2003-07-04

Valkohaalaritutkimus

Antti Tietäväinen

Valkohaalariliike sai alkunsa 1990-luvun puolivälissä Italian sosiaalikeskuksissa. Vuosituhannen vaihteessa se oli levittäytynyt eri puolille Eurooppaa, kurotellen jopa Atlantin taakse. Helsinkikään ei jäänyt liikkeeltä suojaan. Valtajulkisuutta tämä haalaripukuisten "Michelin-ukkojen ja -akkojen" armeija ärsytti ja hämmensi - vielä liikkeen lopettamisenkin jälkeen.


"Silloin kun joku yrittää sut vaientaa /
ja silmät sumentaa /
pitää huutaa lujempaa, huutaa lujempaa!"

- Seremoniamestari: Lujempaa! -

On kevät 1994. Poliisi on häätänyt vallatun talon asukkaat Milanossa. Vuonna 1975 vallattu Centro Sociale Leoncavallo on viimeinkin tyhjä. Uutisotsikot toistavat pormestarin sanoja: "Squattarit [talonvaltaajat] eivät ole enää mitään muuta kuin haamuja!" Asuntonsa ja toimitilansa menettäneille tämä on kuitenkin vain uusi kimmoke vastarintaan. Kaksi päivää myöhemmin arviolta kolmetuhatta ihmistä pukeutuu valkoisiin kaapuihin ja ryntää kaduille. Näkymättömistä haamuista tulee hetkessä näkyviä. Le tute bianche (valkohaalarit) on syntynyt.1

Näinkö? Ehkä tämä on vain mitätön yksityiskohta? Kaikesta huolimatta liike, josta aion kertoa juontaa juurensa Koillis-Italian vallattuihin sosiaalikeskuksiin (Leoncavallon lisäksi mm. Rivolta Venetsiassa ja Pedro Padovassa). Näistä on kotoisin myös ya basta! -liike. Sen perusti vuonna 1996 joukko italialaisia aktivisteja, jotka osallistuivat kansalaisliikkeiden ja zapatisti-armeijan yhteiseen tapaamiseen Chiapasissa, Meksikossa. Tarkoitus oli tukea zapatistien kansannousua sekä levittää tietoa uusliberalismin vastaisista taisteluista Euroopassa.2

Myöhemmin suurin osa ya basta! -aktivisteista liittyi valkohaalareihin. Tästä tuli ya basta!:lle eräänlainen taistelujoukko, vaikka aktioissa oli mukana myös liikkeeseen kuulumattomia ihmisiä. Valkohaalarien sanottiin Chiapasin intiaanien tavoin taistelevan vähemmistöjen oikeuksien puolesta:

"Euroopassa on jo tällä hetkellä miljoonia intiaaneja: laittomia siirtolaisia, joita tapetaan tuhansittain meidän maanosamme rajoilla; syrjäytyneitä ihmisiä; ihmisiä, jotka elävät toimeentulon rajoilla; ihmisiä, joilta on viety ääni ja näkyvyys. Me olemme näiden ihmisten armeija. Me emme ole työväenluokan tai yhteisen edun armeija. [...] Me emme taistele vallan, vaan oikeuksien puolesta.3"

Tämä oli melko tuore poliittinen tavoite, sillä sekä Euroopassa että Etelä-Amerikassa liikkeet ovat perinteisesti pyrkineet valtiovallan kaappaamiseen ja kontrolloimiseen. Nyt tavoitteena oli autonomia ja oikeudet.

Tästä se alkaa. Tavoitteenani on kirjoittaa eräänlainen valkohaalariliikkeen historia. Se jakautuu kahteen yhtyeen nivottuun osaan, joista ensimmäisessä tarkastelen valkohaalarien mediakuvaa Aamulehdessä ja Helsingin Sanomissa. Välillä puhun melko yleisesti vain kansalaisaktivisteista, sillä ryhmäkohtaista informaatiota ei aina löydy. Toisessa osassa tutkin aihetta etnografian keinoin. Keräämäni haastattelumateriaalin sekä julkaisujen perusteella pyrin esittämään, miten valkohaalariaktivistit itse kokivat ja määrittelivät toimintaansa. Tarkoituksenani on siis selvittää, millainen jännite valtamedian ja aktivistien itsemäärittelyjen välille syntyi. Lisäksi yritän vastata kysymykseen siitä, mitä uutta valkohaalariliike toi suomalaiseen liikekenttään.

Lähestymistapani on konstruktionistinen. Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmanin tavoin ymmärrän "tiedon" ja "todellisuuden" käsitteiden kytkeytyvän yhteiskunnallisiin kerrostumiin. Kaikilla ryhmittymillä on tietoa, mutta vain osa siitä kuuluu yleisesti hyväksyttyyn todellisuuskäsitykseen. En kuitenkaan väitä, että tarkastelemani sanomalehdet olisivat yksin vastuussa suuren yleisön maailmankuvasta. Esimerkiksi tv-uutisilla on luultavasti näitä suurempi, joskin erilainen, vaikutus. Lisäksi ihmiset tulkitsevat informaatiota, joten uutisen merkitys muodostuu lopulta vasta vastaanottohetkellä. Mahdollisten tulkintojen kirjoa kuitenkin rajoittaa aina tekstin luonne, minkä vuoksi sillä, miten kirjoitetaan on aina merkitystä. Helsingin Sanomien (levikki noin 441000 kpl) ja Aamulehden (levikki noin 136000 kpl) panos "todellisuuden" tuottamiseen on huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi aktivistien itse tuottaman informaation.4

Tulen käyttämään paljon diskurssin käsitettä. Näen kollektiivisen toiminnan paljolti virallisten diskurssien ulkopuolella tapahtuvaksi symboliseksi taisteluksi, jossa kyseenalaistetaan vallitsevia oloja sekä luodaan uutta politiikan kenttää. Tässä poliittinen diskurssi määrittää esiin nostettavat asiat sekä ennen kaikkea sen, miten ne merkityksellistetään.5 Se on siis eräänlaista todellisuuden ilmaisua ja tulkintaa. Omasta positiostani voin vielä sanoa, että en koskaan ole ollut valkohaalariaktivisti, mutta olen useissa tilanteissa toiminut hyvin lähellä liikettä. Haluan myös tehdä selväksi, että myös minä pyrin käyttämilläni diskursseilla rakentamaan eräänlaista todellisuutta.6 Alussa oleva hiphop-sitaatti kuvaa hyvin tavoitteitani.

Leoncavallon sosiaalikeskus, Milano 1975

Leoncavallo, Milano 1975

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.