2003-05-24

Talouden kielellinen käänne
Christian Marazzin haastattelu 5. heinäkuuta 2000

Guido Borio, Francesca Pozzi, Gigi Roggero, Christian Marazzi

Kääntänyt: Taina Rajanti

No niin, mitä tulee siihen mitä sanoit Seattlen taisteluista, miten innostavia ne ovatkaan, sillä on selvää että on nautinto nähdä niitä ja ehkä osallistuakin niihin, jotkut jutut ovat mielenkiintoisia, kuten se seikka että internettiä käytettiin organisoimiseen ja valmisteluihin, mutta on myös totta, että kun ryhdytään analysoimaan, ja juuri siinä missä haluttaisiin löytää yhteinen maaperä, tajutaan että olemme yhä kaukana ja matkan päässä siitä, mitä tarkoitetaan poliittisella käsitteellä joka tekee moneudesta vastasubjektin. Toistan, minun mielestäni moneudesta tulee poliittinen käsite juuri sillä hetkellä, kun se onnistuu asettamaan peliin, aktivoimaan, aktiivisia subjektiivisia käyttäytymismuotoja, joilla tempaudutaan irti ruumiista ja ruumiillistamisesta. Juuri nyt en osaisi mennä pidemmälle: todennäköisesti tämän moneudeksi nimittämämme subjektin aktiivinen irtitempautuminen tästä ruumiiksi muuttamisesta tapahtuu erilaisia reittejä pitkin, esimerkiksi kun aletaan kritisoida tätä taistelupotentiaalin muuttamista ylikansalliseksi parlamentiksi, esimerkiksi tarkastelemalla tämän moneuden liikkeen sisällä juuri niitä muotoja, joilla tämä liike ei irrottaudu. Minä en nyt osaisi ennakoida mitä ne voisivat olla, mutta esimerkiksi minuun tekivät vaikutuksen nämä Seattlen jälkeiset puheenvuorot, joissa tuntui olevan niin vähän ja niin voimatonta juuri se voima jonka oli nähnyt toiminnassa, sanoin, "voi ei, ei voi olla mahdollista että päädytään esittämään tällaista".

Esimerkiksi, oleskelin Bolognassa kesäkuun alussa, olin siellä sattumalta, opiskelijoiden kanssa, ja menimme syömään Bifon kanssa ja illalla menimme kokoukseen, jota pidettiin Ei-Ocse:n (Ei-OECD) johdosta. Se oli vaikuttavaa, se tapahtui vallatussa teatterissa ja siellä oli varsinainen sekamelska ihmisiä, todellisuuksia, ryhmiä. Sellaisissa tilaisuuksissa nämä asiat tulevat peliin, määrättyjen ratkaisujen tai tavoitteiden edessä, jotka kerta kerralta konstruoidaan tai joita viedään eteenpäin näiden määräaikojen johdosta, jotka toisinaan liikkeet määrittävät, toisinaan pääoma itse, OECDt tai GMOt. Minä uskon, että vastaus on siinä, voisin viettää vaikka kymmenen vuotta ajatellen, että mitä tämä moneuden aktiivinen irtitempautuminen tästä vastarintansa tai ainakin erilaisuutensa ruumiiksi muuttamisesta oikein tarkoittaa, enkä löytäisi palanutta puupenniä, en pystyisi keksimään yhtään mitään. Silti, uskon että vähän siihen suuntaan meidän tulisi lähteä.

Sitten tulevat teoreettisen analyysin ja tutkimuksen harjoitukset, esimerkiksi minua huvittaisi palata tähän juttuun, vaikutti jo siltä, että kiinteä pääoma, kuoletus, elävä työ oli loppuun käsitelty, mainiot ekonomistit, aikansa parhaimmat, olivat sanoneet, "katsokaa, tämä on mahdotonta": mutta kuinka ollakaan, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Juuri siksi, että tänään old ja new economyn välinen konflikti ja jännite on arvioimisen konflikti, sanotaan että yritysten osakkeiden hinnat ovat tähtitieteellisiä, niillä ei ole mitään tekemistä, jotta voitaisiin realisoida voitot, jotka heijastuvat Nasdaqin indekseissä, täytyisi kulua neljäkymmentä vuotta, mutta juuri siksi, että old economyn maaperälle ollaan tuomassa jotain, joka on myös tekemisissä varallisuuksien muotojen kanssa ja siis myös sellaisten voittojen kanssa, jotka eivät ole yhteismitallisia suhteessa vanhaan talouteen, tai joka tapauksessa talouteen joka jollain tavoin joidenkin ominaisuuksiensa vuoksi viittaa fordistiseen talouteen, tässä tapauksessa kiinteän, fyysisen pääoman vuoksi. Esimerkiksi, eräs asia joka tekee vaikutuksen on se, että vaikkakin kaikki analyytikot sanovat (ja ovat ihan oikeassa jos käytetään olemassa olevia arvottamisen kriteereitä eikä pelkästään esitetä new economyn ylistyksiä tai innokkaita analyysejä), että nämä uuden talouden indeksit ovat liioiteltuja, ja tosiaankin sittemmin ne ovat osittain romahtaneet; mutta niiden olisi pitänyt romahtaa paljon enemmän palatakseen normaalille tasolle, ne ovat tänään yhä hyvin korkealla, niillä on nousuja ja laskuja mutta ne pysyttelevät tasolla, joka on yhä jopa 30% enemmän kuin vuosi, puolitoista sitten. Sijoittajat eivät ole vain niitä suuria vaan ennen kaikkea ja yhä enemmän myös piensijoittajia, joka tapauksessa yhä useammat sijoittajat ovat suunnanneet säästönsä pörssiin eläkesäästämisen vuoksi: kaikki tämä ihmispaljous, joka pelaa eläkkeellään uhkapeliä, kuten sanotaan, ihan kuten sitä pelataan kasinolla, heillä on kuitenkin käsitys varallisuudesta, joka ei ole supistettavissa ekonomistien arviointikriteereihin.

Mitä tulee näihin new economyn yrityksiin, voi olla että niiden kurssit ovat liioiteltuja, mutta tosiasia on, että ihmiset luottavat niihin himpun verran, ja luottavat enemmän kuin ekonomistit. No, miksi ihmiset luottavat niihin enemmän? Toki siksi että heidän on pakko luottaa, siksi että joka tapauksessa heidän kannattaa luottaa, sillä jos he eivät luottaisi, he voisivat menettää paljonkin; mutta tämän lisäksi he luottavat, koska heillä todennäköisesti on sellainen käsitys varallisuudesta jota nämä voivat todella tuottaa sosiaalisena rikkautena eikä vain yritys x:n tai yritys y:n rikkautena, siis niiden voittoina: heillä on käsitys varallisuudesta, joka minun mielestäni on soveltuvampi ja todenmukaisempi kuin (laskennallisuuden, rikkauden mittaamisen merkityksessä) ekonomisteilla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että new economy on todennäköisesti anti-economy, sillä se joka tapauksessa perustuu enemmän subjektiiviseen, havainnoivaan arviointiin kuin ulkoiseen arviointiin ulkoisin välinein.

Palaamme jatkuvasti tähän tosiasiaan, eli ulkoiseen näkökulmaan joka tunkeutuu ruumiiseen, mahdottomuuteen erottaa keskusta ja periferia, sisäinen ja ulkoinen, myös tästä Imperiumin ideasta, jota sovelletaan itse talous- ja finanssipolitiikan mittauksen kriteereihin, toiminnan ja mittakaavojen kriteereihin. Tänään eräs rahatalouden kriisin ongelmista, esimerkiksi, on juuri se tosiasia, että se ei enää kykene pysyttelemään ulkopuolella, ohjaamaan ulkopuolelta; sisäpuoli ohjaa Keskuspankkia, ajatellaan vaikkapa Greenspanin itsensä kehitystä: hän oli puhdasverinen monetaristi ja nyt hän soittaa 1500 paikkaan ympäri Yhdysvaltoja ennenkuin tekee yhtäkään päätöstä, siis puhuu sisällä olevien ihmisten kanssa. Ei hän ole mikään keskuspankin johtaja, joka lausuu: "Nyt laitetaan korot prosenttiin x". Tästä ei saa enää mitään selvää, onko sitä suhteellisen ulkona vai onko sitä ulkopuolinen, sillä meillä ei ole enää mitään välinettä, jonka avulla voisimme asettua ulkopuolelle ja tarkastella maailmaa, ainoa keino on tarkastella sitä sisäpuolelta yhä uudelleen.

Miten monesti onkaan sanottu, "öljy, nyt lähti inflaatio käyntiin", ja sitten kuukauden perästä tajuat että ei se olekaan ihan niin, sillä, vaikkakin öljy on tärkeä, taloudessa jossa raaka-aineet saavat yhä enemmän toisenlaisia muotoja, ne ovat nimenomaan immateriaalisia, raaka-aineettomia, inflaatio ei enää ole samassa määrin riippuvainen raakaöljyn tynnyrihinnoista kuin aiemmin, se on huomattavasti vähemmän niistä riippuvainen. Mutta joka kerta me vain lankeamme polvillemme "nyt alkaa inflaatio", ja kaikki kirjoittamaan siitä, korot nousevat ja lopulta ainoa mitä tapahtuu on että vuokrat nousevat tai työssäkävijöiden bensiinilaskut, mutta lopultakaan mitkään muut hinnat eivät nouse. Siispä, tämä on eräänlainen itseaiheutettu vahinko, sillä, fordistisia käsitteitä käyttäen hinnat saadaan nousemaan vaikkei ole pienintäkään syytä, ja sillä tavoin ainoa mikä nousee ovat kiinnelainojen korot, koska ne nousevat aina ja vahingon saavat vuokralaiset tai velkaantuneet asunnonomistajat.

Mutta kyseessä on koko ajan tämä ongelma: kieltäytyä kuvittelemasta että voisi sanella, myös poliittisen toiminnan, konfliktin jne. näkökulmasta, toimintatapoja, määräaikoja ulkopuolelta käsin. Tämä on vähän sama asia kuin se mistä jo puhuttiin, siis supistaa ero joksikin joka sisältyy tai saa ilmauksensa tai leimaa ruumista sukupuolen vuoksi tai niiden tai näiden organisaation vaatimusten vuoksi, sillä ruumis asettaa sinut asioiden sisälle, saa sinut toimimaan yhä enemmän tavalla, joka on haitallista moneudelle. Tässä mielessä se on sama kuin kansallinen pankki tai keskuspankki, joka haluaa taistella inflaatiota vastaan ja taistellessaan sitä vastaan itse asiassa jakaa varallisuutta luonnonvastaisella tavalla, siinä määrin kuin varallisuutta luodaan ei-inflatorisesti. New economy on pikemmin deflatorinen tai ei-inflatorinen talous, joka tapauksessa se ei ole inflatorinen. Mutta jos jatkuvasti heilutetaan inflaatiopeikkoa joka kerta kun öljyn hinta masentaa, loppujen lopuksi saadaan vain aikaan konsensus korkojen nostamisen puolesta, joka lopultakin vahingoittaa ihmisiä jotka ovat kuitenkin tärkeitä, vuokralaisia esimerkiksi.

Otan muutaman päättömän esimerkin, ihan palataksemme uudelleen tähän sisällä olemisen ongelmaan, ja tässä palaamme muuten varhaiseen Trontiin, siihen sisällä ja vastaan -kysymykseen: "keynesiläisyyden sisällä", hän sanoi, "suunnitelma-valtion sisällä, fordistisen talouden sisällä, mutta silti aina vastaan". "Sisällä" tarkoitti että oltiin tarpeellisia kasvun kannalta vaatimalla lisää palkkaa, sillä palkan lisäys oli tarpeellista pääoman kasvulle, kun se tarvitsi kulutusta; mutta samanaikaisesti "vastaan", sillä tämä meidän "olla sisällä" oli samanaikaisesti tapa luoda ja tuottaa subjektiviteettia, joka (Tronti puhui työläisistä) on pakanallinen subjektiviteetti, eli joka torjuu yhteisen edun; se on puolueellinen, osittainen, lahkolainen, se on eron subjektiviteetti. Pääoma vaatii aina omilta vastustajiltaan vastuuntunnetta, valtiouskollisuutta, yhteisen edun tunnetta jne. Operaismo on syntynyt puolueellisuudesta, nyt sanottaisiin singulaarisuudesta, mutta tuolloin näkökulma oli eron näkökulma, eron jonka ollakseen vahva tuli kuitenkin olla sisällä, jos jonkin sisällä niin pääoman ruumiin sisällä mutta ei oman ruumiinsa.

- Suhteessa analyysiin jota esitit aiemmin, myös puhuttaessa poliittisesta subjektiviteetista ja repression ylittämisestä, mitkä sinun mielestäsi ovat olleet rajoitukset, jotka taistelujen ambivalenssissa ovat johtaneet pääoman taholta yhteiskunnallisiksi rakenteiksi muuttumiseen, normalisointiin ja innovaatioihin sen sijaan että ne olisivat johtaneet kehittyneempiin yhteentörmäyksiin ja repeämiin?

Aiemmin yritin vähän puhua rajoituksista, mutta analysoidessani menneisyyden monimuotoisuutta. Kun esimerkiksi puhun 1980-luvun köyhyyden uusista muodoista, minusta ei ole mitään mieltä yrittää tunnistaa rajoja teorian rajoituksina. Rajoituksia toki löytyy kaikkialta, esimerkiksi eräs huomattava on ollut se, jos puhutaan feminismin synnystä, että organisaatioiden sisällä on ollut täysin taantumuksellinen näkemys naisesta, tämä oli kerrassaan pöyristyttävä kulttuurinen rajoitus, joka kaiken lisäksi on todennäköisesti yhä olemassa, ehkä jopa parhaissa poliittisissa organisaatioissa. Nämä ovat niitä rajoituksia, joihin liikkeet ovat törmänneet ja niiden tunnistaminen minua kyllä kiinnostaakin, sillä niitä on jollain tavoin ylitetty tai kriisiytetty liikkeiden itsensä sisällä.

Mitä tulee kysymykseen, sen suhteen minun on vähän vaikeampi puhua rajoituksista, koska niiden tunnistaminen on todella hankalaa, erityisesti suhteessa teoreettisiin kokonaisuuksiin tai poliittisiin linjoihin, siinä mielessä että minusta asia on monimutkaisempi. Esimerkiksi, miten voidaan puhua rajoituksista suhteessa erään liikkeen köyhyyden tematiikkaan, siis työväenliikkeen, joka on syntynyt taistelussa köyhyyttä vastaan 1800-luvulla, mutta on sitten tuottanut työväenluokan, on tuottanut työväenliikkeen historian ja joka juuri tämän voimansa sisällä on joutunut ottamaan huomioon rajoituksen, joka ei kuitenkaan ollut sen, se oli pääoman asettama rajoitus, joka köyhyyden tuottamisen kautta löysi heikon kohdan liikkeessä, joka sataviisikymmentä vuotta on taistellut köyhyyttä vastaan? Sitä voisi sanoa paradoksiksi, varsinaiseksi päänsäryksi. Esimerkiksi muistan Tonin reaktion, kun hän sanoo "mutta mitä tämä tämmöinen on? köyhyydet?", ja sitten kymmenen vuoden kuluttua hän sanoo "ai jaa, ymmärsin"; mutta pane tarkkaan merkille, että minä en suinkaan ole keksinyt köyhyyttä, minulle maksettiin että tekisin tutkimuksen köyhyydestä, en edes tiennyt, että oli olemassa uusia köyhyyden muotoja, jos rehellisiä ollaan. Jälkeenpäin kävi niin, että nämä todellakin olivat todellisuuksia, jotka veivät reilusti eteenpäin omia ideoitani, oletuksiani ja niin poispäin, mutta eri syistä kuin mistä olin tietoinen.

Mutta miten voisin sanoa rajoituksen olleen se, että me operaismossa emme edes ajatelleet köyhyyttä silloin kun periferioissa, lähiöissä tai kaupunkien keskustoissa oli syntymässä tämä uusi todellisuus? Jos jotain se on rajoitus joka on tulosta siitä että meidän kehityskulkumme oli hyökkäys taivaita vastaan eikä yritys hallinnoida köyhyyttä, sen me olemme aina torjuneet, jos ei muuta niin mieluummin käytiin varastamassa kuin hyväksyttiin ne köyhyyden rajat ja kynnykset jotka ministeriö määritteli. Mutta kyllä meille on annettu köyhyyttä niin että tuntuu: kukapa meistä ei olisi kokenut noina vuosina todellisia köyhyyden hetkiä kun ei enää tiennyt minkä pyhimyksen puoleen olisi pitänyt kääntyä? Puhumattakaan miljoonista ihmisistä jotka ovat kärsineet köyhyyttä. Tämä on hyökkäys, siis jos mitään niin rajoitus on se joka panee meidät jatkamaan ajattelemista organisaatioiden puitteissa: rajoitus on se kun et voita, rajoitus on se kun et tee vallankumousta, kun kymmenen vuoden, yhden vuoden, tai viiden minuutin perästä sinut pannaan vankilaan tai voitetaan, mutta tämä on sellaisen historian rajoitus, joka on tehty taistelusta, yhteentörmäyksestä, siitä kuka voittaa ja kuka häviää. Todennäköisesti valtava rajoitus on aina se, että ajatellaan sellaisin termein, jotka eivät tarpeeksi kykene organisoimaan, aliarvioiden vihollista, sillä se on kammottavan vahva ja me olemme ehkä hyvinkin vahvoja tietyissä asioissa mutta hyvin heikkoja jopa juuri sen suhteen, mitä tulee tietoisuuteen pääoman voimasta ja sen organisatorisesta voimasta. Sanoisin että jos halutaan puhua rajoituksista, ehkä puhuisin niistä näissä yhteyksissä.

- Miten sinun mielestäsi, tässä piirtämässäsi kuvassa "yhdessä sisällä", on mahdollista ajatella vastaan olemisen muotoja, siis sellaista luokkaa (tai sellaista moneutta) joka olisi myös itseään vastaan, siis vastasubjektiviteetin jatkuvaa (tendenssinomaista) muodostumista ja rakentumista, tai ainakin sellaisen subjektiviteetin, joka olisi erilainen kuin tämä nykyinen, pääoman kolonialisoima? Miten tämä suhtautuu keskusteluun poliittisesta subjektiviteetista?

Tämä on vähän kuin se keskustelu jota kävimme äsken, että on ymmärrettävä että tänään kieli ja sanat tuottavat asioita ja miten ne niitä tuottavat: postfordismi on kielellinen käänne, joka osoittaa miten kieli ei ainoastaan tee mahdolliseksi viitata ja suhteuttaa itseämme konkreettiseen maailmaan, vaan se tuottaa sen. Kieli on kuin general intellectin jakoavain, immateriaaliseen, tietoon perustuvan talouden jakoavain: kieli on tuotantoteknologia. Siispä, tämä tarkoittaa, että on kyettävä harjoittamaan sitä mitä kutsun kielelliseksi sissisodaksi, siis kielen sisällä, siinä suunnattomassa ja äärettömässä maaperässä joka on kieli. On löydettävä ne sanat, jotka tempaavat meidät irti puheemme supistamisesta palkkatyöpuheeksi, palkkatyöksi, siis puheeksi meistä, ei työvoimana vaan arvonmuodostuksen voimana; puhua meistä, ei ruumiina jonka täytyy olla niin palkkatyön määrittämä, vaan ruumiina joka materialisoituu.

Minun mielestäni esimerkiksi nämä pörssikriisit juuri itsetuhoisimmissa muodoissaan ovat kriisejä, jotka vahvistavat ajatusta kansalaispalkasta, tulosta joka on irrotettu työn pakosta. Miksi ihmiset sijoittavat pörssiin, niiden ihmisten lisäksi, jotka sijoittavat yhä enemmän eläkkeiden vuoksi? Siksi että he haluaisivat tehdä hyvät kaupat, saada ansion joka sallisi levollisemman elämän, ettei olisi pakko tehdä liikaa töitä ja niin edelleen. Juuri nämä ihmiset, eikä sattumalta, ovat kuitenkin niitä, joille sattuu kasapäin kurjuuksia, sillä itse pörssin logiikka tietyssä pisteessä eliminoi juuri nämä lukemattomat piensijoittajat, jotka heikentävät pörssin arvojen kontrollointia. Mutta nämä ovat kaikkein mielenkiintoisimpia tutkimuksen kohteita, sillä varmastikin he riskeeraavat kaiken minkä voivat mutta juuri siksi, että heillä on tämä kangastus, koska he seuraavat unelmaa elämästä jota ei määritä työ, suhteessa liikkumiseen, nautintoon, reproduktioon, elämään. Niinpä minusta tuntuu että tämä säästöjen kasautuminen ja paljous pörssimarkkinoilla on jollain tavoin kuntosali, jossa miljoonat ihmiset treenaavat kansalaispalkan ja -tulon ideaa. Yksilöllisessä suhteessa pörssiin sitä on aina häviäjä, niin kuin kokonaisuudessa se jolla on yksilöllinen suhde kolikkorahapeliin tai uhkapeliin häviää aina.

Tämä ei tarkoita, että pitäisi heittää lapsi pesuveden mukana, vaan tämä tarkoittaa että pitäisi pitää hengissä, kannattaa, tehdä kannattavaksi tämä halu työstä vapautettuun tuloon, mutta saattaa se kollektiivisen vaatimuksen tasolle, nimenomaan kansalaistulon vaatimukseksi. Tämän vuoksi minä näen nämä muodot ikään kuin tämän uuden dynamiikan ja käytäntöjen sisällä, joka kuitenkin on talouden käytäntöä, finanssitalouden käytäntöä. Kuten Hölderlin sanoi, siellä missä on riski siellä on pelastus, eli missä riski on suurin, siellä meidän on oivallettava miten kääntää pelastus poliittisesti: pelastus tässä tapauksessa, kun riski pörssissä on suurin, on kollektiivinen työstä vapautetun tulon muoto.

- Etkö kuitenkin usko, että myös tämä puhe tulosta on vaarassa jäädä riittämättömäksi askeleeksi, jos kuitenkin tarpeet, halut, käyttäytymismuodot jne. jäävät entiselleen, kapitalismin pakottamiksi ja luokkien hyväksymiksi, eli jollei rakenneta toisenlaista subjektiviteettia kuin olemassa oleva on?

Kyllä toki, mutta se ei ole niinkään vähäinen askel. Sen sijaan minä pidän sitä lähes välttämättömänä, miten hankala se onkin, sillä esimerkiksi senlaatuinen käytännöllinen käännös on yhä hankalampi kuvitella. Siitä ei varmasti tule valtion jakama palkka, enpä todellakaan usko, vaan uudet riskin jakamisen ja tulon uudelleenjakamisen muodot juuri tämän repaleisen työttömistä, reissutyöläisistä, pätkätöistä jne. tehdyn maailman sisällä. Silti, tästä huolimatta uskon, että se on tarpeellinen askel, jollei lähes välttämätön, sillä minä olen sitä mieltä, että jos subjektiviteetti ei tänään voita takaisin edes vähimmäismäärää, en sano levollisuutta, mutta vähimmäismäärää turvallisuutta, se on mennyttä. On erittäin raskasta kamppailla kun on todella köyhä, ei ole aikaa. Köyhyyttä minä olen ainakin jonkun verran tutkinut, muistan hyvin kun keskustelin naisten kanssa, yksinhuoltajien, nuorten, jotka sen puoleen olivat suurenmoisia ihmisiä, ja yritin ymmärtää mitä mieltä he olivat poliittisesti, ja he sanoivat minulle: "Kun tulen illalla kotiin ainoa mitä jaksan tehdä on tuijottaa televisiota, Canale 5, en takuulla rupea lukemaan Rossoa tai Possea". Siinä mielessä, että köyhyys, tai joka tapauksessa turvattomuus, tylsistää, väsyttää, vie energian.

Siispä, puhuttaessa toisenlaisesta subjektiviteetista perusedellytys on se, että on jokin vähimmäismäärä, en sano yhteiskuntasopimusta tai kompromissia, sillä minusta tuntuu että siitä puhuminen olisi tänään kuin puhua enkeleiden seksistä, vaan jokin suhde joustavuuden ja epävarmuuden ja yhteiskunnallisen turvallisuuden välillä. Minä en todellakaan pysty ymmärtämään miten voitaisiin ryhtyä käsittelemään vastasubjektiviteetin kysymystä jollei samanaikaisesti (käytän tätä ilmausta tietoisesti) puhuta vähimmäistulon takuista, tai jos ei siitä niin molemminpuolisen avunannon takuista. Tämän suhteen on sanottava, että olen melko lailla samaa mieltä Zygmunt Baumanin Globalisaation yksinäisyyden viimeisten sivujen kanssa, joilla hän nimenomaan sanoo olevan selvää, että se ei ole mikään ratkaisu, että ongelma joka on asetettu jää edelleen olemaan, mutta minun mielestäni se ei jää olemaan samanlaisena, vaan saavuttaa suuremman mahdollisuuden tulla kehitetyksi edelleen.

[Haastattelu on julkaistu alunperin DeriveApprodi-kustantamon operaismoa ja sen perintöä käsittelevässä kirjassa Guido Borio, Francesca Pozzi & Gigi Roggero: Futuro anteriore. Dai "Quaderni Rossi" ai movimenti globali: ricchezze e limiti dell'operaismo italiano. (Futuro anteriore. "Punaisista vihkoista" globaaleihin liikkeisiin: italialaisen operaismon rikkaudet ja rajoitukset.)]

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.