2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

13. Kasinokapitalistinen työyhteiskunnan simulointi

Hallitseva yhteiskunnallinen tietoisuus pettää itseään systemaattisesti työyhteiskunnan todellisen tilan suhteen. Kapitalismin maantieteelliset luhistumisalueet julistetaan ideologiseen pannaan, työmarkkinatilastoja väärennetään röyhkeästi, media simuloi pois köyhyyden ja kurjuuden leviämisen. Simulaatio on kriisikapitalismin keskeinen tunnusmerkki joka tapauksessa. Tämä pitää paikkansa myös talouden itsensä suhteen.

Jos näyttää - kuten läntisen maailman ydinmaissa ainakin - siltä kuin pääoman kasaantuminen olisi mahdollista ilman työvoiman käyttöä ja että raha puhtaassa muodossaan kykenee itsestään takaamaan arvonlisäämisen, niin tällainen vaikutelma on velkaa rahamarkkinoiden simulaatioprosessille. Pääoman arvonlisäämisen simulointi - demokraattisen työvoimahallinnon pakkokeinoin toteuttaman työn simuloinnin peilikuvana - on spekulatiivisesti aikaansaatu kytkemällä luottojärjestelmä ja osakemarkkinat irti reaalitaloudesta.

Nykyhetkisen työn hyväksikäytön "kompensoi" tulevaisuudessa tapahtuvan työn sieppaaminen - työn hyödyntäminen, mikä ei todellisuudessa koskaan tule tapahtumaan - pääoman kasaantuminen, joka tapahtuu jossain fiktiivisessä "Tulevaisuus II:ssa". Rahapääoma, jota ei enää voida kannattavasti uudelleeninvestoida reaalitalouteen ja joka siksi ei voi enää käyttää työtä, joutuu enenevissä määrin kääntymään rahamarkkinoiden puoleen.

Toisen maailmansodan jälkeisen "talousihmeen" "fordistinen" arvonluontisysäys ei ollut varsinaisesti itse itseään kannatteleva. Valtio turvautui lainanottoon ennen näkemättömissä määrin suhteessa omiin verotuloihinsa, koska työyhteiskunnan edellytyksiä ei enää muuten olisi kyetty rahoittamaan. Valtio käytännössä siis panttasi tulevaisuuden reaalitulonsa. Näin syntyi "ylimääräiselle rahapääomalle" finanssikapitalistinen investointimahdollisuus - se lainattiin valtiolle korkoa vastaan. Valtio ratkaisi koronmaksun ongelman lainaamalla uutta luottoa, kanavoiden lainarahan takaisin taloudelliseen kiertoon. Näin siis toisaalta luotolla rahoitettiin sosiaalimenoja ja julkisia infrastruktuuri-investointeja ja kapitalistisen logiikan mukaan luotiin "keinotekoista kysyntää", jota siis ei katettu työvoiman tuotannollisella käytöllä. Anastamalla tulevaisuutensa työyhteiskunta siten pidensi fordistisen buumikauden elinkaarta yli sen varsinaisten rajojen.

Tämä simulatiivinen momentti, joka oli jo tuolloin vaikuttamassa silloin vielä itsenäiseksi mielletyssä arvonlisäysprosessissa, kohtasi rajansa samaan aikaan, kun valtioiden velkaongelmat kriisiytyivät. Kolmannen maailman samoin kuin kapitalististen keskusten valtiolliset "velkakriisit" lopettivat mahdollisuuden taloudellisen kasvun stimulointiin kansantaloudellisesti alijäämäisin budjetein ja loivat objektiivisen perustan uusliberaalin sääntelyn purkupolitiikan voitokkaalle etenemiselle. Liberaalin ideologian mukaan sääntelyn purku tulee yhdistää julkisen sektorin kansantuoteosuuden rajuun leikkaamiseen. Todellisuudessa kuitenkin kriisinhallinnan kulut ja maksut, repressioapparaatin kasvattamisen hallinnollisina kuluina ja simulaatiokoneiston ylläpidon valtionmenoina, kompensoivat sääntelyn purkamisen ja valtion funktioiden supistamisen tuottamat säästöt. Monissa valtioissa valtion osuus kansantuotteesta itse asiassa jopa kasvoi tästä johtuen.

Pääoman kasaamisen simulointi ei ollut enää mahdollista tekemällä alijäämäisiä budjetteja. Fiktiivisen pääoman lisäluominen siirtyi tästä johtuen 1980-luvulla osakemarkkinoille. Kiinnostus ei enää kohdistunut osinkoon eli osuuteen reaalituotannon voitoista. Pörssikurssien kehitys - omistusnimikkeen spekulatiivinen arvonnousu - oli nyt ainoa asia, jolla oli merkitystä. Reaalitalouden ja spekulatiivisten hintaliikkeiden suhde kääntyi täydellisesti ylösalaisin. Spekulatiivinen kurssinousu ei enää ennakoi reaalitaloudellista laajenemista, vaan päinvastoin, osakekeinottelumarkkinoiden fiktiivisten nettispekulaatiovoittojen sukupolvi simuloi reaalikasaantumisprosessia, jota todellisuudessa ei enää ole olemassa.

Työmoolok on kliinisesti kuollut, mutta kykenee silti hengittämään keinotekoisesti rahamarkkinoiden näennäisesti itsenäisen laajenemisen voimin. Teollisuusyritykset tekevät voittoja, jotka eivät enää perustu tappioaloina jo pitkään pidettyihin tuotteiden valmistukseen ja myyntiin, vaan rahoitusosastojen "terävään" pörssi- ja valuuttaspekulaatioon. Julkishallinnon tulot eivät koostu veroista ja julkisesta velasta, vaan julkisvarainhallintojen innokkaasta osallistumisesta keinottelumarkkinoille. Perheet ja yhden henkilön taloudet, joiden reaaliset palkka- yms. tulot putoavat dramaattisesti, voivat jatkaa kerskakulutustaan vetoamalla osakenäkymiinsä kulutusluottojen vakuutena. Jälleen kerran on näin luotu "keinotekoisen kysynnän" uusi muoto, joka synnyttää "hiekalle rakennettua" reaalituotantoa ja valtion reaalituloja.

Spekulaatioprosessi on ollut lykkäystaktiikka maailman talouskriisin siirtämiseksi tulevaisuuteen. Koska osakkeen omistusnimikkeiden fiktiivinen arvonlisäys voi merkitä vain tulevaisuudessa hyödynnettävää työvoiman käyttöä massiivisessa mitassa, mitä ei koskaan tule tosiasiallisesti toteutumaan, täytyy objektivoituneen huijauksen tulla esille kaikessa alastomuudessaan tietyn käynnistymisajan jälkeen. "Nousevien markkinoiden" romahdus Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Itä-Euroopassa on tarjonnut tiettyä esimakua. On myös pelkkä ajan kysymys, milloin USA:n, EU:n ja Japanin kapitalistiset rahamarkkinakeskukset romahtavat.

Työyhteiskunnan fetisoitunut tietoisuus vääristää täydelleen edellä kuvatut keskinäissuhteet. Sama pätee myös perinteisen vasemmiston ja oikeiston "kapitalismin kriitikoihin". He sekoittavat systemaattisesti syyn ja seurauksen keskenään, koska ovat juuttuneet työn aaveeseen ja ylevöittäneet sen ihmisen olemassaolon ylihistorialliseksi ja positiiviseksi edellytykseksi. Rahamarkkinoiden spekulatiivisen laajentumisen tosiasia, joka on todellinen syy kriisin lykkäämiseen, käännetään nurin ja sitä pidetään itse kriisin syynä. Nämä kriitikot väittävät paniikissa, että "pahat spekuloijat" raunioittavat lopullisesti täydellisen ihanan työyhteiskunnan haaskaamalla keinottelussa "hyvän rahan" (jota heillä itsellään on enemmän kuin tarpeeksi kiksejä varten) sen sijaan, että rohkeasti ja päättäväisesti investoisivat rahan ihmeellisiin "työpaikkoihin" niin, että työnarkomaani orjaihmiskunta voisi edelleen nauttia "täystyöllisyydestä" täysin rinnoin.

Heidän on ylivoimaista käsittää, ettei nimenomaisesti spekulaatio pysäyttänyt reaalitalouden investointeja, vaan näistä investoinneista tuli kannattamattomia juuri kolmannen teollisen vallankumouksen myötä. Osakekurssien spekulatiivinen arvonromahdus on vain oire sisäisestä dynamiikasta. Kapitalistisenkaan logiikan mukaan tämä raha, joka näyttää yhä suurempina määrinä liikkuvan kierrossa, ei enää ole "hyvää" rahaa, vaan pikemminkin "kuumaa ilmaa", joka paisuttaa spekulaatiokuplaa. Yritys näpäyttää kuplaa minkä tahansa veron (esim. Tobinin veron) avulla, jotta rahavirtoja voitaisiin nyt osin suunnata "oikeisiin" kohteisiin - todellisiin sosiaalisiin orjanmyllyihin - tulee todennäköisesti aikaansaamaan kuplan äkillisen puhkeamisen.

Sen sijaan että ymmärrettäisiin se, kuinka peruuttamattoman kannattamattomia meistä kaikista on tullut ja kuinka tärkeää olisi käydä nimenomaan "markkinakannattavuuden" kriteereiden ja työyhteiskunnan sisäisten perustojen kimppuun, pitäen näitä vanhentuneina näkemyksinä, hyökätään pelkästään "spekuloijien" kimppuun heitä demonisoiden. Äärioikeistolaiset, autonomit, ammattiliittoaktiivit, keynesiläiset nostalgikot, sosiaaliteologit, talk show -isännät ja kaikki loput "rehellisen" työn apostolit yksissä mielin ylläpitävät tällaista halpaa viholliskuvaa. Vain hyvin harvat heistä tietävät, että tällaisesta järkeilystä on enää lyhyt askel antisemiittisen paranoian mobilisointiin. Se, että herätellään mielikuvia kansallis-verenperintöisestä ei-rahamuotoisen pääoman "luovasta voimasta", joka kamppailee rahaa haalivaa juutalais-kansainvälistä rahapääomaa vastaan, on uhkaavasti muodostumassa intellektuaalisessa heikkouden tilassa olevan, työtä palvovan vasemmiston lopulliseksi uskonkappaleeksi. Tämähän on vanhastaan aina ollut rasistisen, juutalaisvihamielisen, antiamerikkalaisen "työnluontiohjelmia" kannattavan oikeiston uskonkappale.

Kun vaihtoarvoon perustuva tuotanto romahtaa, ja itse materiaalisesta tuotantoprosessista pyyhkiytyy puutteenalaisuuden ja vastakohtaisuuden muoto pois, tulee mahdolliseksi yksilöllisyyksien vapaa kehitys, jolla ei siis tarkoiteta välttämättömän työajan supistumista lisätyön asettamiseksi, vaan ylipäätään yhteiskunnallisesti välttämättömän työn supistumista minimiin. Välttämättömän työn supistumista vastaa nyt yksilöiden tieteellinen, taiteellinen jne. kehitys heitä kaikkia varten vapautuneen ajan ja tähän tarkoitukseen luotojen varojen avulla.

Karl Marx, Grundrisse der Kritik der Politischen Ökonomie (Vuosien 1857 ja 1858 taloudelliset käsikirjoitukset, "Grundrisse"), 1857/58.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.