2003-03-30

Sodan sietämätön keveys

PR

Epäsymmetrisen demokraattinen sota

Imperiumissa sota on "normaali" kokemus. Se hyväksytään kulttuurisesti ilman sen kummempia vastalauseita. Sota voi olla peräti demokratisoinnin väline. Se on kokemus, joka on niin totaalisesti meidän ulkopuolellamme, ettei se voi olla muuta kuin normaalitila. Samantekevä. Sota ei koske meitä. Se on täysin luonnollista, koska sodan luonne muuttuu epäsymmetriseksi eli postmoderniksi.

Ehkä ainoa tapa, jolla sota voi meitä koskea, ovat sen taloudelliset vaikutukset. Bensan hinta, rahvaanomaisesti sanottuna. Kun sivilisaatiot ovat törmäyskurssilla huntingtonilaisessa uudessa uljaassa maailmassa, myös sodan seurausten kokemisen tavat ovat kulttuurisidonnaisia: rahan kulttuurissa ihmetellään bensan hinnan asettumista vääriin lukemiin, uskonnon kulttuurissa ihmetellään vääräuskoisia pyhillä alueilla. Epäsymmetria on kaikkialla. Se on siinä, että olemattomat hermokaasuhyökkäykset metropolejamme vastaan ovat todiste toisen sivilisaation moraalittomuudesta, kun taas meidän 3000 pommia 48 tunnissa ovat osoitus etiikasta, joka säästää siviilejä, siitäkin huolimatta että lopputulos olisi täysin sama.

Epäsymmetria on ilmeinen myös siksi, että sodan tavoite on demokratisointi. Miten kansallissosialistisen Saksan demokratisoinnin olisi pitänyt toteutua, jos Hitlerillä ei olisi ollut laajentumispyrkimyksiä? Miten demokratisoinnin olisi pitänyt toteutua, jos etnisesti puhtaan Saksan toteuttaminen olisi toteutettu pelkästään karkotuksilla, kuten tapahtuikin ennen toisen maailmansodan syttymistä? Todennäköisesti Hitleriä olisi pidetty - kuten pidettiinkin - Haiderin tai De Gaullen kaltaisena outona ja folkloristisena nahkahousuna, koska hän viime kädessä kuului meidän sivilisaatioomme ja hänet oli vaaleilla valittu.

Saddam on helppo kohde sodalle, koska hän on vieras myös omalle sivilisaatiolleen, viimeinen kylmän sodan ja nasserilaisen arabiyhtenäisyyden symboli maailmassa, jossa vaihtoehtona ovat Nasdaq (huonommassa tapauksessa Dow Jones) ja Bin Laden. Postmodernissa Saddam Husseinin absoluuttinen modernius, joka ei ole naitettavissa fundamentalismiin tai markkinatalouteen, on äärimmäisen helppo maali.

Bush on rehellinen poliitikko, joka ei puhu demokratisoinnista. Demokratisointi kuulostaisi oudolta ilmaisulta yhdysvaltalaisesta kulttuuriympäristössä republikaanisen presidentin lausumana. Kuitenkin sotaa puolustetaan demokratisoinnin (eikä tietenkään demokratian) nimissä. Viedään Ranskan vallankumouksen yhteydessä syntynyttä eurooppalaista poliittista järjestelmää ja arvomaailmaa kaikkialle.

Emme tietenkään tiedä, tarkoittaako sodan kohteena olevissa maissa demokratia käsitteenä mitään muuta kuin länsimaalaista politiikkaa, jonka subjektina ovat länsimieliset politiikantekijät. Paradoksaalisella tasolla sosialismi ja demokratia ovat enemmän Saddamin nasserilaisen sukupolven kuin nykyisen arabimaitten nuorisoproletariaatin käsitteitä. Nuorisoproletariaatti unelmoi matkalipusta länteen tai matkalipusta paratiisiin, eikä autuudesta ja onnesta sosialismin tai markkinatalouden kaarilippujen alla omassa maassa. Se on kulkenut kansallisvaltioiden ohi jo aikoja sitten.

Sota demokratian nimissä lähtee olettamuksesta, että postkolonialistisessa maailmassa ainoastaan meidän demokratiamme olisi se oikea yhteiskunnallinen malli, joka on kaikkialla sovellettavissa. Muistuttaako tämä sosialismia? Kyllä, se muistuttaa juuri siitä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.