2003-08-02

35 tunnin työviikko: vähemmän tuloja ja enemmän työtä
Työajan lyhentäminen Saksassa

Wildcat

Kääntänyt: Markus Termonen

Liitot modernisaation pioneereina

Katsottaessa takaisin työajan lyhentämisen politiikkan, on ilmeistä, että liitot ottivat Saksan "ideaalisen yleisen kapitalistin" näkökulman siinä vaiheessa, jossa tämä ei ollut vielä mahdollista kapitalistiselle puolelle itselleen. Vuosien 1980-82 aikana, mikä oli siihen saakka syvintä taloudellisen taantuman aikaa, useimmat liitot olivat omaksuneet työajan lyhentämisen vaatimuksen. Sillä ne halusivat tehdä Länsi-Saksasta maailman tuottavimman talouden luomatta sellaisia yhteiskunnallisia kuiluja kuin esimerkiksi USA:ssa. Ne näkivät ja näkevät yhä tämän strategian toteuttamisen todellisen mahdollisuuden siinä työajan joustavoittamisen muodossa, jota suuret yritykset vaativat kyetäkseen käyttämään tehtaitaan intensiivisemmin. Alusta saakka vaatimukseen 35 tunnista sisältyi ajatus joustavoittamisesta neuvoteltavana kohtana. Kyse ei koskaan ollut seitsemän tunnin päivästä.

Tällaisin modernisaatioideoin liitot olivat kaukana keskikokoisten firmojen pomojen edellä. Samalla, kun esimerkiksi BMW oli Regensburgissa siirtynyt neljän päivän viikkoon vuonna 1984 jopa ennen kuin sopimusta oli allekirjoitettu, toiset, yhä yksi vuoro plus ylityöt -käytännön hallitsemat firmat eivät kyenneet muuttamaan työn organisoimisen tapojaan niin nopeasti. Vielä vuonna 1994 vain 20 prosentissa pienistä ja keskisuurista teollisista yrityksistä työskenneltiin useammassa kuin yhdessä vuorossa. Mutta ensin oli saatava taipumaan myös niiden rivimihet, jotka puutteen vuosien jälkeen pitivät parempana täyttä palkan nousua. Tässä hyvin intohimoisessa kampanjassa liittojen pääargumentti oli massatyöttömyys: he käyttivät kuvia Detriotin nälkää näkevistä työttömistä työläisistä ja köyhyyskapinoista. 35 tunnin viikon väitettiin ehkäisevän sellaisen työttömyyden nousun ja olevan funktionaalinen nykyaikaisen kapitalistisen ratkaisun kannalta: lyhyemmät työtunnit, pidemmät tunnit koneille, alhaisemmat kulut työyksikköä kohti (ts. suurempi tuottavuus), uusia työpaikkoja.

Pitkä kamppailu oli välttämätön tämän odotetun kompromissin käytännön toteuttamiseksi vastoin molemmilta puolilta tulevaa vastarintaa. Tinkimisprosessia hehkutettiin "vuosisadan konfliktina", vuosisadan, jonka lopulla monet olivat epävarmoja siitä, kuka oikeastaan oli voittanut. 35 tunnin viikko oli määrä saavuttaa Länsi-Saksan metalliteollisuuden ydinalueella, pohjois-Württembergissa sekä pohjois-Badenissa, jossa tuohon aikaan oli "kaikkien edistyneimmät" sopimukset. Koska pomot eivät virallisesti hyväksyneet työajan lyhentämistä kaupan hieromisen aiheena, IG Metall aloitti pistolakot (Schwerpunktstreiks: lakot, joissa liitto aloittaa lakkoja vain tietyissä suurissa tai tärkeissä firmoissa samalla, kun se on vastuussa koko alueesta) valituissa auto- ja hankkijatehtaissa ("minimax-strategia"). Pomot aloittivat välittömästi työsulun koko Länsi-Saksassa, ja valtio kieltäytyi lyhytaikaisten työttömyyskorvausten maksamisesta niille, jotka olivat työsulun kohteina. Koska liitto mobilisoi nyt pääasiassa "työsulkuja vastaan" ja meni oikeuteen korvausten eväämistä vastaan, lakko sai ajan kuluessa yhä puolustuksellisemman luonteen. Sen lopetti välitystuomarina toiminut entinen työministeri Leber. Metalliliitto juhli sopimusta vähittäisestä työajan lyhentämisestä 38,5 tuntiin "siirtymänä 35 tunnin viikkoon" - vaikka juuri sen vähittäinen täytäntöönpano tuskin loisi uusia työpaikkoja.

Todellinen läpimurto oli työajan joustavoittaminen: "Leberin kompromissin" mukaisesti ainoastaan keskimääräisen työajan yrityksessä oli oltava 38,5 tuntia. Enintään 18 prosenttia työvoimasta saattaisi työskennellä 40 tuntia, toiset vain 37. Koneiden käyntitunteja voitiin laajentaa tehtaan tarpeiden mukaan, koska tästä eteenpäin työajan lyhentämisen konkreettinen soveltaminen neuvoteltiin työläisten neuvoston ja työnantajan välillä.

Vähitellen myös liitot ryhtyivät tähän työajan lyhentämisen muotoon. 1980-luvun lopulla liitoilla oli jo massiivisia ongelmia rivijäsentensä mobilisoinnissa asian puolesta. Harvat panivat merkille "historiallisen" lokakuun 1. päivän vuonna 1994, kun metallityöläisten työaika lopulta supistettiin 35 tuntiin; samanaikaisesti ylityötuntien kompensaatioiden määräaika oli laajennettu kahteen vuoteen...

Koneiden käyntiaika metalliteollisuudessa on lisääntynyt vuoden 1984 60,6 tunnista vuoden 1996 71,8 tuntiin viikossa. Tuottavuus on noussut nopeammin kuin työaikaa lyhennettiin - vastakkaisesti "mallimaihin", kuten USA:han ja Hollantiin, joissa palkat laskivat mutta tuottavuus hädin tuskin nousi. Saksan moninaisten vuorojen tehtaissa koneilla on eurooppalaisen keskiarvon ylittävä käyntiaika - huolimatta töissä olevien lyhyemmistä virallisista työtunneista. Koska mahdolliset palkankorotukset on uhrattu työajan lyhentämisen päämäärän eteen, myös työyksikköjen kulut ovat huomiota herättävän alhaisella tasolla. 1990-luvulla - inflaatiokursseja alhaisemmin palkkasopimuksin, joita mitattiin tuottavuuden kehitystä vasten - palkkakehityksen hillintä oli Saksassa suurempaa kuin USA:ssa.

Ajatus työläisten "aikasuvereniteetista", käsite joka palveli joustavuuden oikeuttamista ja jonka jakoivat niin yhteiskuntatieteilijät, työnantajat kuin vasemmistolaiset, ei tule kuuloonkaan tuottavissa keskuksissa: siellä siinä on kyse vain mahdollisimman taipuvaisen työvoiman joustavasta käyttämisestä kysynnän mukaan ilman ylimääräistä ylityölisää. Samanaikaisesti liitot ovat menettäneet tinkimisperustaansa: yhä useammat ja useammat firmat joustavoittavat työaikaa ilman työajan lyhennystä.

Lähes samanaikaisesti metalliteollisuudessa täytäntöön pannun 38,5 tunnin työviikon kanssa tuli vuonna 1985 voimaan työllistämisen edistämistä koskeva asetus (Beschäftigungsförderungsgesetz), joka kumosi vuokratyövoiman käytön rajoitukset. Se salli myös lyhytaikaisten sopimusten tekemisen 18 kuukauden ajan (vuodesta 1996 saakka 24 kuukauden ajan), mikä aiemmin oli ollut mahdollista vain jostain konkreettisesta syystä, kuten korvattessa raskaana oleva nainen tai asevelvollinen mies. Sillä välin lyhytkestoisista sopimuksista on tullut normaaleja vastikään palkattujen työläisten tapauksessa; ns. pysyvän työpaikan voi saada vasta, kun alla on pitkä jakso lyhytkestoisia sopimuksia.

Ay-liikkeen vasemmistosiiven projekti työpaikkojen jakamisesta työajan lyhentämisen keinoin on johtanut historialliseen tappioon. "Työpaikkojen uudelleen jakamista" työttömille ei ole saavutettu palkkojen hillinnän eikä joustavuuden kautta. Jälleen yksi shokkiaalto tapahtui juuri, kun tuskin kukaan puhui pidemmälle viedystä työajan lyhentämisestä. Volkswagen ilmoitti, että se leikkaisi työtunnit 28,8 viikkotuntiin. Autoteollisuuden kriisissä, jossa pomot puhuivat vain pidemmistä työtunneista ja palkkojen leikkauksista, Volkswagenin sopimus näytti johtavan aivan toiseen suuntaan.

Volkswagenin malli: moderni reiniläinen kapitalismi

28,8 tunnin työviikon keinolla Volkswagen on uudelleen rakenteistanut tuotantonsa. Liiton avulla Volkswagen onnistui saattamaan loppuun rationalisointinsa, joka oli aloitettu 1990-luvun alussa. Metalliliiton mallitehtaan työläisillä oli korkeimmat palkat, korkein ylityölisä, pisimmät tauot, parhaat lomasäännökset - ja sen autot olivat kokoamiseltaan pitkäkestoisimpia. 1980-luvulla oli kokeiltu pitkälle automatisoitua tuotantoa ("hylätyt tehtaat") ja epäonnistuttu pääomatarpeen korkean tason sekä harvoista asiantuntijoista riippuvaisuuden vuoksi. Uusi sysäys tuottavuudessa voitiin saavuttaa vain rakenteistamalla uudestaan itse työprosessia. Tähän sisältyi vanhan urakkatyöjärjestelmän tuhoaminen, työläisten tietämyksen kietominen jatkuviin parannusprosesseihin, vanhojen mestari- ja esimieshierarkioiden poispyyhkiminen, kuten myös vastuun siirtäminen tiimeille.

Lokakuussa 1993, pian tämän prosessin alkamisen jälkeen, trustin pomot laskelmoivat 31 000 työläisen kaikista 108 000 työläisestä olevan "ylimäärää" ja ilmoittivat irtisanomisista, erityisesti Wolfsburgin "dinosaurustehtaassa", jonka työvoima oli 53 000 ihmistä. Massairtisanominen "pyöristetyin" korvauksin jne. työläisten ostamiseksi pois työpaikoistaan olisi tässä mittakaavassa ollut sekä kallista että vaarallista; oli selvää, että se johtaisi vastakkainasetteluun työläisten kanssa ja heidän kieltäytymiseensä yhteistyöstä.

Sen sijaan Volkswagen ehdottikin radikaalia muutosta työajassa. Neljän viikon kuluessa IG Metall neuvotteli työviikon lyhennyksen 28,8 tuntiin vuodesta 1994 eteenpäin ja uhrasi "täyden palkkakompensaation" periaatteensa. Vaihtokaupassa yrityksen ei sallittu erottaa työläisiä taloudellisista syistä seuraavan kahden vuoden aikana. Kun työvoimalla oli valittavanaan joko 40 000 työläisen irtisanominen tai 28,8 tunnin työviikko kaikissa Volkswagenin tehtaissa, se valitsi joustavoittamisen.

Irtisanomisista luopuminen loi ilmapiiriä uudelleen rakenteistamiselle. Volkswagen säilytti osaavan työvoimareservin ja ratkaisi vähenevän kysynnän aikaisista korkeista palkoista johtuvan matalien voittojen ongelman. Työvoiman vähentäminen aikaisen eläkkeelle siirtymisen myötä, sopimusten vapaaehtoinen päättäminen yhdistettynä työvoiman vapautumisesta aiheutuviin maksuihin ja lyhytkestoisten sopimusten päättymiseen jatkui yhä: 108 000 työläisestä vuonna 1993 94 000 työläiseen vuonna 1995. "Työpaikkojen takaaminen" ehkäisee ainoastaan taloudellisista syistä tapahtuvat irtisanomiset, takaamatta kaikkien työpaikkojen säilyttämistä.

Korkeamman kysynnän jaksoja varten on perustettu GIZ (Gründungs und Innovationszentrum Wolfsburg GmbH), yrityksen edistämisen ja innovaation keskus, Volkswagenin, Bundesland Niedersachsenin ja IG Metallin omistama vuokratyövoiman välityksen toimisto. Se työllistää opiskelijoita ja pätkätyöläisiä Volkswagenin tehtaan sisäisesti loma-aikana tai muulla tavoin väliaikaisesti. Työllistetyt saavat bruttona 21 DM (10,5 euroa) tunnilta, tavallisten Volkswagenin työläisten 30 DM:n (15 euroa) keskiarvon sijaan.

"Hengittävässä tehtaassa" työaika mukautuu tuotannon tarpeisiin. Yrityksen toteuttama työläisten vapaa-ajan haltuunottaminen on kasvanut. Eri tiimien kesken ei ole yhteisiä taukoja, mikä vähentää niiden välistä kommunikaatiota. Työläiset voidaan lähettää töihin toisiin tehtaisiin. Kokeiltiin yli 150 erilaista työaikataulua ja vuoromallia, lyhyistä vuoroista ympärivuorokautisessa neljän vuoron aikataulussa suhteellisen normaaleihin kahdeksan tunnin päiviin vapaa-aikaa rajoittavasti. Tällä tavoin tiettyjen automallien tapauksessa valmistusaika voitiin ulottaa 3700 tunnista 4600 tuntiin vuotta kohti. Autoa kohti tarvittava kokoamisaika on pudonnut vuoden 1993 30 tunnista vuoden 1998 20 tuntiin.

Samanaikaisesti, pienen alkuvarautuneisuuden jälkeen, 28,8 tunnin työviikko saa osakseen suhteellisen laajaa hyväksyntää työvoiman keskuudessa. Erityisesti nuoret, ei perheen rajoittamat, voivat iloita lyhyemmistä työtunneista, jopa sen "rekuperaatioefektin" kera, jonka aiheuttavat työn tuleminen intensiivisemmäksi sekä epätoivotut työajat. Säännölliset kuukausittaiset tulot pysyivät enemmän tai vähemmän samoina. Vuosittaisia bonusmaksuja leikattiin, joten vuosittaiset kokonaistulot putosivat 16 prosenttia (10 prosenttia verojen jälkeen). Ennen uutta sopimusta palkat olivat Volkswagenin yrityssopimuksen mukaisesti 1,6 kertaiset suhteessa Niedersachsenin kurssiin, mikä merkitsi sitä, että mallia ei voida kovin helposti soveltaa muihin yhtiöihin.

Propagandan vastaisesti 28,8 tuntia viikossa seitsemän tuntia päivää kohti oli todellisuutta vain vähemmistölle Volkswagenin työntekijöistä, esimerkiksi toimistotyöläisille, johdon epäillessä, että vähemmän hyödynnetyissä tehtaissa kuten Emdenissä esiintyy yhä paljon "huokoisuuksia". Toisin sanoen, pudotus 28,8 tuntiin tapahtui ainoastaan siellä, missä se pystyi toimimaan paineena, jolla puristettiin ei-työn jaksot pois työpäivästä. Mutta esimerkiksi Hannoverin kuorma-autotehtaassa työskenneltiin 37,5 tuntia viikossa käytännössä koko ajan. 35 tunnista maksetaan, 1,2 tuntia on lahjoitusta yhtiölle ("työpaikkatakuu"!) ja 1,3 tuntia tullaan korvaamaan vapaa-aikana. Sairastumisten tai lomien tapauksessa maksetaan vain 28,8 tunnista. Koska 28,8 tuntia toi vain haittoja, Hannoverissa nähtiin ankaria protesteja, kun sopimusta laajennettiin ja täydennettiin lisähuononnuksilla kuten lyhyemmillä tauoilla, pienemmällä ekstrapalkalla kahdentoista tunnin lauantaivuorojen tapauksessa sekä ylityölisien rajoittamisella 38,8 työtuntia ylittäviin viikkoihin.

Vuonna 1998 tuotantoa kohotettiin myös muissa tehtaissa, ja työvoimapulan vuoksi johto piti parhaana ylitöistä luopumista. Samanaikaisesti tuli uusia lyhytkestoisia työpaikkoja. Helmikuussa 1999 Wolfsburgin tehdas peruutti erilaiset työaikataulut ja siirtyi tiukkaan kolmivuoroiseen malliin, johon sisältyi mahdollisuus työskennellä neljä, viisi tai kuusi päivää viikkoa kohti autojen kysynnän mukaisesti sekä 28,8 tunnin viikon pitäminen laskennallisena pohjana. Kuten työnjohtajien ohjeissa todetaan: "Tuotantorakenteiden segmentoinnin täytäntöönpanon kehityksen myötä työaikataulujen synkronisointia tavoitellaan edelleen". Uuden sääntelyn myötä pannaan täytäntöön myös yövuoro kaikille kolmen vuoron osastoilla työskenteleville, ja tuottavuuden lisäkasvu on asialistalla.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.