2003-07-04

Valkohaalaritutkimus

Antti Tietäväinen

Vastarinnan tyyli

Usein on esitetty, että elämme postmodernissa kuvien maailmassa. Tällä tarkoitetaan monisyistä yhteiskuntaa, jossa symboleilla, mielikuvilla ja ilmaisujen leikillä on keskeinen asema. Näiden kautta maailman on ennustettu (vihdoinkin!) lumoutuvan uudelleen. Tässä yhteiskunnassa mielikuvien tuottaminen muodostaa yhteisöjä, jotka ammentavat voimaansa vain pienille ryhmille avautuvista kollektiivisista mysteereistä. Samalla "ulkopuoliset" tarkkailevat näitä yhteisöjä, suoraan tai median välittäminä, ja luovat niistä omat mielikuvansa. Näin toiminta synnyttää tuhansia tarkkailijoiden yhteisöjä.33

Tuottavia yhteisöjä yhdistää tyyli. Lyhyesti sen voi määritellä tarkoittavan identiteettiä, jota esitetään julkisesti toisille ihmisille. Tämä on tärkeää monille uusille liikkeille. Ne ovat syntyneet halusta toimia "toisella tyylillä", joka voidaan nähdä reaktiona vallitseviin politikoinnin tapoihin. Tyyli siis heijastaa yhteisöllisyyden tunnetta ja on eräänlainen kieli. Koska yhteisöllisyyttä ja politiikkaa on postmodernissa yhteiskunnassa ajateltava kokemuksena, ei ole merkityksellistä kuinka monen ihmisen aikaansaannos tämä "yhteinen" tyyli on. Kokemus, toiminta ja ennen kaikkea samaistuminen merkitsevät.34

Diskurssin ja kehojen politiikkaa korostavan toimintatavan lisäksi valkohaalareiden tyyli liittyi asuihin. Valkoisten, värittömän värin, sanottiin symbolisoivat pyrkimystä päästä massayhteiskunnan värisidottujen ideologien (punainen, vihreä) tuolle puolen. Haalareilla pyrittiin viestittämään, että kyseessä oli uuden ja proletaarinen liike. Sen tekemä työ on vähemmän perinteistä "sinihaalarityötä" ja yhä enemmän aineetonta - elämää uusintavaa ja kommunikatiivista työtä, hoivatyötä ja älytyötä. Lisäksi tyyliä pyrittiin karnevalisoimaan. Toppauksia ylikorostettiin, jolloin mielenosoittajaryhmä näytti amerikkalaisen jalkapallojoukkueen irvikuvalta. Näin pyrittiin tekemään sekä ryhmä itse että sen kohtaama, täysin varustautunut poliisirintama naurunalaiseksi.35

Tyylin politiikkaan kohdistettiin myös kritiikkiä. Eräs haastattelemani henkilö oli sitä mieltä, että julkilausumissa merkitysten selittämisestä pyrittiin tekemään elämää suurempi asia.36 Lisäksi erityisesti liikkeen naispuoliset aktivistit väittivät, että itselle nauraminen ja karnevalismi jäivät puheista huolimatta välillä taka-alalle:

"Siis ensikin uhotaan, että me ollaan hassuja kun me näytetään kumiukoilta ja te ootte hassuja kun teillä on mellakkakilvet ja te hakkaatte ilmapalloja. Se kääntyi siihen, että alettiin uhomaan että mehän tullaan tästä läpi ja että me ollaan kovempia kuin te. Se oli tosi sääli, sillä se oli alun perin liikkeen vahvuus. Itselle nauraminen lopetettiin jossain vaiheessa. Tää cheerleaders-juttu on onnistunut paljon paremmin tekemään konfrontaatiosta niinku erilaisen kääntämällä se homma paljon paremmin ympäri kun valkohaalarit on koskaan tehnyt."37

Vastaavanlaista kritiikkiä voi esittää myös symboliikalle. Vaikka haalari on toiminut alistetun kansanosan symbolina, on se pohjimmiltaan miehisen työn symboli. Se on ollut tehdastyöläisen vaate, joka on symbolisoinut työaseman autonomisuuteen liittyvää sinikaulus-valkokaulus -jakoa (duunari vs. porvari). Tätä vastaan on hyvä muistaa, että suurin osa (raha)talouden huonosti palkitsemasta ja arvostamasta kansanosasta on ollut haalariproletariaattiin kuulumattomia naisia. Näin haalarin käyttö symboliikassa on sulkenut "työväenluokasta" pois tiettyjä kansanosia. Eräät haastattelemani aktivistit kritisoivatkin tekniikkaa sen vaatimasta voimankäytöstä. Tyyliin liittyviä analogioita olisi siis voitu vetää myös mielenosoitustekniikan ja haalarityöhön voimaperäisyyden välille.

Tyyli oli kuitenkin valkohaalareille keskeistä. Tämä oli rohkeaa, sillä usein politiikan on ajateltu sijaitsevan tyylin ulkopuolella. Tällöin nähdään, että vasta kovan "tosiolemuksen" paljastaminen osoittaa ajattelun syvällisyyden. Näin ajatellen politiikkaa arvioivat ne, jotka osaavat erottaa tyylit, tekniikat ja strategiat varsinaisesta sisällöistä. Ajatus on kuitenkin häilynyt kun on tultu tietoiseksi siitä, kuinka maailma konstruoidaan kielessä. Politiikan kentällä tästä ei vielä ole puhuttu kovin paljon. Postmodernismiksi nimetty projekti onkin ollut huomattavasti menestyksekkäämpi purkaessaan taiteen ja tiedon kuin politiikan esioletuksista.38 Eräs haastattelemani aktivisti totesi:

"Mä en niinku näe sellaisessa politiikassa hirveesti mitään kiinnostavaa millään tasolla, joka ottaa yhteiskunnan stabiilina kokonaisuutena vastaan, niinku annettuna. Mitä vapautta se muka niinku on, että täytyy toimii sellaisilla ehdoilla, joihin ei itse pääse vaikuttamaan?"39

Tekoa voi pitää kumouksellisena, sillä jopa monet uudet liikkeet ovat pyrkineet esittämään asioitaan melko tavanomaisen muodon puitteissa. Politiikan kenttää tai sen diskursiivisia ehtoja ei ole juuri pyritty uudistamaan. Esimerkiksi Attacin ohjelmajulistuksessa esitetty vaatimus "Spekulatiivisten valuutansiirtojen rajoittaminen Tobin-tyyppisellä verolla"40 on täysin neuvoteltavissa oleva asia ja lähellä esimerkiksi EU-delegaattien käyttämää puhetapaa. Attacia ei muutenkaan voi pitää vahvasti postmodernina tyyliliikkeenä, sillä se on jossain määrin kansallisvaltiokeskeinen (mm. eduskunnan Attac-julkkikset) ja toimii rekisteröidyn yhdistysmuodon puitteissa. Lisäksi erityisesti sen suomalainen siipi valitsi suurmielenosoitusten sijaan vaikuttamisen kentäkseen lähinnä kabinetit.41

Valkohaalari poseeraa

Postmoderni soturi...

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.