2003-08-02
Kääntänyt: Markus Termonen
Kesällä 2003 saksalainen IG Metall -ammattiliitto koki ensimmäisen merkittävän työtaistelutappionsa: se epäonnistui yrityksessään saada lakollaan aikaiseksi alalle 35 tunnin työviikko myös itäiseen Saksaan. Seuraava Wildcat-lehden (http://www.wildcat-www.de/) artikkeli muutaman vuoden takaa kertoo työajan lyhentämisen vaatimuksen ja siihen liittyvien taisteluiden historiasta saksalaisen teollisuuden piirissä. Kirjoitus valottaa erityisesti sitä, että vaikka työajan lyhentämiseen sisältyy myönteisiä työn jakamisen mahdollisuuksia, siihen liittyy myös huomattavia riskejä, kuten työajan joustavuuden lisääminen, kasvava kiire varsinaisen työajan puitteissa ja toimeentulo-ongelmien pahentuminen.
Monet ovat pitäneet kollektiivista työajan lyhentämistä tehokkaana välineenä taistelussa sitä nykypäivän kapitalismin hulluutta vastaan, joka tuottaa miljoonia työttömiä pakottaessaan samalla ylitöihin ne, joilla on töitä. "Radikaalin työajan lyhentämisen vaatimus" täydentää "taatun toimeentulon" vaatimusta, ja tässä vasemmistolaiset ay-aktiivit ja hyvinvointipoliitikot käyvät tekemään yhteistyötä.
Useimmista lyhyemmät työtunnit näyttävät hyvältä idealta, mutta (ammattiyhdistysten) iskulause työajan lyhentämisestä kohtaa syvää epäluottamusta työläisten keskuudessa. 1980-luvun puolivälistä saakka se on ollut kriisin sääntelyn mekanismi yritysten ja ammattiyhdistysten käsissä samalla, kun työläiset ovat kokeneet kaksoispetkutuksen: työaika ei ole vähentynyt merkittävästi, mutta palkat ovat menneet alas. 35 tunnin työviikko on tuhonnut kahdeksan tunnin työpäivän ja tehnyt mahdolliseksi työajan radikaalin joustavoittamisen teollisuudessa. Toisin kuin Ranskassa sitä ei pantu alulle lain muodossa, vaan ammattiyhdistykset "taistelivat" siitä vuonna 1984 seitsemän ja puoli viikkoa kestäneessä lakossa.
Kaikkein radikaalein säännöllisen työajan supistaminen luotiin yrityksen aloitteesta. Vuonna 1994 Volkswagenin täytäntöön panema 28,8 tunnin viikko meni jopa alle 30 tunnin rajan, josta ammattiyhdistykset tuohon aikaan tuskin edes uskalsivat keskustella. Tähän päivään saakka vasemmistolaiset ovat keskustelleet Volkswagenin mallista "lupaavana", ja muissa maissa työläiset ja ay-aktiivit pitävät sitä pääasiassa tavoiteltavana päämääränä.
Mutta samalla, kun on paljon puhetta työajan lyhentämisestä, työaikaa itse asiassa laajennetaan.
Konflikti palkoista ja työajasta sijaitsee luokkataistelun keskuksessa. Kyse ei ole vain yksinkertaisesti työpäivän absoluuttisesta pituudesta, jota rajoittavat lait sekä liittojen solmimat työehtosopimukset. Kyse on myös kehojen kontrolloimisesta ja siitä, missä määrin työtä saadaan ulos työläisistä asetetussa työajassa. Kapitalisti ostaa työvoimaa, mutta työprosessin aikana hänen on varmistettava, että työläisestä puristetaan ulos niin paljon työtä kuin mahdollista. Tässä päivittäisessa kamppailussa työläiset pyrkivät laajentamaan työpäivän huokoisuuksia, siten laajentaen kuilua virallisen ja tehokkaan työajan välillä - kunnes pomo hyökkää. Näissä huokoisuuksissa ilmaistaan työläisten voima; sen sijaan liitot muodollistavat vallitsevan olotilan sopimuksissa lomista, työtunneista jne.
1980-luvun alkuun saakka oli olemassa suhteellisen paljon huokoisuuksia. Työläiset olivat yleensä tehneet urakkansa viidessä tai kuudessa tunnissa ja saattoivat sen jälkeen oleskella rauhassa. Suurissa firmoissa oli normaalia käydä suihkussa työn jälkeen maksetun työajan sisäisesti. Epämuodolliset tauot olivat vain osittain sopimuksilla säädeltyjä - ja nämä olivat tulevien työaikakonfliktien hyökkäyspisteitä. 1980-luvulla työläiset maksoivat jokaisesta pienestäkin virallisen työajan supistamisesta näiden huokoisuuksien paikkauksilla. Jopa silloin kun 38,5 tunnin työviikko esiteltiin, useimmat yritykset muuttivat yövuoron palkallisen tauon palkattomaksi.
Varmasti on parempi lähteä iltavuorosta klo 21:15 eikä 23:00. Mutta tämän eteen on tehtävä töitä jokainen minuutti, siinä missä iltavuoron viimeisellä tunnilla aiemmin jäi yleensä aikaa sosiaalisille toiminnoille. Vanhemmille "heidän" tehtaansa oli myös paikka, jossa he määrittivät rooliaan yhteiskunnassa, paikka organisoitumiselle ja keskinäiselle vaihdolle... Monet nuoret ovat saaneet tarpeekseen kollektiivisesta työläiselämästä; he näkevät sen tylsyytenä ja pakenevat sitä milloin vain voivat. He pitävät parempana tehdä lyhyitä tunteja ja saada enemmän vapaa-aikaa. He sietävät työtään vain katsomalla eteenpäin kohti seuraavaa ei-työn jaksoa, ja niinpä he etenevät lomista vapaisiin työvuoroihin ja hyväksyvät lyhytkestoiset sopimukset, koska he eivät kuitenkaan kestä kauan samassa firmassa. Ja he yrittävät neuvotella lyhyempiä työtunteja itselleen yksilöllisesti - jopa pienemmillä tuloilla.
Noin viidentoista vuoden ajan - siitä saakka kun liitot ovat edistäneet työajan lyhennystä - työaikaa on supistettu hitaammin kuin aiempina vuosikymmeninä. Vuosien 1956 (48 tuntia) ja 1975 (40 tuntia) välillä viikottaista työaikaa lyhennettiin kahdeksalla tunnilla. Tämä saavutettiin 1960-luvun lopulla pääasiassa lakkauttamalla lauantai säännöllisenä työpäivänä ("lauantaisin isä kuuluu meille"). Vuoteen 1995, jolloin 35 tuntia pantiin täytäntöön Länsi-Saksan metalliteollisuudessa, ehti kulua toiset 20 vuotta. Jokainen leikkaus työajassa "maksettiin" palkkojen jäädytyksinä, ja ylityöt laajenivat.
Länsi-Saksan metalliteollisuudessa vuosittaiset lomat pysyivät samoina 16 vuoden ajan. Ne olivat kaksinkertaistuneet vähitellen kolmesta viikosta kuuteen vuosien 1960 ja 1982 välillä. Kaikkien tärkeimpiä olivat vuoden 1973 Fordin tehtaiden korpilakot, jotka syttyivät kun turkkilaistyöläiset palasivat kolmen viikon lomiltaan myöhässä ja kun heidät erotettiin.
Kollektiivisesti sovittu vuotuinen työaika töissä olevaa henkeä kohti on pudonnut Saksassa 1980-luvun puolivälistä vuoteen 1997 keskimäärin 160 tuntia tai 9,6 prosenttia. Mutta vuodesta 1995 saakka tämä kehitys on pysähtynyt: muut teollisuudenalat eivät ole päässeet samalle tasolle metalliteollisuuden kanssa. 1980-luvulla liitot olivat ensinnäkin sopineet varhaisista eläkkeelle siirtymisistä ja siten tehneet työvoimasta radikaalisti nuorempaa sekä lyhentäneet ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisten työläissukupolven työelämää. Siitä saakka, investointien turvaamiseksi tehtyjen paikallisten sopimusten (Standortsicherungsverträge) kera, on sovittu vain tilapäisistä työajan lyhennyksistä samanaikaisin palkan leikkauksin.
Vaatimus 35 tunnin työviikosta kehittyi 1970-luvun alkupuolella vasemmistolaisten ay-aktiivien keskuudessa. Vuosien 1973-74 aikaisen maailmanlaajuisen kriisin myötä länsisaksalaiset yritykset aloittivat rationalisoinnin offensiivin. Jo pelkästään terästeollisuudessa 40 000 työläistä sai kenkää vuosien 1975 ja 1978 välillä. Terästyöläisten kimppuun hyökättiin niin massiivisesti, koska alalla oli hyvin organisoituneita työläisvoimia, jotka vuonna 1969 olivat aiheuttaneet pomoille hankaluuksia korpilakoillaan. Varmistaakseen työpaikat ay-aktiivit yhtiöiden sisällä halusivat supistaa työviikkoa askel askeleelta ja laittaa käytäntöön viidennen työvuoron.
35 tunnin työviikko otettiin vaatimuslistalle IG Metall -liiton kongressissa vuonna 1977 - vastoin liiton pomoja, jotka pitivät sitä liiallisena ja harhaanjohtavana. Vuotta myöhemmin he itse ottivat 35 tunnin vaatimuksen neuvotteluihin, joissa yritettiin ratkaista teräskriisiä. Yhtiöiden pomot halusivat pitää 40 tunnin viikon missä olosuhteissa tahansa ja tarjosivat pidempiä lomia sekä korkeampia palkkoja. Ammattiliitto julisti lakon; kyseessä oli mahdollisuus terästyöläisten saamiseksi hallintaan. Marraskuussa 1978 valittujen terästöiden työläisvoimat menivät lakkoon, mihin vastattiin massiivisin työsuluin. Samalla, kun todella omistautuneet rivijäsenet seisoivat 11 viikkoa lakkovartioissaan kylmässä säässä, liiton johto sabotoi lakkoa. Tammikuun 1979 sopimus, joka säilytti 40 tunnin viikon jälleen viideksi vuodeksi, oli ollut kaapissa jo pidemmän aikaa. Liitto oli osoittanut, että terästeollisuuden massairtisanomiset eivät olleet vältettävissä. Siten he olivat tehneet suunnitelmansa tulevia teräskriisejä varten.