2003-07-04

Valkohaalaritutkimus

Antti Tietäväinen

Kadonneet sielut

Genovan uutisointia vallitsi tekninen diskurssi. Tarkoitan tällä aktivistien määrittelemistä yksinkertaistavien termien (mm. "globalisaation vastustajat") avulla ja jakoa erilaisiin osakategorioihin ("väkivaltaiset" ja "väkivallattomat")91 . Siitä tulee vaikutelma, että mielenosoittajat ovat vain enemmän tai vähemmän hyvin toimivia koneita. Vielä Prahan uutisoinnissa aktivistit kuvattiin, tosin varsin naiivisti lapsenomaisina, ihmisinä, jotka kokivat järjestelmän toimivan väärin. Nyt: vailla halua, tahtoa ja motivoivaa tekijää olevaa massaa! Toiseksi silmään pistivät kirjoitukset siitä, miten mielenosoitukset koettiin uhaksi vastaavanlaisille kokouksille tulevaisuudessa ja johtavan näin demokratian supistumiseen tulevaisuudessa.92 Tällöin unohdettiin, että jo sosiaalifoorumi itsessään laajensi politiikan kenttää huomattavasti.

Osakategorioiden keskeisyys on selitettävissä sillä, että kieli ja kulttuuri perustuvat usein nimenomaan merkitysten vastakkainasetteluihin.93 Mielenkiintoista kirjoituksissa oli, että "väkivaltaisen" ja "pahan" kategoriat oikeuttivat "hyvien" kategoriaan kuuluvien mielenosoittajien toiminnan. Lehdet antoivat ymmärtää, että näillä ryhmillä olisi ollut oikeus aktioihinsa. Tämä oli hyvin selvää valkohaalarien kohdalla. Kun poliisi käytti väkivaltaisiin mielenosoittajiin kohdistamiaan kovia otteita myös rauhanomaisiin ryhmiin, jopa antagonistien tunkeutumista supereristetylle kokousalueelle kuvattiin melko positiiviseen sävyyn.94 Samaan tapaan Göteborgin uutisoinnissa Attac-järjestölle luotiin "hyvien aktivistien" identiteetti, kun sen mainittiin kansalaisjärjestöjen kokousalueelta paheksuneen mellakoita.95

Sosiologisemmin sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että lehdet toistivat paljolti uutisoinnissaan vanhaa kulttuurista rakennetta.96 Kategoriointi, jossa poliittinen keskustelu rajattiin kokousalueen suojamuurien sisälle, on jo itsessään vakiintunutta järjestelmää ylläpitävä funktio. Lisäksi tätä vahvisti se, että Genovaan lähteneistä ei käytetty vakiintunutta "kansalaisaktivistin" käsitettä.97 Näin kätketysti ilmaisten viestitettiin, että kuvitteellisia massoja edustavat G8-johtajat ja heidän kielensä on politiikan hyväksytty diskurssi. Toisaalta esimerkiksi delegaattien julkilausuman mielenosoitusten turhuudesta voi käsittää niin, että valtaa pitävät tahot kokivat arvojensa olevan uhattuna. John Stuart Millsin mukaan yhteiskunnallisista liikkeistä aluksi vaietaan, minkä jälkeen niitä aletaan pelkäämään ja lopuksi niiden teemat hyväksytään jossain määrin osaksi yhteiskuntaa. Tämän voi ajatella pätevän myös uusiin liikkeisiin.98

Säröjä kentällä

Jokainen yhteiskunnallinen liike toimii jonkin mielestä väärin. Valkohaalareita vastaan kuitenkin suorastaan hyökättiin. Esimerkiksi Sadankomitean puheenjohtaja Kalle Kallio kirjoitti Rauhanpiippu-lehdessä:

"Mielenosoittajien sanoma on savuavien raunioiden ansiosta päässyt toki esille ja Maailmanpankin pääkonttorissakin [...] tiedetään, mistä heitä kaduilla kritisoidaan. [...] miksi juuri meidän aikamme mielenosoitukset ovat muuttuneet väkivaltaisiksi [...] Syyn täytyy olla etupäässä osallistujissa, kuten valtamediakin tietysti antaa ymmärtää [...] väkivallan lisääntyminen johtuu ennen kaikkea mielenosoitusperinteen puuttumisesta [...] valkohaalarit eivät mielestäni todellakaan ole rauhanomaisia mielenosoittajia, koska heidän tarkoituksenaan on laajentaa julkista tilaa lainvastaisesti ja fyysistä voimaa käyttäen. Sivuseikaksi jää, etteivät valkohaalarit heittele kiviä tai polttopulloja vaan käyttävät apunaan vain omaa kehoaan."99

Sitaatti tuo esiin liikkeiden välille ajoittain syntyvän konfliktin. Mielestäni se johtuu erilaisista toiminta-areenoista ja -verkostoista. Aloitetaan liikkeistä, jotka pyrkivät vaikuttamaan suoraan valtiovaltaan. Niiden täytyy ensinnäkin maineensa vuoksi pyrkiä välttämään konflikteja viranomaisten kanssa. Instituutiot toimivat myös paremmin yhdessä muodollisten yhdistysten kuin epämuodollisten verkostojen kanssa, mikä tekee toimimisesta rekisteröidyn yhdistysmuodon puitteissa ymmärrettävää. Molemminpuolisen ymmärrettävyyden vuoksi myös poliittisen diskurssin on tällöin oltava yhteneväinen instituutioiden käyttämän puhetavan kanssa. Yhdistykset ovatkin toimineet kahdensuuntaisina välittäjinä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä muuntaneet yhteiskunnallisia liikehdintöjä yhteensopiviksi systeemin "käyttöjärjestelmän" kanssa.100

Tästä lähtökohdasta kritiikki on johdonmukaista. Lain hämärällä alueella toimien liikkeiden katsotaan pilaavan kansalaisyhteiskunnan maineen, ja heikentävän näin liikkeiden ja systeemin välistä "yhteiskuntasopimusta". Entä sitten valkohaalarit? Liike ei tällaista suhdetta juuri tavoitellutkaan. Liittoutumia pyrittiin ennemminkin luomaan muiden aktivistien sekä perinteisen politiikan ulkopuolella olevien ihmisryhmien kanssa. Tämän vuoksi "yhteiskuntasopimuksella" ei ollut samaa merkitystä. Vaatimuksia ei myöskään esitetty hallinnon kielellä. Sen sijaan ne tuotiin julki karnevaalityyppisten mediaiskujen sekä näitä uudella tavalla selittävien julkilausumien avulla. Kyse oli siis valtioon sitoutumisen sijaan ennemminkin siitä irrottautumisesta.

Tätä kautta voi ajatella valtion suvereniteetin kyseenalaistavia ryhmiä yleensä. On mielestäni ymmärrettävää, että suhde kansallisvaltion lakeihin on häilyvämpi jos poliittiset areenat ovat toisaalla. Tämä liittyy myös paljon keskustelua herättäneisiin naamioihin. Niiden aiheuttama kohu liittyy paljolti identiteettiin. Se on ainoa asia, jonka valtio kansalaisiltaan lopulta vaatii. Myöhemmin Kallio esittää huolensa tästä: "Teoistaan pitää kantaa itse vastuu ja jäädä myös kiinni, jotta syyttömiä ei pidätettäisi."101 Valtio voi lopulta tunnustaa minkä tahansa identiteetin vaatimuksen, mutta ei yhteisöä vailla identiteettiä. Toisin sanoen: kun ryhmät luovat suhteensa muiden verkostojen kautta, tulee niiden sosiaalitekninen kontrolli on mahdottomaksi. Niistä tulee näin uhka valtiolle itselleen.102

Valtion suvereniteetin kyseenalaistavat ryhmät eivät usein kanna tälle vastuuta teoistaan. Sen sijaan ne voivat ovat vastuullisia muille viiteryhmille, kuten esimerkiksi mielenosoituksen katto-organisaatiolle ja muille aktivisteille. Niillä on myös omat tapansa oikeuttaa toimintansa. Lain sijaan niiden onkin sanottu vetoavan usein legitiimisyyteen, mitä valkohaalariliike haki analogioiden avulla.103 Näillä pyrittiin myös konkretisoimaan ongelmiksi määriteltyjä asioita. Hyvä esimerkki tästä oli Euroopan unionin muurien vertaaminen kokouskeskuksen aitauksiin. Lisäksi vastaavanlaista strategiaa käytettiin kun identiteetin kieltäminen oikeutettiin vetoamalla vallan näkymättömyyteen (valvontakamerat, rekisterit jne.) postmodernissa yhteiskunnassa. Lakien rikkominen siis oikeutettiin yhteiskunnallisin perustein.

Valkohaalareita kritisoitiin myös aktivistikentän toiselta puolelta. Tässä kritiikissä valkohaalarien väitettiin tulleen liian lähelle kansallisvaltiota. Barcelonan Indymediassa nimimerkki "Maki" kirjoitti:

"Nämä 'sekasorron palomiehet' ovat näyttäneet konflikteja hillitsevän ja reformistisen henkensä useissa tilanteissa. [...] he ovat jatkuvasti solmineet sopimuksia auktoriteettien kanssa, tehneet yhteistyötä puolueiden kanssa, toimineet tee se itse 'hengen sijaan mukana suurissa tapahtumissa [...] he eivät voi kätkeä suhdettaan vihreisiin ja vasemmistopuolueeseen [...] Voimmeko uskoa, että poliitikkoja kiinnostaa barrikadin toisella olevien vaatimukset? Meidän mielestämme se on mahdotonta, vaikka nämä pitäisivätkin yllään naamioita ja väittäisivät taistelevansa valtaa itseään vastaan. Näemme, valkohaalarien vain hillitsevän konflikteja ja tekevä kompromisseja [...] mitä taistelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ei mielestämme tarvitse. [...] viholliselle ei tule antaa kättä, ja jos 'sekasorron palomiehet' sen tekevät, he ovat meidän vihollisiamme [...] He puhuvat suurin sanoin [...] ja väittävät piirittävänsä ja sulkevansa minkä tahansa tapahtuman tai foorumin [...] levittäytyvät ensimmäiseen linjaan ja pitävät huolta, että kenellekään ei tule mieleen tehdä mitään muuta (ennen kaikkea rikkoa pankkien tai ylikansallisten yritysten ikkunoita) jotta marssi jatkuisi vailla 'ongelmia' [...] heidän aktionsa ovat vain kepposia, jotka kestävät muutamia minuutteja silloin kun tv-kamerat ovat paikalla."104

Kyseessä on kärjistetty esimerkki. Se kuitenkin paljastaa, että on olemassa hyvin erilaisia valtion suvereniteetin kyseenalaistavia aktivistiryhmiä. Ristiriidoista huolimatta näillä on kuitenkin jonkinlaiset suhteet toisiinsa, esimerkiksi yhteisiä sähköpostilistoja sekä linkkejä toisiinsa eri järjestöjen ja projektien kautta. Näiden suhteiden vuoksi ryhmien välille on syntynet eräänlainen sisäinen kontrollijärjestelmä. Sen luomalla konsensuksella on hyvin paljon vaikutusta siihen, millaiseksi konfliktit muodostuvat. Esimerkiksi poliisilla on monissa tapauksissa mielestäni tätä huomattavasti heikommat mahdollisuudet ehkäistä mielenosoitusten väkivaltaisuutta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.