteli sen puolesta, että yhä laajemmat kansanosat pääsisivät osallisiksi työyhteiskunnan myrkyllisistä hedelmistä. Kolmannen teollisen vallankumouksen uusissa kriisioloissa tämä impulssi on sammunut. Vain niin kauan kuin työyhteiskunta laajeni, oli intressikamppailu mahdollista asettaa suuriin yhteiskunnallisiin puitteisiin. Kun yhteinen perusta alkaa murentua, tulee aina vain vaikeammaksi edistää yhteiskuntakokonaisuuden tasolla järjestelmänsisäisiä intressejä yhteistoiminnan keinoin. Solidaarisuuden purkautumisesta tulee yleinen ilmiö. Palkkatyöläiset lähtevät ammattiliitoista, toimitusjohtajat yrittäjäyhdistyksistä. Jokainen huolehtikoon itsestään - kapitalistisen systeemi-jumalan jyrähdellessä kaikkia vastaan: monissa yhteyksissä esiintuotu individualisoitumisilmiö ei ole muuta kuin yksi työyhteiskunnan kriisin oireista.

Ainoastaan mikroekonomisella tasolla intressit voidaan yhdistää vielä. Samalla kun oman elämän järjestämisestä liiketaloudellisten periaatteiden mukaan on tullut ikään kuin etuoikeus (mikä tietysti tekee pilkkaa koko sosiaalisen emansipaation ajatuksesta), on työvoiman intressien edustaminen rappeutunut alati pienenevien yhteiskuntafraktioiden kivikovaksi lobbauspolitiikaksi. Työn logiikan hyväksyminen merkitsee tänään apartheidin logiikan hyväksymistä. Eri ammattiliitot keskittyvät sen varmistamiseen, että heidän aina pienempi ja partikulaarimpi jäsenistönsä kykenee myymään itseään toisten ammattiliittojen kustannuksella. Henkilöstö ja yritysneuvostot eivät enää pyri kamppailemaan yrityksen johtoa vastaan, vaan kilpailevien yritysten ja teollisuuspaikkakuntien henkilöstöjä vastaan, olivatpa nämä kilpailijat naapurikunnassa tai kaukoidässä. Ja kun ajankohtaiseksi tulee kysymys siitä, kuka yhtiön seuraavassa sisäisessä rationalisoinnissa joudutaan heittämään pihalle, tulee naapuriosaston väestä tai lähimmistä työtovereista vihollisia.

Solidaarisuuden yleinen purkautuminen ei luonnollisesti rajoitu pelkkiin sisäisiin konflikteihin yhtiöissä tai eri ammattiliittojen keskinäiseen kilpailuun. Koska kriisiytyneen työyhteiskunnan kaikki funktionaaliset kategoriat alkavat fanaattisesti noudattamaan järjestelmän sisäistä logiikkaa, jonka mukaan ihmisten hyvinvoinnin tulee olla pelkkä pääoman arvonlisäämisen sivuvaikutus tai -tuote, hallitsee nykyään jokaista intressikonfliktia "St. Florianin periaate". [Saksalainen sanonta/rukous: "Pyhä St. Florian, säästä kotini. Sen sijaan voit polttaa kaikki naapuruston kodit." St. Florian on palokuntalaisten suojeluspyhimys.] Kaikki lobbyt tuntevat pelisäännöt ja tekevät siirtonsa niiden mukaan. Jokainen euro kilpailevan ryhmäkunnan asiakkaille on itseltä pois. Jokainen leikkaus muiden sosiaaliturvaan lisää mahdollisuuksia saada itse vielä nauttia armon ajasta. Vanhasta eläkeläisestä tulee kaikkien sosiaaliturvan tuottamiseen osallistuvien luonnollinen vihollinen, sairaasta terveysvakuutuksen ottajien, siirtolaisista hurjistuneiden "syntyperäisten kansalaisten" vihan kohde.

Näin siis yritys hyödyntää järjestelmänsisäistä intressikamppailua sosiaalisen emansipaation lähtökohtana on peruuttamattomasti tyhjentynyt. Tämän takia perinteinen vasemmisto on tullut tiensä päähän. Radikaalin kapitalismikritiikin uudelleensyntyminen edellyttää kategorista murtumaa suhteessa työhön. Vasta kun uusi sosiaalisen emansipaation tavoite, työstä ja sen johdannaiskategorioista (arvo, tavara, raha, valtio, demokratia, oikeusmuoto, kansakunta, jne.) vapautuminen, asetetaan lähtökohdaksi, on mahdollista uudelleen saavuttaa korkea-asteinen solidaarisuus yhteiskuntakokonaisuuden tasolla. Vastarinta lobbypolitiikan ja individualisaation logiikkaa vastaan voi tällöin osoittaa tietä vallitsevan järjestelmän kumoamiseen, mutta vain jos vallitseviin kategorioihin suhtaudutaan negatiivisella strategialla.

Vasemmisto ei ole tähän mennessä kyennyt tekemään murtumaa suhteessa työyhteiskuntaan. "Systeemipakkoja" pidetään pelkkänä ideologiana ja kriisilogiikan oletetaan olevan ainoastaan seurausta "valtaapitävien" poliittisesta projektista. Kategorisen murtuman tilalle tarjotaan sosiaalidemokraattista ja keynesiläistä nostalgiaa. Ei tavoitella uuden konkreettisen yleisyyden sosiaalista muodostelmaa, joka kumoaisi abstraktin työn ja rahamuodon, vaan vasemmisto pyrkii kouristuksenomaisesti pitämään kiinni järjestelmänsisäisen intressin vanhasta abstraktista yleisyydestä. Mutta nämä ponnistelut jäävät itse abstrakteiksi eivätkä kykene synnyttämään enää sosiaalista joukkoliikettä, koska vasemmisto luikertelee irti velvollisuudestaan kohdata ja selvittää työyhteiskunnan kriisin syyt ja olosuhteet sekä tehdä näistä punnitut johtopäätökset.

Taatun toimeentulon tai perustulon vaatimus tuo aivan erityisen hyvin esiin tämän kyvyttömyyden ja haluttomuuden analyysiin ja ratkaisuihin. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin - yleisen työnvastaisen ohjelman perustalta - apartheidhallinnon vastaisiin konkreettisiin sosiaalisiin tottelemattomuusaktioihin, tuottaa perustulon vaatimus pelkkää väärän universaaliuden yhteiskuntakritiikkiä, joka pysyy abstraktina, systeemi-immanenttina ja tehottomana joka suhteessa. Näillä keinoin ei edellä kuvattua, kriisin esiinnostamaa sosiaalista kurkunleikkauskilpaa ja sitä motivoivia tekijöitä kyetä neutraloimaan. Perustuloon piiloutuu globaalin työyhteiskunnan helvetinmyllyn hyväksyntä aikojen loppuun saakka. Mistä rahat valtion takaamaan tuloon ellei pääoman arvonlisäyskoneen rikkeettömästä toiminnasta? Jokaisen joka tukeutuu tällaiseen "valtion osinko"/"yhteiskunnallinen osinko"-puheeseen täytyy jo olettaa "oman" maansa voittaja-asema globaalin vapaamarkkinatalouden pudotuspelissä. Sillä ainoastaan voitto markkinoiden maailmansodassa luo mahdollisuuden lyhyen aikaa kapitalismin miljoonien "ylijäämäihmisten" ruokkimisen. Selvää tietenkin on, että väärien passien haltijat ulossuljetaan tästäkin seurasta.

Reformistiset piirit, jotka perustuloa pääasiassa ajavat, ovat rahamuodon kapitalistisesta konstituutiosta täydellisen tietämättömiä joka suhteessa. He pyrkivät viime kädessä pelastamaan työntekijä- ja tavarankuluttajasubjektista jälkimmäisen puoliskon. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin kyseenalaistamaan koko kapitalistista elämänmuotoa, saa työn kriisin maailma heidän puolestaan jatkaa hautautumista haisevien autojen, rumien betoni- ja lasikolossien ja arvottoman tavararoinan alle, jotta modernit ihmiset voisivat nauttia siitä ainoasta kurjasta vapaudesta, jonka he vielä kykenevät kuvittelemaan: valinnanvapaudesta supermarketin hyllyjen edessä.

Kuitenkin tämä surullinen ja rajoittunut perspektiivikin on itsessään täysin illusorinen. Sen vasemmistolaiset puolestapuhujat - ja teoreettiset illitteraatit - ovat kauan sitten jo unohtaneet sen, että kapitalistisen tavarankulutuksen tarkoitus ei koskaan ole ollut tarpeiden tyydyttäminen, vaan tarpeiden tyydytys on ja on aina ollut pelkkä arvonlisäysprosessin funktio ja sivutuote. Kun työvoimaa ei enää yleisesti kyetä myymään, aletaan jopa perustavimpia tarpeita pitää luksusvaatimuksina, jotka tulisi supistaa minimiin. Ja juuri tästä syystä kriisiolosuhteissa perustulo-ohjelma tarjoutuu kuin itsestään ratkaisuksi. Valtion kulujen supistamisen instrumenttina siitä tulee sosiaaliturvan halpaversiomalli, korvaten luhistuvan sosiaalivakuutusjärjestelmän. Alun alkujaan perustuloidean esitteli Milton Friedman, uusliberalismin keskeinen teoreetikko, keinoksi supistaa julkista kulutusta. Offensiiviin kaikin tavoin kyvytön ja haluton vasemmisto on tarrautunut ehdotukseen kuin pelastusköyteen. Perustulo tulee toteutuessaankin tarjoamaan vain almuja, jos siitä edes tulee todellisuutta - koskaan.

On osoittautunut, että ihmisluontomme väistämättömistä laeista johtuen joidenkin ihmisten pitää kärsiä puutetta. Nämä onnettomat henkilöt ovat elämän suurissa arpajaisissa vetäisseet tyhjän arvan.

Thomas Robert Malthus, An Essay on the Principle of Population, 1798.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.