2003-05-24

Talouden kielellinen käänne
Christian Marazzin haastattelu 5. heinäkuuta 2000

Guido Borio, Francesca Pozzi, Gigi Roggero, Christian Marazzi

Kääntänyt: Taina Rajanti

1970-luvun toiminnallisessa kritiikissä on mielestäni tärkeää muistaa myös nimenomaan, että se mitä tänään ymmärrämme, puhuttaessa juuri tästä yhteiskunnallisiksi rakenteiksi muuttumisesta, tieto-taloudella (economia della conoscenza), taloudella joka tuotetaan tiedon avulla tai tiedon perusteella, on nimenomaan eräs fordistisen mallin kriisin tuloksista: kieltäytyminen siitä palkkatyöstä, jota isä on neljänkymmenen vuoden ajan tehtaassa tehnyt, tieteellisen tiedon, yliopiston ja koulutuksen vaatiminen on pakottanut myös pääoman siirtymään tälle immateriaaliselle maaperälle.

Seattlen moneus on moneuden karikatyyri, siinä mielessä että sillä on asut ja sillä on ruumiit, jotka kuitenkin ovat vaarassa tyhjentää moneuden poliittisen voiman sillä hetkellä kun nämä ruumiit, tehdäkseen politiikkaa, juuri sikäli kuin ovat ruumiita, tekevät vähän niin kuin puolueet. Le Monde Diplomatiquen numeroissa Seattlen jälkeen pensee uniquen (yhtenäisajattelun) kriitikot eivät olleet uskoa silmiään, niin kuin oikein onkin, ne ovat pätevää ja sympaattista väkeä. Tehtiin esitys että haluttaisiin perustaa kansainvälinen tai ylikansallinen parlamentti, jotta ruumiista, kansainvälisen ekologisen liikkeen edustajista, voitaisiin muodostaa työryhmiä. Tässä on välittömästi nähtävissä miten vähässä ajassa voisi romahtaa tämä käsite, moneus, jolla on mahdollisuuksia juuri siksi, että se on poliittinen käsite eikä sosiologinen muodostelma, siis ruumiiden muodostelma, vaan se on sellaisen ajattelun käsite, jota ei voida redusoida ruumiisiin, siis se ei ole sosiologinen, eikä edes politologinen organisatoristen systeemien merkityksessä (NGO:t jne.). Näin tapahtuu juuri siksi ettei olla tarpeeksi työstetty tätä moninaisen subjektin ideaa, subjektin joka on globalisaation sisällä mutta sitä vastaan.

Jos pohdimme asiaa ja yritämme rekonstruoida koko tämän tapahtumien kulun, viimeisin juttu, joka minusta vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, on tämä Imperiumin idea, jota Michael Hardt ja Toni Negri ovat kehitelleet Yhdysvalloissa julkaistussa kirjassa Empire. Se on melkoisen nerokas idea siinä mielessä, että toisaalta nimenomaan kun puhutaan Imperiumista siihen sisältyy paljon enemmän kuin voisi kuvitella, sillä ei tarkoiteta pensee uniqueta, sillä tarkoitetaan jotain joka ei enää ole redusoitavissa imperialismiin, joka taas on aina perustunut keskustan ja periferian, kehittyneen ja alikehittyneen, sisällä ja ulkona olemisen väliseen perverssiin dialektiikkaan. Minä olen tulossa Imperiumin ideaan niin sanotusti ekonomistin näkökulmasta, seuraten ja tutkien sitä mitä tapahtuu kansainvälisesti finanssitalouden tasolla, mutta kirjassaan Toni ja Hardt ovat päätyneet siihen toki tehden tilinpäätöstä imperialismin tradition kanssa, mutta ennen muuta biopolitiikan, biovallan käsitteen kautta. Minä näen asioita ja tunnen olevani yhä lähempänä tätä Imperiumin ideaa mutta en siitä käsin, biovallasta ja siis foucault'laisesta tematiikasta, joka on aika lailla Imperiumin keskiössä. Imperiumista puhuminen tarkoittaa siitä puhumista, että vihollinen tai paremminkin keskusta on myös periferiassa, ei vain keskustassa, ja periferia on keskustassa; se siis tarkoittaa määritelmää, jonka mukaan toinen on tässä ja tässä on toinen.

Antaakseni esimerkin: tänä vuonna Yhdysvallat on näyttänyt, että toisaalta sillä on dollarin (joka on kansainvälinen valuutta) voima, mutta samanaikaisesti sillä on paradoksaalisesti ollut taloudellisesti, finanssitaloudellisesti ja myös kaupankäynnin tasolla aasialaistyyppinen kehityskulku. He ovat vahvasti alttiita ulkomaiselle velkaantumiselle, mutta he ovat myös sisäisesti alttiita vaikutuksille, joita rajoittava rahapolitiikka voisi aiheuttaa juuri dollarille. Oletetaan että eräänä hetkenä kaikki New Yorkin pörssiin sijoittaneet sijoittajat ryhtyisivät toimeen ottaen huomioon arvonmenetyksen uhan, veisivät pääomansa ja sijoittaisivat ne Eurooppaan tai Japaniin. Silloin olisi todella "aasialaistyyppinen" kriisi, mutta se tapahtuisi Imperiumin pääkaupungissa. Eli Aasia on Yhdysvalloissa ja Yhdysvallat ovat alati Aasiassa, siis Imperiumista puhuminen merkitsee, että päästään eroon tuosta sisällä ja ulkona olemisen, keskustan ja periferian, kehityksen ja alikehittyneisyyden dialektiikasta, joka silti on osaltaan antanut poliittisen sisällön proletariaatin tai taistelujen kansainvälisyydelle, joka on aina perustunut enemmän tai vähemmän vapaaehtoiselle solidaarisuudelle.

Imperialismiteorioiden kääntäminen politiikaksi on aina törmännyt siihen rajaan, että ajatellaan riittävän kun järjestetään solidaarisuusmielenosoituksia Vietcongin puolesta: tappio tapahtui toki siksi, että oli laaja liike rauhan puolesta ja sotaa vastaan, mutta myös amerikkalaisen armeijan sisäisen kriisin johdosta. Se oli todellinen kriisi, jonka syyt olivat myös todellisia ilmiöitä: 60-luvun, beat-sukupolven, Rollareiden jne. kulttuurivallankumous, se tunkeutui niiden ihmisten luihin ja ytimiin, jotka taistelivat Vietnamissa. Kyseessä eivät olleet vain sanat ja mielenosoitukset. Siispä, se että olemme päätyneet tähän uuteen näkemykseen asioista, jota haluamme ilmaista yhdellä sanalla "Imperiumi", on minusta mielenkiintoista, sillä se asettaa pariisilaisen banlieun (lähiön) tai Milanon hinterlandin (takamaiden) yksittäisen taistelun samalle tasolle kuin yksittäisen taistelun Seattlessa, tosin Bill Gatesin Seattlen tai taistelun Piilaaksossa.

Tämä on minusta tärkeää, ajatellaan vaikka Saskia Sassenin teosta Global Cities. Hän on todella kyvykäs, hän on mielenkiintoinen, sillä hän sanoo: "Globaalit kaupungit ovat globaalin talouden kivijalat, ne ovat urbaania todellisuutta jossa pörssimeklarit elävät, mutta jossa öisin tulevat siivoojat jotka ovat värillisiä tai filippiiniläisiä ja siivoavat meklarin toimiston". Hän väittää aivan oikein, että tämä on globalisaation todellisuutta, analysoiden sitten miten tämä todellisuudessa toimii. Ei vain siksi että on olemassa informaatioteknologia tai internet, vaan on todellakin olemassa myös paikkoja, ja tällaiset paikat ovat näitä Imperiumin asemia, mutta nämä asemat voivat olla New Yorkissa, Zürichissä, Milanossa, Soulissa, Singaporessa, Tokiossa ja niin edelleen. Ne ovat siis suuren virtuaalisen rautatieverkoston asemia, jossa kuljetetaan tiedon hyväksikäytön muotoja.

- Puhuit aiemmin moneudesta, konflikteista joita se ilmentää ja joita ilmentävät eri subjektit myös singulaarisuudessaan ja erilaisuudessaan. Eikö sinusta kuitenkin tunnu siltä, että tätä keskustelua pitäisi pitää subjektiviteetin raskaana kolonialisointina pääoman taholta ja sille ominaisten mallien pakottamisena, alkaen juuri käyttäytymismuodoista, tarpeista, uskomuksista, kulttuurista, ideologioista jne.? Eivätkö sinusta useat konfliktit pikemminkin kulje toiminnallisesti systeemin myötäisesti kuin vaihtoehtoiseen suuntaan? Tarpeet eivät itsessään ole antagonistisia, ne ovat niitä joita pääoma on tyrkyttänyt, siispä niiden pohjalta syntyvät konfliktit ilmaisevat itseään paljon enemmän horisontaalisesti ja individualistisesti kuin kollektiivisina systeeminvastaisina muotoina, siksi että ollaan jääty määrättyjen kapitalismin etuisuuksien ulkopuolelle eikä siksi että oltaisiin niitä vastaan. Tämä nähtiin myös Seattlessa: globalisaation vastustuksen muodot perustuivat useiden kohdalla esimerkiksi protektionistisiin vaatimuksiin tai määrättyihin yksilöllisiin etuihin.

Totta kai sitä nähtiin siellä, sillä kun otetaan huomioon eri liikkeiden ja organisaatioiden taisteluohjelmat ja tavoitteet, se oli ilmeistä. Miten voidaan toisaalta laskea mukaan palkanalennuksia vastaan taisteleva amerikkalaisten työläisten ammattiyhdistysliike ja toisaalta köyhien maiden edustajat? Tai laskea mukaan ne, jotka taistelevat hyväksikäyttöä vastaan kehittyneissä maissa, periferioissa tai kehittyvissä maissa, ja sitten ne, jotka vastustavat lapsityötä Niken tehtaissa Indonesiassa? Tarkoitan, että tietyssä mielessä se oli yksi sekasotku, mutta minä uskon, että kyse on juuri siitä, mistä äsken puhuttiin, eli sellaisen globalisaation vastaisen opposition rajoituksesta, joka ollakseen olemassa tarvitsee omaa ruumiillisuuttaan.

Mainitsen taloustieteellisen esimerkin: old ja new economyn välisessä kiistassa pistää aina silmään se, että dot.com-yritykset ovat yrityksiä ilman kiinteää pääomaa, yrityksiä jotka omistavat älyllistä omaisuutta eivätkä tuotantovälineitä. Ne ovat nimenomaan immateriaalisia yrityksiä ja ne tuottavat hyödykkeitä, jotka eivät maksa mitään, jos tarkastellaan materiaalisia kustannuksia. Niiden kustannukset ovat immateriaalisia, se mikä niissä maksaa on palvelu. Sen sijaan General Motorsilla on kauniit tehtaansa, omaisuutta, joka ei ole vain älyllistä vaan nimenomaan fyysistä. Niiden voima mutta myös epämääräisyys aiheuttaa pörssiromahduksia, sillä näiden dot.com-yritysten voitot eivät ole vielä näkyviä. Mutta sen lisäksi on vaikea arvioida niiden taloudellista voimaa vanhoilla kriteereillä, joita analyytikot käyttävät analysoidessaan yrityksiä, joilla on käsin kosketeltavaa, kiinteää pääomaa. Minulle tämä analyysi on tarpeellinen, ei niinkään nähdäkseni kuka voittaa ja kuka ei, sillä tämä ei minusta ole todellinen pointti. Tosiasia on se, että kiinteän pääoman puuttuminen on tavallaan sellaisen fyysisen ruumiin puuttumista, jonka sisällä dot.com-yritys, new economyn uudenlainen yritys kivettyisi, tulisi mahdolliseksi tutkia, tulisi mahdolliseksi leikellä elävältä, tulisi mahdolliseksi arvioida. Uudella taloudella ei itsellään ole mitään ruumista, se tuottaa ruumiinsa tunkeutuen meidän ruumiisiimme.

Otetaan uuden talouden monopolistisuuden ongelma: olet asemassa josta käsin voit pakottaa ihmiset mukautumaan, tekemään Microsoftista käyttöjärjestelmänsä, koska sillä on ollut tarpeeksi aikaa syrjäyttääkseen kilpailijat ja tullakseen siksi kaikkien käyttämäksi järjestelmäksi. Tämä on kasvavien tuottojen teoria, olen kirjoittanut siitä Manifeston artikkelissa, jossa käytin esimerkkinä Remingtonia, kirjoituskoneiden tuottajaa, joka - syistä joilla ei ollut mitään tekemistä teknologisen kehityksen kanssa - järjesti näppäimistön tavalla, jonka tarkoituksena oli hidastaa kirjoitusnopeutta, sillä siihen aikaan kirjaimet jumittuivat liian nopeasti kirjoitettaessa. Silti nimenomaan Remington, tuosta näppäimistöstä lähtien ja siitä asemasta käsin josta se on pakottanut muut tuottajat omaksumaan sellaisen näppäimistön omaavat kirjoituskoneet, on syypää siihen että tänään miljardit ihmiset käyttävät tuota näppäimistöä: se on viheliäinen, tänään olisi mahdollista vaihtaa, mutta kukapa siihen ryhtyisi? kadottaakseen kaikki markkinansa? Se ei ole ergonominen näppäimistö, olisi mahdollista kirjoittaa paljon vikkelämmin, mutta näppäimistö on nyt sellainen, kuten Windows on käyttöjärjestelmä.

Tämä tarkoittaa sitä, että kolonialisointi ei perustu ruumiiseen joka levittäytyy, vaan komentoon, ominaisuuteen, monopoliin, joka tunkeutuu meidän ruumiisiimme. Sillä nykyään Remingtonin näppäimistö on se, jota käytämme, ja se on luonnollista, me olemme tehneet sen käytöstä luonnollista. Tänään koemme ruumiimme nimenomaan sen negatiivisessa muodossa, kun toimimme tarpeistamme lähtien: jos minulla on tänään tarve kirjoittaa, tyydytän sen käyttäen tietynlaista konekirjoituksen tapaa. Ongelmana on löytää tapa, joka sallisi tempaista ruumiin näiltä ruumiiden sieppaajilta (body-snatchers), näiltä tunkeutujilta, tältä postfordistisen talouden uudelta komennolta, immateriaalilta, töihin pannulta general intellectiltä. General intellectin täytyy siis tempaista pois ruumis, ja tämän vuoksi sanoin, että ongelmana on kehittää eron ajatus sellaiseksi, että se ei ruumiillistu.

Olen lukenut Lia Cigarinin upean artikkelin naisten ja työn välisestä suhteesta. Sen lopussa hän sanoo, että naisten ja miesten välillä tulee taistelu työpaikoista, sillä naiset näkevät työn yhdellä tavalla ja miehet toisella: tämä taistelu on horisontaalista, eikä se vertikalisoidu juuri siksi, että se merkitsee jälleen siirtymistä erosta ruumiiseen, joka on eron kantaja, mutta eroa kantava ruumis voi taistella vain toisten ruumiiden kanssa eli jäädä tälle horisontaaliselle tasolle. Siispä, löytää keino päästä ruumiillisuudesta eroon merkitsee sen ymmärtämistä, että moneus on se joka kykenee tempautumaan irti tästä kapitalismin ja general intellectin kolonialisaatiosta.

On selvää, että tämä on vaikea askel, mutta meidän täytyy valmistautua tekemään töitä sen eteen. Jo Marx asettaa tämän erittäin mielenkiintoisen kysymyksen. 1900-luvulla marxismin sisällä väiteltiin runsaasti arvojen siirtymisestä hintoihin, oikeisto on aina pitänyt Marxin ristiriitaa loogisena ristiriitana ja väittänyt että se on typeryyttä, että tämä uusi teoria on kestämätön, unohtaen että Marxin teoria on poliittisen taloustieteen kritiikkiä, ettei se ole uusi teoria samalla tavoin kuin rajahyötyteoria, klassinen talousteoria. Jo Marxilla on selkeästi ilmaistu fyysisen pääoman, kiinteän pääoman, pysyvän pääoman kuolettamisen mahdottomuuden ongelma, siinä mielessä että elävä työ tuottaa vaihtoarvon, mutta se ei tuota sitä arvoa, joka täytyy sisällyttää hintaan jotta voitaisiin kasata se rahasumma, joka tarvitaan sen kuolettamiseksi mikä on investoitu koneisiin, joka on kuollutta työtä, tehtyä työtä, esineisiin jo sisältyvää työtä. Marx on tästä ristiriidasta täysin tietoinen: teoksessa Lisäarvoteorioita on useita sivuja, joissa hän osoittaa, että on mahdotonta kuolettaa edes taskuveistä arvo-työvoima teorian perusteella, sillä elävä työ luo vain uutta arvoa, se ei luo sellaista uutta arvoa, joka voisi korvata vanhan arvon, sen joka on jo jähmetetty koneistoihin.

Tänään olemme tekemisissä sellaisen talouden kanssa, joka yhä enemmän vapautuu kuolleesta työstä. Se korkeintaan vuokraa sitä, kuten Rifkin aivan oikein sanoo. Tänään myös new economyn analyytikot pitävät kiinteää pääomaa, koneita, haittana, ei laisinkaan varallisuutena, pikemminkin negatiivisena varallisuutena kuin varallisuutena, tänään ei ole mitään etua omistaa tehdasta, sillä tehdas ei koskaan pysy keksintöjen tasalla, tänään on parempi vuokrata, lisätä välineet, käyttää niitä ja sitten "kiitti mulle riitti", eli edes se ei enää ole olennaista. Mutta tämä tarkoittaa sitä, että on poistettu kiinteältä pääomalta sen fyysinen ruumis, kiinteä ruumis jos niin halutaan, meillä ei enää ole sellaista, meillä on elävä immateriaalinen työ, jota ei ole sijoitettu kiinteään pääomaan.

Entä mitenkäs nyt sitten kuoletetaan? Sillä joka tapauksessa tehdään alkusijoituksia, Microsoft on syytänyt Windowsiin 500 miljoonaa dollaria tai niillä main. Sitten jälkeenpäin, kun suollat markkinoille tuotteita jotka eivät maksa mitään, joita päinvastoin voidaan tuottaa piraattiversioina, miten voit voittaa takaisin eli kuolettaa sen mitä alunperin sijoitit? Ainoa keino on se, että tuotetaan itse ruumis joka voidaan kuolettaa, ja se on kuluttaja. Tämä on aina ollut ongelmana, myös Marxin aikoihin siihen mihin pääoma ei pystynyt hintojen välityksellä se pystyi hankkimalla monopolin suhteessa kuluttajiin ja kilpailijoihin. New economyssä kuoletus saadaan aikaan eräänlaisen riippuvuuden avulla, sitä kutsutaan asiakasuskollisuudeksi, sano miksi haluat mutta loppujen lopuksi se on ajattelun ja toiminnan vapauden rajoittamista. Tämä on se tapa, jolla tänään kuoletetaan. Fordistisessa taloudessa se tapahtui luomalla työläinen, joka ostaa auton (Ford, Fiat jne.), eli se oli eräänlaista aivojen palkkaamista kulutuksen puolelle: et sinä kuluttajana ollut vapaa, olit vapaa ostamaan tämän tai tuon auton, taistelusi paremman palkan puolesta oli kelvollista siinä määrin kuin se tuotti voimaa, vastavoimaa, mutta ei suinkaan taistelu palkan puolesta ole horjuttanut pääomaa, vaan subjektiviteetti, joka tämän palkkataistelun sisällä on tullut ryhtyneeksi poliittiseen työhön ja joka on fordistisen mallin kriisin alkuperä.

Tällä hetkellä järkeilemme ehkä hieman mekaanisesti, mutta meillä on silti tämä elävän työn historia, jota ei voida käyttää kiinteän pääoman kuolettamiseen, joka muuten on ilmeistä ricardolaisilla marxisteilla, kuten Benetti, Cartellier jne., Ranskassa, juuri 1970-luvulla kun Toni oli siellä, ja nämä, vaikkakin vasemmistolaisia, mutta tämän ristiriidan edessä myös he heittivät Marxin menemään, sanoen, "Ei meitä kiinnosta". Mutta kun Marx nimenomaan on kiinnostava juuri siinä, missä hän ei ole logisoitavissa, missä hän ei ole redusoitavissa loogiseen formalisointiin, sillä siinä kohdassa tulee esiin subjektiviteetti ja kysymys taistelusta joka ei ole enää edes dialektinen, taistelusta joka tulee ulos dialektisesta suhteesta pääomaan ja astuu maaperälle, joka on pääomalle tuntematon, jossa pääoma on aina myöhässä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.