Talouden kielellinen käänne
Christian Marazzin haastattelu 5. heinäkuuta 2000

- Millainen on ollut poliittinen ja kulttuurinen kehityskulkusi ja millainen oli militantin toimintasi alku?

Ryhtymättä historialliseen individualismiin esitän omaelämänkerrallisen katsauksen, koska todellakin kehityskulkuni kautta pystyn myös valaisemaan hieman sellaisia vaiheita, jotka eivät ole olleet vain italialaisia vaan ainakin osittain eurooppalaisia. Lähtien siitä, että olen ryhtynyt politikoimaan lukiossa vuonna 1968, silloin siellä oli ryhmä nimeltään Movimento Giovanile Progressista (Edistyksellinen Nuorisoliike). Se oli operaistinen ryhmä [Toimituksen huomautus: ks. "Operaismo-suuntauksen historia", http://www.ecn.org/finlandia/aut/articles.php?lng=en&pg=48], joka kuitenkaan silloin kun minä liityin, ei ollut vielä täsmentänyt suhteitaan esimerkiksi Italiaan. Myöhemmin tällä liikkeellä, joka sittemmin laajeni, oli haaraosastoja kaikkialla Sveitsissä ja se valitsi ensisijaisen suhteen Potere Operaion kanssa. Sen jälkeen on siis ollut vastaavia opiskelijakamppailuista syntyneitä liikkeitä, jotka kuitenkin ovat kehittäneet suhteita ennen kaikkea Lotta Continuaan. [Toimituksen huomautus: Lotta Continua oli kommunistiryhmittymä, joka syntyi vuonna 1969, kun ryhmä operaistisen liikkeen aktiiveja erkani omaksi järjestökseen. Verrattuna Potere Operaioon Lotta Continua painotti pikemminkin proletariaatin tietoisuuden kehittämistä ja yleisen taisteluhalun kohottamista, eikä niinkään palkkaa ja taloutta (mihin perustuivat Potere Operaioon kohdistetut syytökset "ekonomismista"). Lotta Continua toimi radikaalina katutason subjektina sekä lehteä tuottavana organisaationa aina vuoteen 1976, jolloin se osallistui vaaleihin surkein tuloksin ja kaatui hajaannukseen. Ryhmän tunnetuin aktiivi oli Adriano Sofri.] Ne olivat toki teoreettisia ja poliittisia sukulaissuhteita, mutta ne olivat myös samanaikaisesti tietyssä mielessä toiminnallisia suhteita: Sveitsi alkoi jo silloin olla maaperä ensimmäisille laittomuuden muodoille, erilaisille pakenemisille jne., jonka vuoksi oli olemassa tämä asianlaita, josta sitten tuli hyvin tärkeä 70-luvulla. Sen lisäksi Sveitsi on luonnollisesti tietyssä mielessä aina ollut siirtolaisuuden maa, minkä vuoksi poliittiset suhteet Italiaan perustuivat myös poliittiseen työhön siirtolaisten keskuudessa, eli siis tehtaissa tuohon aikaan erityisesti italialaisten, espanjalaisten ja portugalilaisten siirtolaisten parissa.

Siispä, tämän ensimmäisen, lukion kahden viimeisen vuoden aikaisen rajallisen kokemuksen jälkeen menin Englantiin. Omituista kyllä juuri siellä, englantilaisten tovereiden, jotka olivat jo tulleet tutuiksi italialaisen operaismon kanssa, kuten Trontin Operai e capitale ("Työläiset ja pääoma") -teoksen tai Negrin, Alquatin ja Ferruccio Gambinon kirjoitusten kanssa, heidän välityksellään tulin tutuksi myös minä. Olin siis saanut kosketuksen näihin italialaisiin liikkeisiin ja kokemukseen Englannista käsin, sillä Sveitsissä olin kovin nuori, en ollut vielä lukenut, olin hyvin aktiivinen, mutta paikan päällä. Englannissa sen sijaan oli jo tavallaan muodostumassa piiri, toverien verkosto: John Merrington, Emery ja muut, Selma James joka oli kuuluisan trinidadilaisen mustan militantin ja johtajan C.L.R. Jamesin vaimo, ja juuri hän oli Padovan feministisen "Kotityöstä palkka" -ryhmän äänitorvi ja teoreetikko. Siispä, kun 1969 oleskelin Englannissa liityin tavallaan myös Potere Operaion teoreettiseen verkostoon, mutta tällaista tietä. Tuolloin kasvoi Englannissa Black Power, joka oli englantilainen versio amerikkalaisesta mustasta liikkeestä ja jossa Selma James oli erittäin aktiivinen henkilö, erittäin näkyvä. No niin, siinä oli vähän niin kuin tällainen teiden risteys. Halusin opiskella Englannissa, mutta sen seurauksena että jouduin kosketuksiin näiden juttujen kanssa sekä sen seurauksena että se mitä tuona aikakautena luin oli todella tehnyt minuun vaikutuksen, vuoden kuluttua päätin palata ja kirjoittautua Padovaan, minkä tein vuonna 1970. Ensimmäisenä etappinani venetolaisessa kaupungissa oli tapaaminen Ferruccio Gambinon kanssa, jota olin lukenut ja josta olin kuullut, sekä Toni Negrin kanssa ja Luciano Ferrari Bravon kanssa, joka siitä lähtien on aina ollut erittäin hyvä ystäväni. Olin kirjoittautunut valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mutta samanaikaisesti olin valinnut poliittisen työn Zürichissä, koska sillä välin Movimento Giovanile Progressista, joka oli muuttunut Lotta di Classe (Luokkataistelu) -ryhmäksi, oli perustanut (jos niin voi sanoa) poliittisen työn ryhmiä Zürichiin, Geneveen, sitten Luganoon, kaiken kaikkiaan vähän kaikkiin sveitsiläisiin kaupunkeihin ja elinoloihin. Siispä, minua kiinnosti tehdä poliittista työtä, joten tosiasiassa olin Zürichissä, sitten kävin Padovassa tenteissä, ensimmäiset kaksi tai kolme vuotta, vuoteen 1973.

Sitten jälkeenpäin, luulisin vuonna 1975, palattuani Ticinoon ja käyden jatkuvasti Padovassa tenttimässä, palasin Englantiin kahdeksi vuodeksi, vuoteen 1977 asti, suorittaakseni tohtorintutkinnon taloustieteessä, ja siis aloittaakseni uudelleen aktiiviset suhteet tovereihin. Olimme työskennelleet Congress of Socialist Economistsin sisällä. Se on vasemmistolaisten ekonomistien järjestö, joka järjesti joka vuosi kongressin eri teemoista. Olimme toimineet siellä aktiivisesti juuri välittääksemme muutamia ajatuksia tästä syntyvästä italialaisesta Autonomiasta ja muusta. Vuonna 1977, juuri johtuen Toni Negrin vähän niinkuin pakon edessä ulkomailla viettämästä vuodesta, olin vaihtanut sen hänen kurssiinsa Padovassa, ja sen vuoden jälkeen menin New Yorkiin, jossa opetin pari vuotta sielläkin ja jossa viivyin vuoden 1981 loppuun, siis juuri muutoksen kaudella.

New York tai Yhdysvallat oli minulle ilmeisen tärkeä päämäärä, siinä mielessä, että amerikkalaisiin aiheisiin oli aina ollut vahva mielenkiinto ja vaikutus kiitos Ferruccio Gambinon, kiitos toveri Paolo Carpignanon, joka oli New Yorkissa jo 1968-1969, ja myös kiitos juuri operaismon teoreettisen ja historiallisen työn kokonaisuuden vaatimuksen, tämän operaismon haaran. Minulla oli ollut melkoisesti onnea, sillä minuun oli ottanut yhteyttä New York State Universityn professori. Hän oli lukenut artikkelini, joka oli ilmestynyt Zerowork-nimisen aikakauslehden toisessa numerossa ja käsitteli kansainvälisen rahatalouden kriisiä. Tämä professori oli siis kysynyt minulta, halusinko mennä New Yorkiin. Mitäs luulisit, se oli täydellisen odottamatonta, mutta myös täydellinen unelma ja tavoite, koska se oli tilaisuus. Se oli todellakin kaikella tapaa hyvin suurkaupunkilainen vaihe siinä mielessä, mitä merkitsee olla New Yorkissa, mutta samanaikaisesti siellä oli myös yhteensattuma. Olin saapunut elokuussa 1978, ja muutaman kuukauden kuluttua, vuonna 1979, puhkeaa huhtikuun seitsemäs. [Toimituksen huomautus: seurauksena 1970-luvun italialaisen yhteiskunnan poliittisen tilanteen kiristymisestä, valtion turvallisuuselinten toiminnasta sekä siitä, että pieni osa yhteiskunnallisten liikkeiden toimijoista ajautui aseellisen taistelun tielle, vuosien 1976-1980 aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä syytettiin poliittisesta väkivallasta ja tuhansia heistä tuomittiin vankeuteen, osittain erikoislainsäädännön nojalla. Erityisen dramaattisena päivänä muistetaan huhtikuun 7. vuonna 1979, jolloin pidätettiin satoja yhteiskunnallisten liikkeiden aktiiveja, mm. Toni Negri, jota syytettiin Brigate Rossen salaisesta johtajuudesta. Euroopan maista esimerkiksi Ranska vastaanotti vuoden 1979 jälkeen noin 500 italialaista poliittista pakolaista.]

Tämän johdosta, niiden ihmisten kanssa, jotka olin tavannut, ja heistä erityisesti Silver Lautrangen (joka on Colombia Universityn ranskalaisen kirjallisuuden ja filosofian professori ja jolla on yhä aikakauslehti nimeltään Semiotexte), sen mielenkiinnon johdosta jota tämä sorto herätti (sorto joka ulkoapäin näkyi ennen kaikkea intellektuaalien sortamisena), olimme tehneet teemanumeron juuri italialaisesta Autonomiasta. Kokemus oli mielenkiintoinen, koska se oli aikakauslehti, joka oli vähän niin kuin tuon syntyvän new waven teoreettinen viitekohta, kaikenlaisen musiikin, runouden, teatterin, kirjallisuuden, elokuvan. Siellä oli esimerkiksi kaikenlaisia piirejä, mikä sitten joillekin on ollut myös lähtökohtana menestyksekkääseen uraan, yhden henkilön mainitakseni Madonna pyöri niissä piireissä. Sanon tämän, koska tuolloin tämän new waveksi itseään kutsuvan kulttuurisen, musiikillisen liikkeen kiinnostus Italiaa kohtaan oli varmasti monin tavoin esteettistä. Eivät ne ymmärtäneet meistä mitään, se oli Brigate Rossejen aikaa. Oli vaikea ymmärtää erilaisia kokemuksia, mutta tunnettiin vetovoimaa poliittiseen rajojen ylittämiseen.

Muistan, että tämän Autonomialle omistetun numeron (jossa oli Pipernon, Tonin, Bifon, vähän kaikkien kirjoituksia) alaotsikko oli "politiikka ja postpolitiikka". Leikittiin tällä siirtymällä, joka niin sanotusti ei tuolloin ollut ulottunut niin kuin tänään sanotaan postfordismiin, mutta oli jo postmodernin sisällä. Ne piirit olivat niin sanoakseni kaikki käyneet läpi Andy Warholin Factoryn, joten siinä oli tällainen uusi teiden risteys. Näin sanon nyt, mutta nämä asiat ovat sattuneet minulle, minä en suinkaan ole niitä aiheuttanut. Minä olen sattunut todistamaan haarautumista, tällaista toisenlaisen politiikan idean molekulaarista levittäytymistä, kuin mitä on kokeiltu. On tärkeää mainita, että Silver Lautrange oli se, joka alkoi tuoda ja kääntää Foucault'n, Derridan, Deleuzen ja Guattarin ajatuksia. Siispä näin tulevat näkyviksi erilaisten sirpaleiden eri leikkaukset, jotka tavallaan, jälkikäteen ajatellen (muttei pelkästään jälkikäteen, vaan myös ajatellen nyt), sallivat minun sanoa tai ymmärtää miten vähän todellisuudessa oli italialainen se liike sekä ajatuksen ja teorian lanka, joka kuitenkin oli ollut kasteeni, ja miten vähän se oli, jos niin halutaan, operaistinen (työväenhenkinen) tilallisessa merkityksessä, tehtaan merkityksessä. Jos se lainkaan oli operaismoa oli se sitä internationalismin merkityksessä, operaismoa joka perustui ajatukseen irrottautumisesta nimenomaan tietynlaisesta politiikan ymmärryksestä ja joka lähti mitä ilmeisemmin työn kritiikistä, työstä kieltäytymisestä, joka oli ollut eräs operaismon avainsanoista ja pääasiallisista tavoitteista, mutta siis kokonaisen kulttuurisen mallin kyseenalaistaminen, joka oli historiallisesti annettuna fordistisessa palkkatyössä.

Siispä, sanokaamme että juuri tämä fordilaisen yhteiskunnan operaistinen kritiikki tekee italialaisesta operaismosta jotain, jolle on välittömästi ominaista monikansallinen, monikulttuurinen, kulttuurien ja tieteenalojen välinen ulottuvuus. Minä olen kokenut sen niin, mutta minä olen kokenut sen selkänahassani siinä mielessä, että olin paikalla. Se ei ole minun keksintöni: olen nähnyt Talking Headsin David Byrnen kiinnostuvan operaismosta tavoilla, jotka olivat (kuten aina ovat) esteettis-kulturelleja, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, koska sitten todellisuudessa on tultu tietoiseksi asioista, on ymmärretty että kyseessä eivät olleet vain mainosjulisteet tai julkilausumat, että oli olemassa taisteluita, oli liikkeitä, oli organisaatio, yhteenotto, vankila, vankituomiot, sorto. On tärkeää muistaa tämä kaikki, kun rekonstruoidaan koko tätä aikakautta, koska todellakin se auttaa ymmärtämään, että tietyt työtä koskevat hypoteesit eivät olleet voluntaristisia, ne eivät perustuneet yksinkertaisesti tarpeisiin löytää liittolaisia, aatteen kannattajia. Siitä ei ollut kysymys, vaan kyse on siitä, että tosiasiassa ajatukset levisivät pikemminkin todellisten seikkojen välityksellä, liikkeiden, jotka, toistan, eivät olleet vain klassisia operaistisia (työväenliikkeitä) ja perinteisiä militantteja, vaan täysin päinvastoin, liikkeiden joissa oli kyse irrottautumisesta, musiikin, taiteen jne. aloilla.

Vuonna 1982 palasin Englantiin, jossa jälleen vuoden verran oleskelin niiden kanssa, jotka olivat olleet tovereita ja ystäviä, joiden kanssa en koskaan ollut lakannut olematta jollain tavoin yhteydessä: yhä edelleen Emery, joka on eräänlainen omatekoinen toimittaja ja joka on kääntänyt tonneittain italialaisia tekstejä, hän kysyi minulta josko voisi kääntää yhden minun juttuni, jota minä en enää muistanutkaan. Totta onkin, että Englanti tekee aina vaikutuksen kerrostumillaan. Jos menet kahdenkymmenen vuoden perästä Lontooseen tai johonkin muuhun kaupunkiin voit yhä nähdä 1970-luvun alun skinheadeja tai punkkareita. Ei siksi että ne olisivat muotia, siellä ne ovat yhteiskunnallisia todellisuuksia, minkä vuoksi kun jotain tapahtuu, se myös pysyy, se on kuin valtava universaali näyttely, jossa on nähtävillä kaikki mitä viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana on tapahtunut muodin, yhteiskunnallisten liikkeiden, musiikillisten ryhmien jne. alalla. Siellä on edelleen 1950-luvun rokkareita tyylinsä mukaan pukeutuneena. Sama koskee vähän, jos niin halutaan, meidänkin piirejämme. Niissä on kuitenkin jatkuvuutta, jonka pystyin todentamaan ja toteamaan vuonna 1982.

Vuonna 1983 olin siirtynyt Pariisiin, jossa oli parhaillaan jo pakolaisten (Oreste, Pace ja kaikki muut) ryhmä ja jossa ymmärrettävästi kysymys armahduksen myöntämisestä ja kieltämisestä oli ollut keskeinen, mutta oli myös tahto haarautua, rakentaa jotain. Luulisin voivani sanoa, että ennen kaikkea Tonin saapumisen jälkeen tuli mahdolliseksi tietyntyyppinen systemaattinen poliittinen työ, jolla on sitten ollut käänteensä ja konkretisoitumisensa eräiden aikakausjulkaisujen myötä (Futur Anterieur jne.), joskin todellisuudessa on italialaisten sortoa paenneiden toverien keskuudessa aina ollut vahvaa liikehdintää. Sen jälkeen tulin olleeksi melkein vuoden Montrealissa, jossa Piperno oli (hänkin saapui sinne oltuaan Pariisissa). Hänellä oli jo melkoinen määrä suhteita kiitos myös valtavan viehätysvoimansa ja seurallisuuden kykynsä. Siellä, vuonna 1984, muistan että järjestettiin seminaari, johon osallistui myös Guattari (siis muutama vuosi ennen kuolemaansa), Pipernon ja useiden toverien, myös amerikkalaisten, lisäksi.

Tämä muistuttaakseni uudelleen tästä niin sanoakseni todellakin globaalista tai globalisoivasta ulottuvuudesta, siinä merkityksessä että on aina ollut näkökulma globalisaatioon, tai jos niin halutaan, voimme puhua ajatusten, tiedon ja kokemusten vaihdon jne. ruohonjuuritason luonnollisesta globalisaatiosta. Joka tapauksessa tämä on ulottuvuus, joka tekee vähemmän paikalliseksi sitä operaismoa jota minä olen elänyt. Tämä tavallaan tekee mahdolliseksi ymmärtää syvällisemmin ne pohjattomat erot esimerkiksi suhteessa Punaisiin prikaateihin (Brigate Rosse), jos haluamme päästä myös militarisoitumisen tai laittomien toimien aikakauden ytimeen. Esimerkiksi mitä tulee BR:n aseelliseen taisteluun, vaikka siinä haluttiin iskeä kohteisiin kuten ylikansallisten yhtiöiden pääkonttorit tai Nato, minä olen kuitenkin aina nähnyt sen taisteluna, joka on tiukasti kiinnittynyt italialaiseen historiaan, joka siis lähtee partisaanien vastarintaliikkeestä. Tästä on tietyssä mielessä muutamia todistajia, riittää kun katsoo jonkun Franceschinin omaelämänkerrallisia kertomuksia ja muita. Se kilpailee vahvasti PCI:n kanssa (Partito Comunista Italiano), siis tämäntyyppisessä taistelussa on jatkuvuutta, mutta sanoisin nimenomaan italialaista jatkuvuutta, sillä oli tietysti samankaltaisuuksia Rote Army Fraktion'in ja muiden kanssa, mutta ne olivat ennen muuta teknisiä samankaltaisuuksia.

Erikseen on kysymys operaismon sotilaallisesta tai joka tapauksessa laittomasta versiosta, johon sen puoleen minä en ole koskaan kuulunut, olen pikemminkin ollut erittäin kriittinen. Esimerkiksi minulla oli vuosina 1974-77, mutta myös edelleen tänään, kiinteä suhde Sergio Bolognaan ja Primo Maggio -aikakausjulkaisuun; suhde, joka oli paitsi ystävyyttä, myös pohdintaa ja analysointia hänen ja muiden tovereiden kanssa. Minä olin Sveitsissä ja olin nähnyt ja kokenut sisältä käsin siirtymän militaristiselle maaperälle, sanotaan vaikka niin, Lotta di Classe -liikkeessä, siirtymän joka perustui toki olettamukselle aseellisesta vallankumouksesta, mutta joka toisaalta jollain tapaa vahvasti oli, haluttiin tai ei, riippuvaista siitä mitä Italiassa tapahtui, kuten se vaikutus joka paenneilla tovereilla ja heitä varten muodostetulla infrastruktuurilla jne. oli. Meiltä käsin vallitsi sekaannus BR:n ja niiden jotka eivät olleet Punaisista prikaateista, siis järjestäytyneen Autonomian, välillä, siinä mielessä, että kun luoksesi tulee toveri, et toki ryhdy tarkastamaan hänen jäsenkirjaansa. Sitä käännettä minä en kokenut hyväksi, päinvastoin, myöskään koska minä en ikinä nähnyt sotilaallisessa siirtymässä todellisia yhteiskunnallisia ulokkeita. Minusta se vaikutti varsinaiselta epätoivoiselta kiihdytykseltä tietyssä mielessä, ja todellakin koko tuon vaiheen seuraukset ovat olleet epätoivoisia ja traagisia. Muistan että olin myös pannut välit poikki useiden toverien kanssa monien vuosien jälkeen. Tietysti kyse oli poliittisesta välirikosta, mutta ne olivat myös ihmissuhteiden ja ystävyyksien rikkoutumisia. Se on ollut monin tavoin repivä vaihe, silti samanaikaisesti olimme kaikki tovereita, meillä oli yhteinen kehityskulku.

Ne olivat vuosia, jotka valmistivat (kehnosti, jos niin halutaan) siirtymää postfordismiin. Monin tavoin kokonainen sukupolvi tuli, jos ei ehkä tuhotuksi, niin kuitenkin tuomituksi vankilaan. Ei ole sattumaa, että 1980-luku oli aikaa, jolloin uusliberalismi, lähtien Thatcherista ja Reaganista, oli voitokasta. Se voitti myös koska oli luotu edellytykset sen voitolle. Sen lisäksi mitä 7. huhtikuuta oli ollut, varmastikin mitätön seikka verrattuna uusliberalistiseen vallankumoukseen, mutta kautta linjan lähtökohtana on sorto. Ensimmäisenä kuukautena valtaantulonsa jälkeen Reagan nujertaa kovin ottein lentokenttien lakot joita hän vastustaa, Thatcherista puhumattakaan. Siispä, lähtökohtana on joka tapauksessa tämä tuhoamisen poliittinen jäykkyys, niiden tuhoaminen jotka olivat olleet fordistisen yhteiskunnan mallin aktiivisen kritiikin kaikkein kumouksellisimmat muodot. Tämä sorto ilmenee sittemmin ei välttämättä suorina poliisitoimina vaan myös rahataloudellisina toimenpiteinä. Esimerkiksi vuonna 1979 tapahtuu mitä väkivaltaisin käänne, jolla pyritään tekemään loppu työläisten taistelujen rahallisesta puolesta. Tuolloin tulee inflaatio, ja niinpä Yhdysvalloissa korot nousevat jopa 20-21%. Tämä sen ymmärtämiseksi, että tuo käänne on vahva, kaikki tapahtuu 1979 eikä sattumalta. Voihan se olla yhteensattuma, mutta kun minä rekonstruoin siirtymän, joka on tuonut meidät new economyyn, jos haluamme käyttää tätä ilmausta, tai joka tapauksessa postfordistiseen malliin (jos nyt on kyse mallista), kun rekonstruoin sen historiallisin, taloudellisin ja finanssitaloudellisin termein, minä näen käänteen lokakuun 1979 päätöksessä korottaa, Milton Friedmanin inspiroimana, korkoja jotta voitaisiin selkeästi leikata inflaatiota ja dollarin arvon alenemista kansainvälisellä tasolla.