2003-05-24

Talouden kielellinen käänne
Christian Marazzin haastattelu 5. heinäkuuta 2000

Guido Borio, Francesca Pozzi, Gigi Roggero, Christian Marazzi

Kääntänyt: Taina Rajanti

Mutta toistan, tämä kaikki on merkinnyt postfordismiin astumista, tai joka tapauksessa postfordismin alkua. Nyt joku sosiologi kuten Voltan Skill (teoksessa L'esprit de nouveau capitalisme, tiiliskivi joka on äskettäin julkaistu Ranskassa) esittää kysymyksen siitä, mikä tämän uuden postfordistisen talouden henki on, ja sanoo asioita joihin voidaan yhtyä, eli että (hän sanoo tämän sosiologina) uusi talous on sitä, että kokonainen määrä seikkoja muuttuu yhteiskunnallisiksi rakenteiksi, seikkoja joita me, Italiassa ja maailmanlaajuisesti, olimme esittäneet fordismin kritiikkinä, siis palkkatyön kritiikki, elinikäisen työ(suhteen) kritiikki elinkautisena tuomiona, tehtaan pyramidimaisen hierarkian kritiikki, paikallisuuden kritiikki tilaan kiinnittymisenä, kokoonpanolinjan kritiikki myös tuotteiden standardoinnin ja sarjatuotannon kritiikkinä, siis myös esteettinen kritiikki tai kritiikki esteettisyyden puolesta, ja siten joustavuuden vaatimus, standardien vastaisuuden vaatimus. Nämä olivat liikkeen asioita, jotka pääoma on tehnyt omikseen, sisäistänyt.

Ajatellaan vuoden 1977 liikettä Bolognassa, se oli varmastikin vapaiden radio-asemien vaatimusta, immateriaalisen työn vaatimusta jne. Paljon siitä, ilmielävänä, voit nähdä Berlusconin televisiokanavilla ja olet nähnyt 1980-luvulla, ne on tosiaankin vallattu takaisin, mikä on asettanut melkoisia ongelmia niille, jotka sen olivat kokeneet, ajattelen esimerkiksi Bifoa (joka on erittäin hyvä ystäväni). Muistan, että 1980-luvulla kysyimme itseltämme: "Mitä tämä kama oikein on? Olemmeko me kaikki pettureita?". Eli takinkääntämisen ongelma, jos katsotaan laajemmalle kuin petoksiin eri tuomioistuimissa, on ollut nähtävissä myös ilmauksena laajemmasta prosessista, siitä miten kapitalismi on muuttanut yhteiskunnallisiksi rakenteiksi 1970-luvulla kehitettyä fordismin kritiikkiä. Mutta toistan, tämä siirtymä ei olisi ollut mahdollinen ilman sortoa, tietysti laajassa merkityksessä. Joka tapauksessa massatyöläisestä, yhteiskunnallisesta työläisestä ei siirrytä nomadiseen subjektiin jne. manageriaalisten ja yritysten mallien avulla ja niin pois päin, siitä siirrytään kun on tuhottu kehittyneet vastarintamuodot.

Kun palasin Sveitsiin vuonna 1985 menin sosiaalipolitiikan laitokselle, jossa työskentelin kaksitoista vuotta, ja tein Sveitsissä tutkimuksia uusista köyhyyden muodoista, tutkimuksia joilla on ollut seuraajia (siinä mielessä että niitä on tehty vähän kaikkialla). Muistan, kun sanoin sen Tonille, joka oli Pariisissa, ja hän oli täysin häkeltynyt: "Köyhyydet? Mitä tämä tämmöinen on?". Operaistisessa perinteessä ei ollut minkäänlaista, en sano herkkyyttä, siitä ei ole kyse, mutta ei pantu merkille koko köyhyyden tematiikkaa, siinä mielessä että operaismo ei ole koskaan ollut malli, joka perustuisi köyhiin. Se perustui, jos niin halutaan, pääoman vahvuuksiin, niin että totta onkin, että "kolmasmaailmalaisuuden" kritiikki oli poliittista, se oli kritiikkiä sitä ideaa kohtaan, että pääomaa vastaan voitaisiin hyökätä periferiasta käsin, alikehittyneestä käsin, kun taas me olimme aina olleet päinvastaista mieltä. Palkkataistelu oli isomman palkan puolesta, eräänlaisen kerskakulutuksen puolesta jos niin halutaan, mutta myös poliittista, taistelua vastavallasta jne.

On selvää, että kun sanoo: "Mutta tässä on jotain outoa, tässä on uusia köyhyyden muotoja" sellaiselle, joka oli ollut eräs operaismon ja siis Autonomian tärkeimmistä edistäjistä ja teoreetikoista, hänestä tämä ajatus ryhtyä kiinnostumaan ja tutkimaan sellaista vaikutti oudolta. On totta, että köyhyyden uudet muodot olivat merkkejä muutoksesta, siirtymästä postfordismiin, siirtymästä palkkatyön jälkeiseen yhteiskuntaan, jos halutaan kutsua sitä siten, jossa kriisiin on joutunut nimenomaan työn ja pääoman välisen suhteen palkkatyömuoto, eli sopimukseen perustuva muoto, joka kriisiytettiin nimenomaan, jotta voitaisiin vapauttaa pääoma tilallisuudestaan, kiinteydestään, paikallisuudestaan, nimenomaan jotta voitaisiin irrottaa pääoma maaperästään (deterritorialisoida se).

Siispä, jotta tämä voitiin tehdä, oli pakko hajottaa, ei vain poliittisesti sorron avulla, vaan myös rakenteellisesti, työväenluokka, sen koko koostumus, johon kuului myös tilallinen ulottuvuus, työläisten yhteisö tehtaassa. Köyhyyden uudet muodot ovat näitä, eli työväenluokan peruspilareita vastaan käytyjen hyökkäysten vaikutukset ja siirtymä, kuten silloin sanottiin, McDonald'sin malliin, eli se tosiasia että Detroitista tai Torinosta, jossa olet ollut militantti, jossa olet taistellut palkasta, työajasta jne., siirryt fast-food -ravintolaan ja huomaat, että työ on huonompaa, että palkka on se mikä se on, että ei ole minkäänlaista ammattiyhdistystä ja niin edespäin. Köyhyyden uudet muodot olivat konkreettinen, ilmielävä merkki tästä siirtymästä, joka kuitenkin tästä näkökulmasta tapasi meidät vähän valmistautumattomina, koska operaistiseen perinteeseen ei kuulunut köyhyys, ei ollut köyhyyden kulttuuria, ei edes herkkyyttä, vaikka oltiinkin aina tehty työtä nimenomaan proletariaatin sisällä, mutta sellaisen proletariaatin, joka tahtoi olla voittoisa hyökätessään rikkauksien kimppuun.

Uskon, että tässä voidaan myös ymmärtää, miksi 1980-luvulla syntyi se, mikä sitten tuli tärkeäksi 1990-luvulla, eli kolmas sektori, vapaaehtoistoiminta jne. Katoliset olivat niitä, jotka ovat poliittisesti ymmärtäneet köyhyyden uudet muodot. Ei voi mitään, se on väistämätöntä, köyhyys on aina kuulunut heidän uskontoonsa ja käytäntöihinsä. Köyhyyden uusien muotojen synty sattuu yksiin myös hyvinvointivaltion ensimmäisten todellisten kyseenalaistamisten (ja tämän olen kokenut sisältä käsin) kanssa. Jo 1980-luvulla, reaganismin ja muun myötä maalitauluna oli hyvinvointivaltio. Toiselta puolen on myös totta, että hyvinvointivaltio oli vahvasti muuttunut hallinnoinniksi, byrokratisoitunut, mistä syystä se oli menettänyt sen yhteiskunnallisen ja perustavan konsensuksen, joka on välttämätön sen ylläpitämiseksi. Hyvinvointivaltio, vaikkakin se varmasti on fordistisen kauden työläisten taistelujen saavutus, tulee ilman epäilystä oikeistolaisten hyökkäyksen kohteeksi, mutta samanaikaisesti menettää konsensuksen juuri siellä, missä olisi odottanut ainakin puolustusta.

Kysymys on monitahoinen ja monimutkainen, muttei ole epäilystäkään, etteikö se jossain määrin viittaisi institutionalisoituneen vasemmiston poliittisen voiman menetysten alkuun. Vasemmistolaispuolueet luonnollisesti käyttävät hyvinvointivaltiota pysyäkseen hengissä poliittisesti, toisaalta niiden poliittinen kriisi tekee mahdottomaksi torjua taloudellisen oikeiston hyvinvointivaltioon kohdistuvaa hyökkäystä. Siispä, tämä kaksinkertainen kriisi johtuu taloudellisen oikeiston valinnoista ja strategiasta, eli pitää hyvinvointivaltio köyhyyden tilassa, milloinkaan ryhtymättä lisäämään tai puhumattakaan esittämään uusia keinoja, uusia puuttumisia, uusia toimenpiteitä kaikkein heikoimpien puolustamiseksi. Mutta samaan aikaan on kyseessä myös puoluejärjestelmän kriisi, erityisesti vasemmiston kriisi historiallisen kompromissin puoluejärjestelmässä, fordistisen yhteiskunnallisen kompromissin, mikä pahentaa kriisiä jossa on kyse konsensuksesta suhteessa hyvinvointivaltioon.

Tämä alkoi kiistatta olla nähtävissä 1980-luvulla, siinä mielessä että köyhyyden lisääntymistä ei vastaa hyvinvointivaltion puolustuksen lisääntyminen. Köyhyyden lisääntyminen sattuu yhteen hyvinvointivaltion purkamisen kanssa, ainakin niin minä sen näen sveitsiläisestä observatoriostani käsin, mutta en toki yksin minä. Ja se sattuu yksiin hyvinvointivaltion roolin kriisiyttämisen ja kyseenalaistamisen kanssa kaikissa tapauksissa ja kautta linjan siinä uudessa mallissa, joka oli muotoutumassa ja jota sittemmin kutsuimme postfordismiksi ja jota nyt sanotaan new economyksi. Mutta kyse on koko ajan samasta asiasta: tämä on uusia tulonjaon muotoja edellyttävä malli, toki erittäin perverssejä muotoja, mutta sellaisia jotka tänään ovat pikemminkin keskittyneitä pörssimarkkinoihin kuin (ainakin mitä tulee eläkejärjestelmään) takeena suhteellisen työstä riippumattomasta toimeentulosta.

Tämä siirtymä heijastui kaikkien näiden todella ennenkuulumattomien köyhyyden uusien muotojen esiin nousemisessa ja ilmaantumisessa, joka minun mielestäni on se hetki, jolloin kolmannen sektorin tematiikan myötä katoliset ilmaantuvat aktiivisina näyttämölle. He ovat selvästi nähneet siinä historiallisen tilaisuuden, mutta eivät vain he, vaan myös esimerkiksi legistit [Toimituksen huomautus: "legisteistä" käy esimerkiksi Lega Nord, joka ajaa pohjois-Italian eroamista omaksi valtiokseen.]. Legismon muodot vaihtelevat alueittain. Pohjois-Italiassa ne syntyvät vahvojen köyhyydestä, siinä mielessä että kyse on pienistä ja keskisuurista yrityksistä suhteessa suurpääomaan ja hyvinvointivaltioon, Rooman keskusvaltaan. Meillä (myös meillä täällä on oma Legamme) minun tutkimustani köyhyydestä käytettiin paradoksaalisesti eräänlaisena jumalansanana koko hyökkäyksen käynnistämiseksi, tietysti populistisin sanankääntein, vanhaa järjestelmää vastaan, keskusta-vasemmistoa ja liittovaltiota vastaan, liittovaltiota joka, vaikkakin meitä pidetään liittovaltion mallimaana, oli kriisissä 1980-luvulta lähtien. Tämän vuoksi Ticinossa syntyy Lega, sillä taloudellisen ja poliittisen vallan keskukset ovat itse asiassa vastakkaisia, tai joka tapauksessa jo tuolloin voi aavistaa mihin suuntaan menevät Zürichin kaupungit, vahvimmat kantonit, meidän Bernimme, joka on vähän niin kuin Bryssel Euroopalle. Voi aavistaa kaiken sen mikä koskee postfordistisen yhteiskunnan federalistista rakennetta.

Siispä, uusista köyhyyden muodoista lähtien ovat nähtävissä liittoutumien muutokset. On katolilaiset, jotka palaavat menestyksellisesti sosiaalisen alueelle, sinne missä vasemmisto on valmistautumaton. Tällä viittaan luusereiden ja köyhien sosiaalisen alueeseen, mutta samanaikaisesti ne ovat vahvoja alueita siinä mielessä, että niillä kokeillaan uusia työn muotoja, varallisuuden tuottoa, yhteiskunnallinen työläinen muuttuu alaluokaksi mutta säilyy silti elävänä materiaalina, josta käsin rikkaudet tuotetaan, kuten ne tuotetaan postfordismissa ja uudessa taloudessa kommunikatiivisten ja ihmissuhteiden verkostojen kautta, kielten välityksellä, liikkuvuuden välityksellä, maaperästä irrottamisen (deterritorialisaation) välityksellä jne. Tuolloin meillä on kuitenkin tämä outo ja myös kompleksinen suhdanne, jossa kaikki nämä langat liittyvät yhteen uusien poliittisten subjektien ympärille ja vaikuttavat osaltaan merkittävästi keskusta-oikeiston vaikeaan tilanteeseen: legismi, katolisten puolueiden kriisi, katolisen politiikan uudelleensyntyminen CL:n kautta, poliittiset voimat, jotka ovat sitten ratkaisevia 1990-luvulla kun muodostuu uusi poliittinen blokki taloudellisen oikeiston kanssa vähän kaikkialla. Tuo blokki ei välttämättä ole voittoisa, sillä itse asiassa suurimmassa osassa alueita se jää silti yhä oppositioon, mutta se on erittäin tärkeä keskusta-vasemmiston niin sanotun politiikan määräytymiselle, joka ei suinkaan sattumalta ole kokonaan tämän voiman määrittämä, voiman joka on kansanomainen, se ei koske vain eliittiä. Se on kansanomainen voima, joka painostaa hyvinvointivaltion hallinnan puolueita viime vaiheessaan ja pakottaa aina yhä enemmän, haluttiin tai ei, poliittisiin valintoihin, jotka ovat liberalistisia. Ajatellaan vain Blairia, Schroederiä, D'Alemaa, puhumattakaan Amatosta taikka Jospinista. Tämä on yhteiskunta, jossa puoluejärjestelmä, jos se haluaa pysyä pystyssä, jos se haluaa olla hallituksessa, toimii juuri niin tai murentuu. Ongelma on se, halutaanko yhä toimia sillä tavoin. Tämä on nyt vähän eri kysymys, mutta jos valitaan pysyttäytyminen puolueiden logiikassa, myös liittoutumien, mutta silti järjestelmässä, joka perustuu puolueisiin, ei ole juuri mitään minne kääntyä. Joko noudatetaan veronkevennysten politiikkaa, eläkepolitiikkaa joka kulkee kohti integratiivisten eläkkeiden yhä suurempaa merkitystä (joka meillä on jo vuodesta 1985, kahden peruspilarin järjestelmä, julkiset eläkkeet ja pääomaksi muutetut eläkkeet), työmarkkinoiden joustavuuden politiikkaa jne., tai suljetaan puoluetoimistot ja tulee paljon väkeä kierrätykseen.

Siispä, puoluepolitiikka, täysin fordistisen kauden perintönä, tietynlaisen hyvinvointivaltion joka perustuu tietynlaiseen tulojen muodostuksen ja tulonjaon puolueiden kautta kulkevaan säätelyyn, tulee tämän 1980-luvun siirtymän jälkeen täydellisesti tämän uuden taloudellisen ja kulttuurisen blokin määrittämäksi, blokin joka ei ole puolueblokki, vaan post-puolue-blokki. Lega on niin sanotusti antipuolue, enkä nyt puhu välttämättä juuri Bossin Legasta, vaan legismistä, joka ei suinkaan sattumalta synny ankaran puolueisiin kohdistuneen kritiikin ja puolueajattelun kritiikin myötä ja valloita nimenomaan sellaiset subjektit, jotka ovat kärsineet puolueista ja puoluejärjestelmästä. Kyseessä eivät ole vain pienet ja keskisuuret yrittäjät, vaan myös ne palkkatyöläiset, jotka heitetään pihalle, jotka tulevat riippuvaiseksi sosiaaliavusta tai jotka ovat työttöminä, jotka joutuvat kamppailemaan hyvinvointivaltion kanssa. Sosiaaliavun hakeminen on todella nöyryyttävää, olen tehnyt työtä myös näiden henkilöiden parissa, hyvinvointivaltio on kriisissä myös siksi että se on paskiaisten valtio. Tosin on totta, että se jollain tavoin on onnistunut jakamaan rikkautta, joka muuten olisi jäänyt rikkaiden taskuun, mutta samanaikaisesti on maksettu hinta, olemme aina sanoneet, että hyvinvointivaltio on kuitenkin kurin ja kontrollin valtio, ei pelkkää leipää ja sirkushuvia, päinvastoin. Myös tämän pääoma ja uusi talous ovat valloittaneet itselleen.

Minulla on vaikutelma, että operaismo, tuolloinen sukupolvi muttei yksin se, myös kaikki ne nuoret, jotka ovat varttuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tämän teoreettisen suuntauksen sisällä, on jollain tavoin osoittanut kykenevänsä analysoimaan tietynlaisella selkeydellä postfordismia, uutta taloutta jne. Kaiken kaikkiaan, minusta näyttää, että nuo kollektiiviset aivot ovat tuottaneet juttuja, jotka osittain ovat ennakoineet (kuten on aina ollut laita operaismossa, suuri ennakoimiskyky) sellaista mikä tänään on finanssitalouden todellisuutta, yhteiskunnan eikä vain yritysten finansialisoitumista, kommunikatiivista toimintaa, joka on myös tuottavaa toimintaa tuotantopaikoilla, näitä palkkatyön jälkeisiä subjekteja, jotka 1980-luvulla olivat varmastikin köyhyyden uusien muotojen subjekteja, mutta jotka on nyt "normalisoitu" postfordistisen taloudellisen kasvun mallin sisälle. Mutta minusta näyttää siltä, että pikkuhiljaa ollaan pääsemässä eroon siitä vastavaikutuksesta, jonka siirtymä taantumukseen on aiheuttanut, aletaan ajatella, ei vain puolustavin tai vastatermein, vaan aletaan nähdä ihan teoreettisen tuotannon sisällä taistelun tuottamisen itsensä mahdollisuus.

Nimenomaan sellaisessa taloudessa ja yhteiskunnassa, jossa kieli ja kommunikaatio ovat vahvasti läpäiseviä, on tärkeää eräs operaistisen politiikan ominaispiirteistä: löytää oikeat sanat, jotta voitaisiin puhua asioista, joille ei ole sanoja; itse asiassa rakentaa käsitteitä, jotka ovat samalla subjektiviteettia tuottavia käsitteitä. Minusta näyttää, että nyt pikkuhiljaa ollaan löytämässä sanoja ja käsitteitä, jotka eivät ole vain pääoman voiman tallentamista, vaan tallentavat myös liikkeitä, jotka voivat olla aktiivisia. Toki esimerkiksi Seattle on toisaalta näyttänyt miljardeille ihmisille kriittisen ajattelun olemassaolon ilmielävänä, siinä mielessä että se on nähtävissä, televisiossa, uutisissa. Ongelma on se, miten voisi olla kriittistä ajattelua, jolla paradoksaalisesti ei olisi ruumista, siinä mielessä että se olisi kriittistä ajattelua, joka kykenee tunkeutumaan yhteiskuntaan jähmettymättä ruumiisiin, Bovèn ruumiiseen, ammattiyhdistysaktivistin ruumiiseen joka näkee globalisaation sivuvaikutukset, nuorukaisen ruumiiseen joka torjuu tämän olemassaolon ja maailmankaikkeuden taloudellisen reduktion jne. Tätä en nyt pysty kehittelemään tämän pidemmälle, mutta tämä ajatus moninaisesta liikkeestä, moneudesta (moltitudine), jolla ei kuitenkaan ole ruumista, näyttää minusta mielenkiintoiselta haasteelta.

Mitä tämä moneus, josta nyt puhutaan, pitää sisällään? Se on eron liikettä, mutta moninaisen eron, se on itse asiassa liike, joka syntyy naisista, siinä mielessä että naiset ovat ensimmäisinä harjoittaneet erilaisuutta, lähtien sukupuolesta, syrjinnästä jne. He ovat kehittäneet kokonaisen kielen, kommunikaation muodon, kaiken kaikkiaan sanat jotka ovat olleet erilaista toiseutta. Nyt ongelmana on ymmärtää, että erilaisuus on moninainen: kun puhutaan moneudesta puhutaan maailmasta, pluriversumista, joka on globalisaatiota vastaan vaikka onkin sen sisällä, mutta samanaikaisesti erilaisuus artikuloituu ja muotoutuu moniksi erilaisuuksiksi, jopa moniksi singulariteeteiksi. Tätä tarkoittaa puhuminen moneudesta, se tarkoittaa ettei milloinkaan pidä redusoida moneutta kansan ykseydeksi. Juuri kansan ykseys hämää meidät, juuri se on nostanut ja räjäyttänyt esiin legat, berlusconilaiset kansallisuusaatteet ja sen sellaiset. Kansan ykseys on teollisen kauden kielteinen perintö, työväenluokan kielteinen perintö, tämän kansallis-työväenhenkisen subjektikäsityksen perintö (myös vasemmiston parissa).

Moneus, josta tänään keskustellaan, toisaalta ennen kaikkea näkee koko naisten pohdiskelun, taistelun ja teoreettisen tuotannon, nimenomaan sikäli kuin se on erilaisuuden ajattelua, perustavana teoreettisena kokemuksena. Mutta toisaalta se näkee juuri ruumiin ja eron faktassa oman rajoituksensa, sillä ruumis ja ero eivät johda sellaiseen moneuteen, joka olisi itsessään antagonistinen, ne johtavat jos mihinkään niin moneuden käsitteeseen joka on ruumiiden summa, kuten Seattlessa kävi. Ongelmana on miten päästä tämän yli, mikä ei toki tarkoita että ruumis pitäisi jättää heitteille, päinvastoin, mutta pitäisi löytää keino jolla ruumiista välitetään toisin kuin pääoma siitä välittää, sillä se välittää meistä työvoimana, elävinä ruumiina, jotka voivat tuottaa arvoa, jotka voidaan panna töihin.

Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että juuri niiden seikkojen vuoksi joista alussa puhuin, ainakin minun elämäni rekonstruktiossa operaismon sisällä, kyse ei ole vain moneuden teoreettisesta käsitteestä, joka on jälleen yksi niistä osuvista sanoista, joita täytyy keksiä taistelujen aikaansaamiseksi. Kun 30-40 vuotta sitten sanottiin "massatyöläinen", sanottiin jotain mikä ei ollut vain sana, vaan se oli ilmaus. Sitten jälkeenpäin tehtiin tuhansia työnsosiologisia tutkimuksia jotta nähtäisiin missä määrin työläinen oli massaa. Näillä tutkimuksilla usein vain sotkettiin eri tasot toisiinsa: massatyöläinen oli toki sosiologinen käsite, yhteiskunnallinen käsite, siinä merkityksessä, että se sai ilmauksensa kokoonpanolinjan työläisessä tai muuttoliikkeiden joukoissa tai ihan missä vain, mutta samalla massatyöläinen oli jotain, jota ei voitu redusoida esimerkiksi homogeenisuuden käsitteeseen. Miten monesti sanottiin: "Mutta eihän se ole totta, sillä todellisuudessa työläiset eivät koskaan ole oikeasti olleet sellaisia, on ollut tukuttain kerrostumia jne.", mutta se on aina ollut totta, tunnussana "massatyöläinen" viittasi esimerkiksi työpalkan massamittaisuuteen, palkkatyömuodon massamittaisuuteen, pääoman ja työn välisen suhteen massamittaisuuteen, se veti puoleensa kapitalistisen yhteiskunnan massamittaisuuden universaalisuuteen uusia subjekteja, opiskelijoita esimerkiksi. Ongelmana ei ollut se, miten saattaa työläiset opiskelijoiden luo, ongelmana oli saattaa opiskelijat yhdistämään taistelunsa orgaaniseen suhteeseen työläisten taistelujen kanssa, ja vastaavasti toimia siten, että työläisten taistelut sallisivat köyhien opiskelijoiden, tai nuorten, uusien subjektien päästä eroon reformistisesta perspektiivistä, sillä varmasti työläisten taistelut olivat radikaalimpia, juuri silloin kun niissä ei puhuttu Trotskista tai Leninistä vaan palkasta, kuin opiskelijoiden, jotka ehkä olivat täynnä ideologiaa ja äärimmäisyyksiä mutta jotka useinkin jäivät tietyn miljöön sisälle.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.