2003-06-23

Demokratian viimeiset kiusaukset
Kaksi viimeaikaista esimerkkiä tarrautumisesta liberaalin demokratian illuusioon

Markus Termonen

18.6.2003 näytti tapahtuvan jotain sellaista, mitä viime vuosikymmenien kokemusten valossa emme voineet uskoa tapahtuvaksi. "Hallitukset eivät kaadu" oli luonnonlakimainen asia, kuin painovoima, jonka voimassa ollessa oli ehtinyt kasvaa kokonainen sukupolvi. Näytti siltä, että edessämme oli "tapahtuma isolla teellä", sillä mitäpä muuta "Tapahtuma" puhtaimmillaan - parhaimmillaan tai pahimmillaan - oikeastaan tarkoittaa kuin jonkin perustavanlaatuisen tilan murtumista tai syvää muuttumista.

Tapahtuminen oli suorastaan juovuttavaa: se sai meidät nauliintumaan tv-ruutujen ääreen seuraamaan asioiden käänteitä suorassa lähetyksessä. On toki totta, että kyseessä oli "vain" pääministerin vaihtuminen, ikään kuin yksittäisen henkilön ongelma, eikä koko hallituspohjan muuttuminen, mutta samalla asiasta teki Tapahtuman siihen johtanut tapahtumaketju kokonaisuudessaan, siis kertomuksena eikä ainoastaan yksityiskohtina. Kaikki Tapahtumat - vallankumoukset, sodat, WTC-isku, vakavat skandaalit, jalkapallon MM-finaalit jne. - ovat Tapahtumia koska ne tuotetaan sellaisiksi. Tapahtuma ei ole pelkkää kertomusta, mutta sen kertomuksellisuus kietoutuu erottamattomasti yhteen sen kanssa, mikä siinä on "todellista" (erotuksena kertomuksellisesta).

Kertomusten tehtävät

Koko sotkun yksityiskohtia ei ole tarpeen käydä tässä kertaamaan. Kiinnostavampia ovat ne tehtävät, joita Tapahtumalla on kertomuksena - tai erilaisina kertomuksina, näkökulmiahan oli ja on useita. Ensinnäkin on selvää, että Anneli Jäätteenmäen pelaaminen salaisella ns. Irak-muistiolla oman ja puolueensa eduskuntavaalikampanjan yhteydessä oli kappale surkeaa populismia, jossa tarkoituksellisti irrotettiin Lipposen sitaatti tosiasiallisesta kontekstistaan: Jäätteenmäki vihjasi silloisen pääministerin luvanneen USA:lle, että Suomi on osa Irakin sotaa kannattavaa koalitiota, vaikka sitaatti viittasi terrorismin vastaiseen koalitioon eikä Irakin sodan koalitioon. Jos ollaan edes hiukan rehellisiä, ei ole epäilystä siitä, etteivätkö nämä olisi jossain määrin eri asioita, vaikka olisimmekin sitä mieltä, että Suomi olisi ollut liian hyväksyväinen suhteessa USA:n politiikkaan.

Siinä ei ole mitään yllättävää tai kiinnostavaa, että vaaleissa käytettiin tällaista populismia, vieläpä melko harrastelijamaiseen epä-älylliseen tapaan - tosin populismi lienee lähtökohtaisesti epä-älyllistä. Kiinnostavampaa on se, että koko tapahtumaketjusta, keskustalaisten sisäisestä sotkusta, salaisen paperin vuodosta, rikostutkinnasta jne. saatiin kertomuksellisesti sekä Jäätteenmäen taktisten virheiden ansiosta aikaan iso poliittinen jupakka, jolla lopulta jopa onnistuttiin täydellisesti viemään Jäätteenmäen poliittinen luottamus. Ja kun luottamus menee, se menee, eikä silloin auta enää miettiä kuka on oikeassa - aivan kuten Jäätteenmäki kuivasti ja osuvasti totesi ilmoitettuaan erohakemuksestaan.

Oppositiolle, varsinkin Kokoomukselle, koko jupakassa oli kertomuksellisesti kyse politiikan sinänsä uskottavuuden olemisesta uhattuna. Esimerkiksi Ville Itälä korosti tätä useaan otteeseen. Näin poliitikkojen ammattikunta osoitti keskinäistä huolta yhteisestä asemastaan ja arvostuksestaan - eläköön, solidaarisuus ei ole kuollut! Yhdessä muistutettiin, että suurin osa poliitikoista kyllä tekee rehellisesti ja uutterasti työtä kansalaisten parhaaksi ja että tämä on poikkeustapaus. Ei sillä niin väliä, että myös Kokoomuksen poliitikkoja ovat viime aikoina koetelleet melkoiset sotkut (esimerkiksi Häkämiehen tapaus tai Sasin toiminta liikenneministerinä), joiden vuoksi heillä ei luulisi olevan hirveästi syytä retostella nuhteettomuudellaan.

Kiinnostava yksityiskohta Tapahtuman eri kertomuksissa on myös täysin samojen sanojen käyttäminen täysin erilaisessa tarkoituksessa mitä tulee käsitepariin avoimuus-salailu. Keskustalaisille ja osittain myös tiedotusvälineille salaisten papereiden tuominen esiin oli avoimuutta, vastuun ottamista valtion ulkopoliittiseen linjaan liittyvistä vaaroista ja niiden rohkeasta tuomisesta "kansalaiskeskusteluun" (olkoonkin että täysin tarkoitushakuisesti, kuten jo sanottua). Vastapuoli, erityisesti Kokoomus, taas korosti pikemminkin, että jotta politiikkaa voidaan tehdä avoimesti, salaisia papereita ei saa tuoda avoimuuteen salaisia teitä pitkin. Muutoin menetetään julkisten instituutioiden luottamuksellisuus. Jäätteenmäen nähtiin toimineen kuin suomalaiset hiihtäjät ja Kari-Pekka Kyrö dopingskandaalissa, siis kertoen aina niin vähän kuin mahdollista, mikä on kieltämättä osuva tulkinta. Siihen, että politiikassa ei saisi olla mitään "harmaata eminenssiä" (alunperin Mika Myllylän ilmaisu), viittasi myös SDP:n Jouni Backman edustakuntaryhmänsä vastauspuheenvuorossa Jäätteenmäen ilmoitukseen 18.6. aamuna.

Systeemi toimii sittenkin

Mitä jälkimmäisellä kertomuksella, politiikan uskottavuuden pelastamisella, oikeastaan yritetään pelastaa? Usko siihen, että poliitikot saadaan tarvittaessa tilille virheellisestä populismista ja rikkeistä? Luottamus siihen, että "pikku puhdistusten" ansiosta demokraattinen peli voi toteutua ilman vastaavia toimintatapoja? Että rikkeitä tehneet saadaan kiinni juuri poliittisen järjestelmän ominaisuuksien ja sääntöjen ansiosta? Tutkinnasta selviävällä "totuudella" ja politiikan rehellisyyteen palauttamisella pelastamme järjestelmän, joka väitetysti perustuu vapaaseen keskusteluun, mielipiteiden vaihtoon, eri vaihtoehtojen tasavertaiseen punnitsemiseen, kaiken kaikkiaan politiikkaan "yhteisten asioiden hoitamisena" "kansan tahdon" mukaisesti. Kun tutkinta on suoritettu ja totuus saatu selville, voidaan aloittaa selkien taputtelu. Voidaan huokaista helpotuksesta: systeemi toimii sittenkin! Halleluja!

Tähän illuusioon tarraudutaan pakonomaisesti ymmärtämättä, että Jäätteenmäen poliittisessa pelissä käyttämä keino oli järjestelmän toiminnan olennainen osa, sen tuote ja sille luontainen. Se ei ollut vieras elementti, joka tulee ulkoapäin vääristääkseen ja häiritäkseen järjestelmän toimivuutta. Jäätteenmäen keino oli juuri sitä, mikä perustavanlaatuisesti määrittää politiikkaa nykyisessä yhteiskunnassa, kutsutaan sitä sitten vaikka spektaakkeliyhteiskunnaksi tai miksi vaan. Se on osa politiikkaa, jossa näennäisten ja epäolennaisten vaihtoehtojen (Keskusta vai SDP, Jäätteenmäki vai Lipponen jne.) kautta luodaan "merkityksellinen" kilpailuasetelma, jossa "politiikka" on näyttämölle asettumista, esittämistä ja edustamista (nimenomaan "representaatiota" sanan molemmissa merkityksissä).

Populismi saattaa tällä hetkellä Suomessa tiivistyä Tony Halmeessa ja perussuomalaisten puolueessa, mutta yleisesti ottaen se on poliittisen menestyksen edellytys. Se että luodaan ilmiselvästi pelkälle kusetukselle perustuvia vaihtoehtoasetelmia tai lupauksia ei ole nimenomaisesti keskustalaisille kuuluva ominaisuus, se on politiikan ominaisuus. Kusetuslupauksissa ei sinänsä ole mitään erikoista tai kiinnostavaa, omituista on se, että demokratiaan uskotaan ja kusetuksesta vaaditaan tilille.

Pinnallisesta keskustelusta ja kysymysten välttelystä - molemmat Jäätteenmäelle tyypillisiä ominaisuuksia - on helppoa syyllistää. On kuitenkin äärimmäisen tekopyhää, jos tätä syyllistämistä toteuttaa se sama (valtavirta-)media, joka on suurelta osin kuuliaisesti (vaiko itsekontrolliin perustuen, mikä olisi ehkä vielä surullisempaa) tehnyt osansa vaikenemisessa, itsestäänselvyyksien ja pinnallisten sisältöjen toitottamisessa, johdonmukaisesti pääoman puolelle asettumisessa, konformismissa, kumartelussa jne. Tulee esiin myös se vanha tosiasia, että media voi esiintyä kansalaisten intressien vaalijana laittaessaan "rötösherroja kuriin" "vapaan tiedonvälityksen" kautta samalla, kun juuri mehukkaat paljastukset ja kusetukset ovat sen elinehto. Tässä mielessä Jäätteenmäki on syytön: hän toimi ainoastaan niin kuin politiikassa kuuluukin toimia.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.