2003-06-23
Toinen esimerkki, tällä kertaa globaalilta näyttämöltä: George W. Bushin ongelmat Irakin sodan perusteluiden kanssa. Tosin Bushista voi tuskin sanoa enää mitään "kriittistä", mitä ei olisi jo tylsyyteen asti toistettu. Siinä ei ole enää mitään kiinnostavaa, että Bush on suuryritysten ja äärikristittyjen ohjaama fundamentalisti, että Irakin sodan perustelut olivat äärimmäisen tekopyhiä ja että ei olisi ihme, jos USAn tiedusteluorganisaatiot olisivat tarkoituksellisesti vääristelleet todisteita, joita käytettiin perusteluina sodan aloittamiseksi. Kiinnostavampaa on nyt se, että USAssa ja Iso-Britanniassa oppositio vaatii tutkittaviksi tiedusteluorganisaatioiden työtä ja tuloksia, kaikkiaan sodan oikeuttamisen muodollista prosessia (koko oikeuttamisen prosessin sinänsä tutkimiseksi tarvittaisiinkin sitten jo myös valtiotieteilijöitä, diskurssianalyytikkoja jne.).
Tutkinnan aloittamisen peruste on pohjimmiltaan sama kuin Suomessa Jäätteenmäen tapauksessa esiintynyt tutkinta ja ärtymys: vapaaseen, tasapuoliseen, totuudenmukaiseen jne. käsitysten vaihtoon perustuvan, liberaalin (ei amerikkalaisessa, vaan eurooppalaisessa merkityksessä) politiikan toimivuus on todistettava. Pidetään hälyyttävänä, että meillä on johtava, vieläpä maailman tärkeimmässä asemassa oleva politiikko, joka hyväksyy todisteiden ja sodan syiden vääristelyn sekä toimii tekopyhästi (etsii todisteita Irakin joukkotuhoaseista ja on huolestunut ydinaseiden leviämisestä, mutta panee alulle uusien ydinaseohjelmien kehittämisen omassa maassaan, ei salli YK:n asetarkastajien paluuta Irakiin jne.), joten nyt halutaan pelastaa demokratia, toisin sanoen spektaakkeliyhteiskunnan "demokratia".
Oli Bushista kuitenkin mitä mieltä tahansa, on rehellisesti tunnustettava, etteivät kansalaisten patrioottisen hekuman käyttäminen vaalivoiton hankkimisessa, sodankäynti tietyille poliitikoille ja liike-elämän johtajille edullisten kytkentöjen solmimiseksi tai huomion kääntämiseksi pois yhteisön sisäisistä ongelmista (valtava köyhyys, luokkaerot, surkeat sosiaalipalvelut jne.) ja luottamus omaan asemaan jumalan maanpäällisenä välikappaleena suinkaan ole nimenomaisesti hänelle kuuluvia ominaisuuksia.
Myös Bush itse on tuote. "Demokratian pelastajat" haluavat ulkoistaa järjestelmän tuotteen, eivät muuttaa järjestelmää, joka on hänet tuottanut. Demokraattisen puolueen ja republikaanien mitätön ero ja politiikan tosiasiallinen vaihtoehdottomuus, niistä eivät demokratian pelastajat ole huolissaan. Tärkeämpää on pelastaa politiikan julkisivu: se, että liberaali demokratia toimii, että tutkimalla paljastetaan totuus ja että pikku viat voidaan poistaa olemalla "kriittisiä".
George W. Bush on kiusallinen tapaus sen vuoksi, että vaikka hän uskaltaa olla tekopyhä, hän ei uskalla tunnustaa olevansa tekopyhä, toisin sanoen hän ei ole rehellisesti tekopyhä. Saattaa jopa olla (mikä olisi kaikista kauhistuttavinta), että hän todella uskoo sanomiinsa asioihin. Saattaa olla, että hän uskoo omaan jumalalliseen valtuutukseensa, sekä siihen, että hänellä on suora yhteys jumalaan. Kiusallista tässä on se, että samalla kun Bush tuo näyttämölle toivoa herättävän häivähdyksen politiikan lopusta (miehenä, joka vie tekopyhyyden siihen pisteeseen, että sillä ei ole enää mitään väliä poliittisen järjestelmän toimivuuden, kansan kannatuksen ja suvereniteetin toiminnan kannalta), olkoon se sitten utopia tai dystopia, hän myös vie politiikan takaisin... ties minne. Jonnekin menneisyyteen. Hän vie sen maallisesta ajastamme katsoen täysin vieraalle kentälle.
Luulisi, että nykyaikaiseen politiikkaan kuuluvat hienovaraisesti suunnitellut valheet, mutta Bushin valheet ovat niin ilmeisiä ja heikkoja, että ne ovat lähinnä noloja, hädin tuskin huvittavia. Epä-älyllisesti suunnitellut valheet eivät anna kuulijalle minkäänlaista haastetta - tai ehkäpä, kuten Hitler sanoi, valheen on oltava tarpeeksi suuri ollakseen uskottava. Kenties tämä on Bushin äärikristityn think-tankin suurin neronleimaus (ja sekin kierrätetty sellainen). Bushin ideologisuus on niin ilmeistä, että sen ideologisuudessa ei ole mitään paljastettavaa. Se on niin riisuttua ja alastonta, että se on rivoa. Tässä mielessä Bush itse on paljon irstaampi kuin kuva Bushista sängyssä Osama Bin Ladenin kanssa. Maallistuneessa yhteiskunnassa "normaali ihminen" häpeää ja pitää (syystäkin!) säädyttömänä vetoamista syvään henkilökohtaiseen uskoon ja vakaumukseen.
Oma huvittava anekdoottinsa on lisäksi Condoleezza Ricen toiminta Bushin hallituksessa: amerikkalainen unelma tarvitsee stereotypiansa, köyhistä oloista kohonneen vähemmistön edustajan, joka kyvykkyydellään todistaa, että kuka tahansa voi menestyä, ja joka samalla hyväksyy asemansa vallitsevassa järjestyksessä niin pitkälle, että on mukana sen uusintamisessa ja vahvistamisessa. Kuin suoraan satukirjasta tämäkin yksityiskohta.
Bush ja Jäätteenmäki eivät onnistu viemään meitä uudelle aikakaudelle. Kuten sanottua, Bush ei ole rehellisesti tekopyhä Jäätteenmäki taas on horjuva ja tasapainoton, toimittajien armoilla, vailla suurempaa taktista osaamista, ja erehtyy usein kömpelösti viittaamaan keskustelun tarpeellisuuteen ("asioista täytyy saada keskustella") silloin kun ei tiedä mitä sanoa. Ja nyt hänen tarinansa on kaiken lisäksi jo ohi. He eivät onnistu viemään meitä aidosti moraalittomaan poliittiseen tilaan, jossa sillä miten asioita perustellaan ei ole enää mitään väliä ja jossa tämä uskalletaan tunnustaa. Tilaan, jossa ei tarvitse väkinäisesti ylläpitää illuusiota vapaasta mielipiteiden vaihdosta ja tasapuolisesta keskustelusta, jonka kautta tullaan parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Jos Bush olisi tällainen poliitikko, suorastaan vapahtaja poliitikoksi (eikä pelkkä jumalan välikappale), hän olisi sanonut Irakin sodan syyt peittelemättä - tai olisi ainakin käyttänyt kehittyneempiä valheita. Näin hän olisi paljon vähemmän ärsyttävä, vaikka hän tekisikin samat käytännön päätökset. Arvostelijat voisivat arvostella - jos olisivat niin tyhmiä, että luulisivat sillä olevan jotain merkitystä. Arvosteluhan ei ole mikään ongelma, sillä sotaa voi käydä se, jolla on voimaa. Ongelmat ratkaisee se, joka siihen pystyy. On ristiriitaista, että sanan voimaan (myös uskonnollisessa merkityksessä: "alussa oli sana ja se sana oli jumala") näyttää uskovan sama henkilö, jonka käskyvallassa on äärimmäinen fyysinen voima. Mihin tarvitaan sanaa, jos fyysistä voimaa löytyy? Suvereniteetin lähde on fyysinen voima, ei sana. Sanat ja symbolit ovat korkeintaan se liima (tai uskonnon merkityksessä oopiumi), joka osaltaan (toissijaisesti) pitää järjestystä kasassa.
On kiinnostava ristiriita, että vaikka "politiikan uskottavuus" on pelkkä kertomus, illuusiomainen tuote, joka ei perustu todellisuuteen mutta jolla on todellisia vaikutuksia, juuri siinä on sen voima (aivan kuten kansallisvaltion kuvitellun yhteisön "kuvitelmamaisuudessa" on sen voima). Juuri siksi - jos olemme sitä mieltä, että tästä illuusiosta olisi syytä hankkiutua eroon - on tavallaan harmillista, että Jäätteenmäki menetti poliittisen luottamuksensa niin pahoin, ettei voinut enää jatkaa. Päinvastaisessa tapauksessa, siis jos valehtelun ym. olisi todettu olevan business as usual, kertomuksen voima olisi kärsinyt suuremman vaurion.
Kuten Slavoj Zizek on kirjoittanut, kyynisyyden kaava ei enää ole "he eivät tiedä sitä, mutta he tekevät niin", vaan se kuuluu "he tietävät oikein hyvin mitä he tekevät, mutta he tekevät niin silti". Ensinmainittu kaava sopi aikaan, jolloin sitä voitiin Jeesuksen tapaan käyttää anteeksiantamuksen toiveena tai jolloin se oli ideologiakriittisyyden väline - ideologiakriittisyyden, jonka ratkaisuna oli "vääristymien" poistaminen samalla, kun jäi tajuamatta, että ajatus ideologian ulkopuolisesta tilasta, kuten vääristymättömästä keskustelusta, on ideologinen käsitys jos mikä.
Jälkimmäinen kaava taas on moraalittoman tilan kaava. Siihen pääsemiseksi ei toki ole välttämätöntä tuijottaa poliitikkojen esimerkkiä. Mutta välttämätöntä on liberaalin demokratian illuusion murtaminen, sillä illuusion tehtävänä on vallan vaikutusten häivyttäminen. Kuinka sitten ajatella tätä illuusion murtamista? Ei ainakaan "yksilön vapautumisena" (free your mind and your ass will follow), sillä yhteiskunnallinen järjestys merkitsee aina myös tiedollisten ja kokemuksellisten mallien tuottamista ja uusintamista. Lisäksi kyseessä on kieltämättä paradoksi: olla motivoitunut liberaalin demokratian moraalisuuden muodon ylittämiseen moraalittomin keinoin, toisin sanoen moraalisesti sitoutunut moraalittomuuteen.
Sivu 1 .. Sivu 2