2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

14. Työtä ei voi määritellä uudelleen

Vuosisataisen koulimisen jäljiltä moderni ihminen ei kykene enää edes kuvittelemaan elämää ilman työtä. Työ läpitunkevana vaatimuksena ei hallitse pelkkää talouden sfääriä suppeassa mielessä, vaan se tunkee sisään koko sosiaaliseen olemassaoloon, arki- ja yksityiselämän huokosiin. "Vapaa-aika", jo merkitykseltään vankilatermi, kulutetaan tuotteiden kuluttamiseen, jotta voidaan lisätä (tulevaa) myyntiä.

Myös tehtaan ja toimiston ulkopuolella työ heittää varjonsa moderniin yksilöön, mikä ylittää pelkän sisäistetyn velvollisuuden itsetarkoitukselliseen tuotteiden kulutukseen. Heti kun yksilö nousee tv-tuolista ja ryhtyy aktiiviseksi, on kaikella aktiviteetilla taipumus heti muuttua työn kaltaiseksi. Hölkkääjät korvaavat kellokortin sekuntikellolla, krominhohtoisilla kuntosaleilla kokee sosiaalinen oravanpyörä uudestisyntymäänsä, ja lomanviettäjät kaahaavat autoillaan ja polttavat kilometrejä ikään kuin heidän tulisi yltää rekkakuskin vuosisuoritukseen. Jopa rakastelua ohjaavat seksitutkimuksen normit ja talk show –pulinapetterien tarjoilemat kilpastandardit.

Kuningas Midas koki vielä täytenä kirouksena sen, että kaikki mihin hän kosketti muuttui kullaksi. Hänen modernit kärsimystoverinsa ovat kuitenkin jo kauan sitten ylittäneet tämän vaiheen. Nuo työdemonit eivät enää edes tajua, että minkä tahansa aktiviteetin sille tyypillinen aistimellinen laatu häviää ja muuttuu yhdentekeväksi, kun se alistetaan työn malleihin. Päinvastoin, heille jollain aktiviteetilla voi olla mieltä, oikeutusta ja sosiaalista merkitystä vain siinä tapauksessa jos se voidaan samastaa tavaramaailman yhdentekevyyteen. Työn alamaiset eivät juuri tiedä mitä tehdä vaikkapa surun kaltaiselle tunteelle; surun muuntaminen surutyöksi tekee emotionaalisesti vieraasta elementistä tutun suureen, josta voidaan lörpötellä toisten kanssa. Jopa unennäkemisestä tulee unityötä, rakkaasta läheisestä välittämisestä ihmissuhdetyötä ja lasten kanssa tekemisissä oleminen ohenee kasvatustyöksi. Aina kun modernit ihmiset haluavat korostaa toimintansa vakavasti otettavuutta, on heillä heti työ-sana huulillaan.

Työn imperialismi leimaa siis myös arkista kielenkäyttöämme. Emme ole pelkästään tottuneet käyttämään sanaa "työ" inflatorisesti, vaan myös sekoitamme sanan kaksi oleellisesti eri merkitystasoa keskenään. "Työ" ei enää merkitse, kuten olisi korrektia, pelkästään kapitalistista toimintamuotoa, jota suoritetaan itsetarkoituksellisessa orjanmyllyssä, vaan siitä on tullut synonyymi mille tahansa päämäärään suuntautuneelle inhimilliselle ponnistukselle. Näin se on onnistunut hävittämään historialliset jälkensä.

Nämä käsitteelliset epätarkkuudet avaavat tietä populäärille puolivillaiselle työyhteiskuntakritiikille. Ikään kuin työ ei jo nyt kontrolloisi läpikotaisin elämäämme, syytetään työyhteiskuntaa työn käsitteen liian suppeasta määrittelemisestä: se pitää ainoastaan markkinakelpoista palkkatyötä "todellisena" työnä, hyläten moraalisesti kunnollisen tee-se-itse -työn ja maksamattoman "oman avun" (kotitaloustyö, naapuriapu jne.). Työn käsitteen uudelleenarvottamisella ja laajentamisella syrjäytettäisiin tämän näkemyksen yksipuolinen palkkatyökeskeisyys ja siihen sidoksissa olevat hierarkisoinnit.

Tällainen ajattelu ei kuitenkaan tavoittele vallitsevien pakkojen kumoamista, vaan tyytyy ainoastaan merkitysopilliseen viilaukseen. Työyhteiskunnan vääjäämätön kriisi ratkaistaan yhteiskunnallista tietoisuutta manipuloimalla myöntämällä kapitalistiselle tuotantosfäärille ulkoisille palveluille "todellisen" työn ylevä status. Näiden palvelujen "alemmuus" ei kuitenkaan johdu mistään tietystä ideologis-yhteiskunnallisesta katsantotavasta, vaan se sisältyy itse tavarantuotantojärjestelmän perusrakenteeseen, eikä siten ole lakkautettavissa sievällä moraalisella uudelleenmäärittelyllä.

Tavarantuotannon päämääränä sinänsä hallitsemassa yhteiskunnassa kaikki se, mitä voidaan pitää "todellisena" vaurautena, tulee olla ilmaistavissa rahamuodossa. Tästä rakenteesta määräytyvän työn käsitteen vaikutus välittyy imperialistisesti kaikkiin muihin alueisiin, vaikkakin vain negatiivisella tavalla, tehden selväksi, että viime kädessä kaikki muu on sen komennolle alisteista. Tavarantuotannon ulkopuoliset alueet jäävät välttämättä kapitalistisen tuotantosfäärin varjoon, koska ne eivät mukaudu abstraktiin liiketaloudelliseen ajansäästölogiikkaan, silloinkin kun niiden merkitys on elintärkeä, kuten sektoroitumisen luomalla yksityiskotitalouden ja henkilökohtaisen huolenpidon "naisille kuuluviksi" määritellyllä toiminta-alueella.

Työn käsitteen moralisoiva laajennus - sen radikaalin kritiikin sijasta - ei vain peitä näkyvistä tavarantuotannolle perustuvan talouden todellista yhteiskunnallista imperialismia, vaan sopii myös äärimmäisen hyvin yhteen valtiollisen kriisinhallinnan autoritaaristen strategioiden kanssa. 70-luvulta alkaen esitetty vaatimus "kotitaloustyön" ja "kolmannen sektorin" "täydestä tunnustamisesta" koski alun alkujaan pelkkiä sosiaalitukia. Valtion kriisinhallinta on kuitenkin kääntänyt tilanteen ympäri ja koettaa nyt hyödyntää kyseisen vaatimuksen moraalista impulssia kehnomaineisen subsidiariteettiperiaatteen merkityksessä ja hyläten vaatimuksenesittäjien omat taloudelliset toiveet.

"Kutsumustyön" ja "kansalaistyön" julkisessa ylistämisessä ei ole kyse lupauksesta päästä kaivelemaan valtion suhteellisen tyhjiä rahakirstuja, vaan huonosti naamioidusta valtion sosiaalisen vetäytymisen alibista, valmisteilla olevien pakkotyöohjelmien läpiajamisesta ja yrityksestä sysätä kriisin taakka naisten harteille. Viralliset yhteiskunnalliset instituutiot luopuvat sosiaalisesta sitoutumisestaan ja samalla esittävät yhtä ystävällisen kuin ilmaisenkin vetoomuksen "meille kaikille" ryhtyä yksityisen "oma-aloitteisuuden" keinoin kamppailemaan omaa ja muiden kurjuutta vastaan. Samalla ne vaativat luopumista kaikkien materiaalisten vaatimusten esittämisestä. Tämä hämäävä määrittelykikkailu edelleen "pyhänä" pidetyllä työn käsitteellä, mitä erheellisesti laajalti vielä pidetään emansipatorisena ratkaisuna, avaa tien palkkojen lakkauttamiselle ulottamalla työn piiriä uusille alueille markkinatalouden poltetulla maalla. Julkisten instituutioiden ottamat askeleet tukevat sitä näkemystä, jonka mukaan sosiaalisen emansipaation sisältönä ei voi olla työn arvottaminen uudelleen, vaan työn arvon romuttaminen.

Materiaalisen hyvinvoinnin lisäksi tavalliset henkilölle tehtävät palvelut lisäisivät myös immateriaalista vaurautta. Asiakkaan hyvinvointi kohoaa, jos jokin vapauttaa hänet vastenmielisistä töistä. Samalla "palveluntarjoajan" hyvinvointi nousee, koska suoritettu palvelu todennäköisesti vahvistaa hänen itsearvostustaan. Tavallisen henkilöpalvelun suorittaminen on parempi palveluntarjoajan psyykelle kuin työttömänä olemisen tilanne.

Baijerin ja Saksin vapaavaltioiden tulevaisuuden sosiaalisia kysymyksiä pohtineen komission raportista, 1997.

Luota tietoon joka työssä osoittaa pätevyytensä, sillä luonto itse tekee tämän tiedon päteväksi ja myöntyy siihen. Varsinaisesti muuta tietoa ei voi olla kuin se, minkä olet saanut työn kautta. Muu on toistaiseksi pelkkää hypoteesia.

Thomas Carlyle, Working and Not Despairing, 1843.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.