2003-06-03
Kääntänyt: Markus Termonen
Mutta kuten olemme jo kuulleet, monissa tapauksissa yhden vuoden siirtolaisuus pitkittyi useampien vuosien sukkuloinniksi. Muiden syiden lisäksi eräänä pääkriteerinä pysymisen ja lähtemisen kannalta toimivat kehitykset kotimaassa ja niiden vertailu Saksan tilanteen kanssa. Tähän naisilla oli riittävästi mahdollisuuksia silloin, kun he kommunikoivat ystäviensä kanssa tai kun he matkustivat kotiinsa viisumivaatimusten vuoksi. "Kotona vain elelin työttömyysavustuksella, kuten monet ystävistänikin, enkä minä voi vain istuskella", sanoi Vera edellisen vierailunsa jälkeen. Myös monet vanhemmat yrittivät vakuutella tyttäriään pidentämään oleskeluaan, pidentäen huonoa tilannetta jopa silloin, kun naiset halusivat palata.
Tässä suhteessa myös vuosien ajan Slovakian ja Saksan välillä sukkuloimisen siirtolaisstrategia näyttäytyy uudessa valossa. [Mutta perinteiset siirtolaisuusteoriat, jotka käsitteellistävät sen yksisuuntaiseksi juurilta irtautumisen ja uudelleen integroitumisen liikkeeksi, eivät myöskään osanneet tunnistaa näitä liikkuvuuden muotoja siirtolaisuudeksi. Tai ne käsittävät monipaikalliset elämiskäytännöt puutteellisiksi, "marginaalisiksi ihmisiksi" revittyinä kahden ympäristön välillä (ks. Bash/Schiller 1994).] Varmasti nämä liikkumismallit voidaan yhdistää Schengen-Euroopan tiukkoihin maahanmuuttosäännöksiin (Rogers 2001, Wallace 1999). Asian toinen puoli on se, että itäisten ja läntisten naapurimaiden välinen lyhyt etäisyys tekee sukkuloinnista helpompaa.
Mutta nuorten naisten ilmeisen horjuvat monipaikalliset käytännöt on ymmärrettävä niille itselleen oikeudenmukaisesti hyvin kotimaan muutoksiin sovitettuna liikkumisstrategiana. Kyseessä on joustava ja riskejä minimoiva strategia, jossa käytetään koko poikkikansallista tilaa ja arvioidaan kunkin ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia sekä vaikeuksia. Yksi jalka kummassakin maassa naiset tutkivat, riittääkö heidän siirtolaisuuden kautta hankkimansa kulttuuri- ja tietopääoma molempien jalkojen uudelleen asettamiseksi kotimaahan. Vai täytyykö heidän omistautua yhä enemmän kovaan työhön kotipalvelijana parantaakseen taloudellista ja kulttuurista pääomaansa. Niin monet jättävät itselleen auki molemmat vaihtoehdot: samalla kun he pitävät työpaikkaa saksalaisessa perheessä, he yrittävät päästä yliopistoon tai saada työpaikan Slovakiassa. Jotkut siirtolaisnaiset elävät useiden vuosien ajan elämää, joka jakautuu funktionaalisesti kahden maan välille, toteuttaen pyrkimyksiään siellä, missä se on mahdollista.
Tämä edestakaisin muuttamisen riskien minimoinnin strategia, jolla pyritään välttämään kunkin kontekstin vaikeudet ja yhdistämään mahdollisuudet, on itsekin täynnä epävarmuuksia, kuten jopa seksuaalista hyväksikäyttöä. Se vaikutelma vapaasti kelluvista ja menestyksekkäästi hybridejä identiteettejä rakentavista ihmisistä, joka lisääntyvillä antropologisilla poikkisiirtolaisuuden tutkimuksilla on tapana antaa, on tässä suhteessa pikemminkin eräs eksotisoimisen muoto. Kun siirtolaiset paikallistavat itsensä tiettyjen olosuhteiden alaisiksi, on olemassa myös naisia, jotka eivät onnistu yhdistämään kahta sosiaalisesti, kulttuurisesti ja emotionaalisesti erilaista tilannetta sujuvasti. He tulevat lopulta tekemään päätöksen toisen vaihtoehdon puolesta. [Joko he eivät enää kestä nöyryyttävää asemaansa kotitöiden tekijöinä ja menevät takaisin, tai sitten he eivät enää kestä sosiaalisia ja kulttuurisia puhtauden paineita ja antavat periksi.]
Mutta myöskään kotiin palaavat naiset eivät mene takaisin samoin visioin ja subjektiasemin, joiden kera he lähtivät. He muunsivat itseään siirtolaisuuden aikana. Oleskelunsa päätteeksi useimmat näistä naisista korostivat erittäin voimakkaasti hyvin sukupuolittunutta diskurssia vastikään löydetystä itsenäisyydestä ja kehittyneestä itsemääräämisestä. Yllättäen he kuvailivat perheeseen sidottua elämää kapeaksi, kontrolloiduksi ja kritisoivat sukupuolittuneen normalisaation hiljaista voimaa. Ja he julistivat vastikään rakennettuja suuntautumisia ja aineettomia elämänlaatuja, jotka muistuttivat minua suorastaan postmoderneista näkökulmista. Niinpä he hylkäsivät sen, että työskentelisivät niin ankarasti aineellisten hyötyjen vuoksi kuin heidän vanhempansa tekevät, ja toivoivat löytävänsä pikemminkin itsensä toteuttamiseen liittyvää työtä. He eivät kyseenalaistaneet avoimesti naisten elämäkertojen hegemonisia malleja, mutta väittivät tutkivansa ensin maailmaa, lykäten avioliittoa ja äitiyttä.
Kuvatussa riskiympäristössä nuoret naiset loivat uusia subjektiasemia ja keksivät elämänkerrallisia projekteja, jotka rikkovat kulttuurisesti kirjoitetun vallitsevan olotilan. Huolimatta muutosriskeistä ja poikkisiirtolaisuuden epävarmuuksista, tai pikemminkin niitä vastoin, on yhä olemassa toimijuutta. Kun ihmisten on yritettävä tajuta jokapäiväistä elämää ja toimia siinä, on olemassa omaksumisia, taktiikoita ja siten uusia muodostumisia.
Kirjoittaja toimii tutkijana Institut für Kulturanthropologie und Europäische Ethnologie -laitoksessa.
Kirjallisuus: