2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

12. Politiikan loppu

Työn kriisi merkitsee väistämättä myös valtion ja politiikan kriisiä. Pohjimmiltaan moderni valtio saa kiittää loistavasta menestyksestään sitä tosiasiaa, että tavarantuotantojärjestelmä tarvitsee kattavan auktoriteetin takaamaan yleiset kilpailuehdot, oikeusperiaatteet ja arvonlisäysprosessin edellytykset - repressioapparaatin alaisuudessa, siltä varalta että ihmismateriaali ryhtyisi uhmaamaan systeemin ehtoja ja luopuisi alamaisen roolistaan. Valtion täytyi 1900-luvulla yhä lisääntyvästi ottaa hoitaakseen sosioekonomisia funktioita organisoidessaan massoja porvarillisen demokratian puitteissa. Sen funktio ei rajoittunut pelkästään sosiaalisen perusturvan tarjoamiseen, vaan se rakensi ja ylläpiti myös koulutus- ja terveydenhoitolaitoksia, liikenne- ja kommunikaatioverkkoja, postipalveluita, kaikenlaisia infrastruktuureita, jotka ovat välttämättömiä kehittyneen teollisen työyhteiskunnan toiminnalle, mutta joita ei kuitenkaan voida organisoida liiketaloudellisena arvonlisäysprosessina; "yksityistetyt" julkiset palvelut eivät useinkaan ole muuta kuin valtion piilokulutusta. Syy tähän kaikkeen on siinä, että tällaisten infrastruktuurien tulee olla pysyvästi koko yhteiskunnan käytössä, eivätkä ne voi seurata kysynnän ja tarjonnan markkinasuhdanteita.

Koska valtio ei ole itsenäiseen arvonluontiin kykenevä toimija, eikä siten kykene itse muuntamaan työtä rahaksi, täytyy sen ottaa rahat aktuaalisesta arvonlisäysprosessista rahoittaakseen tehtävänsä. Ja jos arvonmuodostus alkaa takkuilla, alkavat valtion varat samalla nopeasti huveta. Valtio - oletettu yhteiskunnallinen suvereeni - osoittautuu todellisuudessa täysin riippuvaiseksi työyhteiskunnalle tyypillisestä sokeana raivoavasta, fetisoituneesta taloudesta. Valtio voi suoltaa lakeja ja asetuksia niin paljon kuin se tahtoo, mutta jos tuotantovoimat (ihmiskunnan yleiset voimavarat) kasvavat ohi työn systeemistä, positiivinen laki, joka on säädetty ja sovellettavissa vain työsubjekteihin, on yhtä tyhjän kanssa.

Tasaisesti kasvavan joukkotyöttömyyden seurauksena valtion tuloverokertymä pienenee koko ajan. Sosiaaliset turvaverkot repeävät, kun "ylijäämäihmisten" kriittinen massa on saavutettu; näitä ihmisiä voidaan elättää ainoastaan uudelleenjakamalla rahatuloja, jotka on luotu muualla kapitalistisessa systeemissä. Kriisiaikojen nopeat pääoman keskittymiset, jotka ylittävät kansantalouden rajat, romahduttavat valtion yritysvoittojen verotuksesta saamat tulot. Ylikansalliset konsernit pakottavat investoinneista keskenään kilpailevat valtiot veronalennuksiin ja sosiaalisten ja ekologisten standardien madaltamiseen. Juuri tämä kehitys muuttaa demokraattisen valtion pelkäksi kriisinhallintayksiköksi. Mitä lähemmäs tullaan valtiontalouden hätätilaa, sitä enemmän valtiosta kuoriutuu esiin sen repressiivinen ydin. Infrastruktuurit mitoitetaan pelkästään palvelemaan ylikansallisen pääoman tarpeita, kuten aiemmin siirtomaissa. Yhteiskunnallinen logistiikka rajoittuu yhä täydellisemmin harvoihin talouskeskuksiin, muiden alueiden jäädessä autioitumaan. Kaikki mikä kyetään yksityistämään, yksityistetään, vaikka tämä samalla merkitsisikin sitä, että yhä suuremmat ihmismäärät suljetaan ulos peruspalveluiden piiristä. Kun pääoman lisäarvon tuotto keskittyy yhä harvempiin maailmanmarkkinasaarekkeisiin, ei koko väestön tarpeita tyydyttämään pyrkivällä peruspalvelujärjestelmällä ole enää merkitystä.

Sen, onko olemassa junayhteyksiä tai postipalveluja, ratkaisee niiden relevanttius paikalliselle kaupalle, teollisuudelle ja finanssimarkkinoille. Koulutus muuttuu globalisaatiovoittajien etuoikeudeksi. Henkistä, taiteellista tai teoreettista kulttuuria punnitaan enää markkinakriteerein ja tämä kulttuuri kuolee pois. Kasvava rahoitusvaje romahduttaa julkisen terveydenhuoltojärjestelmän ja se muuttuu luokkaperustaiseksi. Sosiaalisen eutanasian laki astuu voimaan, aluksi varkain ja vähitellen, sitten avoimen julistuksellisesti: koska olet köyhä ja kuulut liikaväestöön, joudat kuolla aikaisemmin.

Lääketieteen, koulutuksen, kulttuurin ja yleisen infrastruktuurin kentillä on periaatteessa käytettävissä ylenmäärin tietoa, taitoja, valmiuksia, tekniikoita ja metodeja ajanmukaisine kalustoineen. "Rahoitusehdoksi" objektivoitunut työyhteiskunnan irrationaalinen laki estää kuitenkin näiden kykyjen ja kapasiteettien käyttöönoton, ja ne saavat jäädä pölyttymään - samoin kuin teollisuuden ja maatalouden tuotantovälineet, jotka eivät enää ole "kannattavia". Apartheidjärjestelmäksi muuttuneella demokraattisella valtiolla ei ole entisille "työkansalaisilleen" muuta tarjottavana kuin sosiaaliturvan lakkauttaminen ja pakko- ja halpatyösektorin repressiivinen työsimulaatio. Seuraavassa vaiheessa koko valtionhallinto romahtaa ryöstäytyen käsistä korruptoituneeksi "kleptokratiaksi", armeija mafiamaisiksi sotajoukoiksi ja poliisi maantierosvoiksi.

Tätä kehitystä ei voida pysäyttää enää minkäänlaisella politiikalla - suunnanmuutoksesta puhumattakaan. Politiikka on viime kädessä olemukseltaan valtioon suuntautuvaa toimintaa. Valtiollisuuden häviämisen myötä se menettää kohteensa täysin. "Vasemmistolais-demokraattinen" käsitys politiikasta yhteiskuntaolojen "poliittisena muovaamisena" vaikuttaa päivä päivältä yhä tyhjemmältä. Loputtoman repression vallitessa, sivilisaation hajotessa, "talouden terrorin" ylistyksen hallitessa julkisuutta, ei jäljelle jää mitään "muovattavaa". Koska työyhteiskunta päämääränä sinänsä on länsimaisen demokratian aksiomaattinen ennakkoehto, ei työn kriisiä voida ratkaista millään demokraattis-poliittisella sääntelyllä. Työn loppu merkitsee politiikan loppua.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.