2003-07-16

Työn vastainen manifesti

Gruppe Krisis

Kääntänyt: Timo Ahonen

11. Työn kriisi

Toisen maailmansodan jälkeen saattoi lyhyen historiallisen hetken näyttää siltä, että fordistiseen teollisuustuotantoon perustuva työyhteiskunta olisi vakiintumassa "ikuisen vaurauden" systeemiksi, joka saattaisi tyynnyttää itsetarkoituksellisen yhteiskuntakoneen sietämättömyydestä kärsivät massakulutuksen ja hyvinvointivaltiollisten mukavuuksien keinoin. Huolimatta siitä, että koko idea ei alun pitäenkään voinut olla muuta kuin demokraattisten orjien keksimä, ja saattoi koskea vain pientä osaa maailman väestöstä, on se sittemmin joutunut huonoon valoon myös kapitalistisissa keskuksissa. Mikroelektroniikan mahdollistaman kolmannen teollisen vallankumouksen myötä työyhteiskunta kohtaa nyt absoluuttisen historiallisen rajansa.

Se, että raja saavutettaisiin ennemmin tai myöhemmin oli loogisesti ennustettavissa. Tavarantuotantojärjestelmä on alusta saakka kärsinyt fataalista sisäisestä ristiriidasta. Toisaalta järjestelmän toiminta perustuu massiivisen inhimillisen energian tarpeeseen, jonka työvoiman käyttö synnyttää, ja mitä suurempi on työvoiman käyttö, sen parempi systeemin kannalta. Liiketaloudellisen kilpailun laki pakottaa toisaalta jatkuvaan tuottavuuden kasvattamiseen, joka tuo mukanaan ihmistyövoiman korvaamisen tieteellis-operationaalisella teollisuuspääomalla.

Tämä sisäinen ristiriitaisuus on todellisuudessa ollut perustava syy kaikille aiemmille kriiseille, mukaan lukien maailman talouskriisit vuosina 1929-1933. Nämä kriisit kyettiin kuitenkin kompensaatiomekanismia hyödyntäen voittamaan kerta toisensa jälkeen: lyhyen käynnistysvaiheen jälkeen ja korkeamman tuottavuustason saavuttaneena markkinoiden laajentuminen tuoreille ostajakerrostumille johti absoluuttisina määrinä suurempaan työvoiman tarpeeseen kuin mitä oli aiemmin rationalisoitu pois. Työvoimaa oli tarpeen käyttää vähemmän tuotetta kohden, mutta tavaroita tuotettiin absoluuttisina määrinä niin paljon, että vähennys ylikompensoitui. Niin kauan kuin tuoteinnovaatiot ylittivät tuotantoprosessi-innovaatiot, oli järjestelmän ristiriitaisuus mahdollista muuntaa laajentumisprosessiksi.

Oiva historiallinen esimerkki tästä on auto. Liukuhihnan ja muiden "taylorismin" "työtieteellisen rationalisoinnin" tekniikoiden (jotka ensimmäisinä otettiin käyttöön Henry Fordin autotehtaassa Detroitissa) ansiosta autoa kohden kulutettu työaika hupeni murto-osaan. Samalla työprosessista tuli valtavasti kuluttavampi, siten että inhimillisiä voimavaroja kulutettiin samassa ajassa moninkertaisesti suhteessa aiempaan tasoon. Ennen kaikkea auto, joka siihen saakka oli ollut yläluokan luksustuote, saatettiin nyt halvemman hinnan takia tuoda massakulutuksen piiriin.

Näin työmoolokin koskaan tyydyttymätön inhimillisen energian nälkä saatettiin tyydyttää korkeammalla tasolla huolimatta rationalisoidusta liukuhihnatuotannosta "fordismin" toisen teollisen vallankumouksen aikana. Samalla auto on paraatiesimerkki työyhteiskunnan pitkälle kehittyneen tuotanto- ja kulutustavan destruktiivisesta luonteesta. Autojen massatuotannon ja laajamittaisen yksityisautoilun vuoksi luonnonmaisemat peittyvät asvaltin alle, rumentuvat ja saastuvat. Maailman teillä raivoaa lisäksi julistamaton kolmas maailmansota vuodesta toiseen. Miljoonat kuolevat tai vammautuvat liikenneonnettomuuksissa.

Mikroelektroniikan luoman kolmannen vallankumouksen myötä aiempi laajenemiseen perustuva kompensaatiomekanismi ei enää toimi. On totta, että mikroelektroniikan ansiosta monet tuotteet ovat halventuneet ja on luotu monia uusia tuotteita (media-alalla ennen kaikkea). Ensimmäistä kertaa prosessi-innovaatioiden vauhti on kuitenkin nyt nopeampi kuin tuoteinnovaatioiden. Ensimmäistä kertaa rationalisointi vähentää työtä enemmän kuin mitä markkinoiden laajeneminen luo uutta. Loogisena seurauksena rationalisoinnista automatisointi korvaa ihmistyötä ja vastaavasti uudet kommunikaatioteknologiat tekevät monesta työstä turhaa. Kokonaisia suunnittelun, tuotannon, markkinoinnin, varastoinnin, jakelun ja liikkeenjohdon osastoja ja portaita häviää. Työyhteiskunnan ahne kannibaalikoneisto saa pysyvästi syödäkseen enää vain jäännöspaloja, saaden näin aikaan oman tuhoutumisensa.

Koska demokraattinen työyhteiskunta on itseensä viittaava, "täydellistynyt" palautepiirin periaatteella toimiva työvoiman käytön itsetarkoituksellinen systeemi, ei yleinen työajan lyhennys ole mahdollinen sen omien muotojen sisäpuolella. Liiketaloudellinen rationaliteetti vaatii, että toisaalta alati kasvavat joukot muuttuvat pysyvästi työttömiksi ja heidät ulossuljetaan systeemin tarjoamasta elämän uusintamisesta, samanaikaisesti kun koko ajan supistuva "työllisten" määrä joutuu kasvavien ylityö- ja suorituspaineiden alaisiksi. Rikkauden keskellä köyhyys ja nälkä palaavat kapitalismin keskuksiin, tuotantolaitoksia suljetaan ja viljelykelpoisia peltoja pannaan joukkomäärin kesannolle. Suuri määrä asuntoja ja julkisia rakennuksia seisoo tyhjillään samanaikaisesti, kun kodittomien määrä kasvaa jatkuvasti.

Kapitalismi muuttuu globaalin vähemmistön tapahtumaksi. Kuolemaa tekevä työdespootti on muuttunut kuolinkamppailussaan autokannibalistiseksi. Pääoma räjäyttää kansantalouksien rajat etsiessään jäljelle jäänyttä "työravintoa" ja globalisoituu nomadisessa kurkunleikkaamiskilpailussa. Kokonaisia maailmanalueita joutuu syrjään globaaleista pääoma- ja tavaravirroista. Historiallisesti ennennäkemättömien yritysulautumien ja "vihamielisten valtausten" aallon myötä globaalit pelurit valmistautuvat yksityisyrittäjyystalouden viimeiseen taistoon. Valtioiden organisaatiot hajoavat ja kansakunnat luhistuvat, eloonjäämiskamppailusta seonneet väestöt hyökkäilevät toistensa kimppuun etnisissä heimosodissa.

Perustava moraaliperiaate on ihmisen oikeus työhön. [...] Minusta mikään ei ole vastenmielisempää kuin joutilas elämä. Kenelläkään meistä ei ole oikeutta siihen. Sivilisaation ei tule suvaita laiskureita.

Henry Ford

Pääoma on liikkeessä oleva ristiriita, siinä mielessä että se pyrkii minimoimaan työajan, samalla kun se pitää työaikaa vaurauden ainoana mittana ja lähteenä. Toisaalta se herättää elämään kaikki tieteen ja luonnon voimat, samoin kuin yhteiskunnallisen yhdistymisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen voimat, tehdäkseen vaurauden luonnon (suhteellisen) riippumattomaksi siihen käytetystä työajasta. Toisaalta se tahtoo käyttää työaikaa mittana näin luoduille valtaville yhteiskunnallisille voimille tunkien ne rajoihin, jotka tarvitaan jo luodun arvon säilyttämiseksi arvona.

Karl Marx, Grundrisse der Kritik der Politischen Ökonomie (Vuosien 1857 ja 1858 taloudelliset käsikirjoitukset, "Grundrisse"), 1857-58.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.