2003-04-23
Kääntänyt: Markus Termonen
Lontoossa pitämässään luennossa slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Zizek pohdiskeli (80-luvun) brittiläisen vasemmiston kyvyttömyyttä tehdä lovea Margaret Thatcherin vaalivetovoimaan työväenluokkien keskuudessa, kyvyttömyyttä johon kuului tyypillisenä strategiana korostaa tämän politiikan aiheuttamia massiivisia epätasa-arvoisuuksia. Zizekin mielestä tässä keskittyneisyydessään vaurauden, hyödykkeiden ja palveluiden jakamisen epätasa-arvoisuuksiin oppositio jätti ulos näköpiiristään juuri sen alueen, jossa Thatcherin vahvuus asusti: hänen kykynsä jakaa "fantasiaa". "Fantasia" on tässä psykoanalyyttinen käsite, joka kuvaa sellaista yksilöiden subliminaalisten (ns. ärsytyskynnyksen alapuolisten) uskomusten yhdistelmää, joka saa nämä tuntemaan, että elämällä on tarkoitus, merkityksekäs tulevaisuus.
[Artikkeli julkaistu alunperin Make-world -festivaalin (Make-world) lehdessä ja käännöksenä Megafonin vanhoilla verkkosivuilla.]
Thatcher jakoi toivoa ensisijaisesti korostamalla rasistisesti yhteisön ihmistyypin voimaa, joka seuraa "brittiläisyydestä", sekä toisaalta tähdentämällä pienyrittäjien unelmia ylittää oma tilanteensa, kokea sosiaalista liikkuvuutta ylöspäin, ja näiden unelmien mahdollisuutta toteutua. Viesti oli yksinkertainen ja selvä: jos "omistaa" "brittiläisen luonteenlaadun", omistaa kyvyn kokea kohoavaa sosiaalista liikkuvuutta, vaikka nykyhetkellä olisikin kasan pohjalla. Brittiläinen luonteenlaatu ei antanut välitöntä tasa-arvoa ja hyvää elämää vaan se mahdollisti toivon tulevasta hyvästä elämästä. Saattoi katsoa pakistanilaisia naapureitaan, jotka elivät samanlaisissa olosuhteissa ja sanoa: "kyllä, meillä on yhtä vaikeaa, mutta olen brittiläistä ihmistyyppiä, joten voin sentään toivoa pääseväni tästä kolosta, siinä missä nämä mustat surkimukset ovat toivottomasti jumiutuneita paikalleen".
Mikä on ollut kansallisvaltion salaisuus kestävän kehyksen tarjoamiseksi kapitalistiselle kasautumiselle? Se on tämä massiivisen yhteiskunnallisen epätasa-arvon yhteydessä esiintyvä toivon jakamisen kapasiteetti (erityisesti kapitalismiin kuuluvien ylöspäisen sosiaalisen liikkuvuuden toiveiden). Meidän tulee muistaa, että lännen historiassa "arvokkuuden ja toivon" osuus ei ole aina ollut avoin eurooppalaisille alaluokille. Euroopan nouseva porvaristo peri aiempien aikojen kuninkaalliselta aristokratialta käsityksen talonpojista ja kaupunkiköyhälistöstä alempana ihmislajina. Alemmat luokat "rodullistettiin" synnynnäisesti alempina olentoina, joita pidettiin biologisesti puutteellisina saavuttamaan "sivilisaation" inhimilliset muodot, joihin kuuluivat erityisesti "inhimillinen arvokkuus ja toivo". "Inhimillinen" yhteiskunta jokaisessa tuon ajan nousevassa kansakunnassa ei käynyt yhteen kansallisvaltioiden rajojen kanssa. Sen rajat olivat "sivistyneen" porvarillisen kulttuurin rajat. Michelet'n työ kuvailee tärkeää historiallista siirtymää, joka ajoittuu 1700-luvun loppuun ja 1800-luvulle: kansallisesti rajattujen talonpoikien ja alaluokkien kasvava sisällyttäminen siihen piiriin, jonka jokainen kansakunta määritti omaksi versiokseen inhimillisestä yhteiskunnasta. Mutta toisaalta tämä "sisäisen epärodullistaminen" kulki käsi kädessä yhä intensiivisemmän, kolonialistisen "ulkoisen rodullistamisen" kanssa. Nyt korostettiin eurooppalaisen valkoisuuden ihonväriä enemmän kuin koskaan, tärkeimpänä perustana kunkin pääsylle "arvokkuuteen ja toivoon". Joka tapauksessa Michelet onnistuu kuvaamaan oikean kansallisvaltion synnyn: toivon jakamiseen sitoutunut valtio, joka "hoivaa elämää" (kuten Foucault on asian ilmaissut), yhteiskunnassa jonka rajat osuvat yhteen kansakunnan itsensä rajojen kanssa.
Ei ole mikään salaisuus, että kapitalismissa hallitus on aina antanut ensisijaisuuden sijoittajien intresseille. Mutta kiitos kansallisvaltion tarjoamalle kehykselle, sijoittajien intressit eivät vaikuttaneet olevan ristiriidassa kansallisten rajojen sisäisen, elinkelpoisen yhteiskunnan rakentamisen sitoumuksen kanssa. Toivo, kuten Ernest Bloch on teoretisoinut sitä teoksessaan Principles of Hope, teki ihmisistä tulevaisuuden määräämiä. Kapasiteetti kuvitella parempi tulevaisuus, joka "ei ole liian kaukana", kykeni tallaamaan jalkoihinsa kyseisen hetken epätasa-arvoisuuksien määräävyyden. Tämä toimi hyvin kapitalismin kanssa. Vieraanvaraisuus siirtolaisia ja pakolaisia kohtaan tässä kansallisessa järjestelmässä oli osa tätä kaksoisluontoista taloudellis-sosiaalista logiikkaa. He edustivat (usein halvan) työvoiman ylimääräistä lähdettä, mutta heidän vastaanottamisensa esitettiin myös ylipäätään sitoutumisena hyvän yhteiskunnan etiikalle. Se tosiasia, että he heijastivat jotain positiivista vastaanottavan yhteiskunnan elämänlaadun kannalta, legitimoi kyseisen yhteiskunnan sen kansalaisten silmissä, kykenevänä tuottamaan lisätoivoa. Samanaikaisesti itse tämä lisä oli kolonialistisen luonnonvarojen rosvoamisen tuotetta sekä yhteydessä olemassaolleiden sosiaalisten rakenteiden tuohoamiseen sekä miljoonien ihmisten toiveiden heikentämiseen siellä mitä myöhemmin kutsuttiin "kolmanneksi maailmaksi". Jäljelle jätetty toivotyhjiö voidaan tuntea yhä tänä päivänä kolonisoiduissa yhteiskunnissa, joko koskien toivottomuutta, joka esiintyy kolonisoiduissa alkuperäiskansojen yhteiskunnissa, tai siirtolaisuutta, jonka ovat aiheuttaneet toimintahäiriöiset kolonialistisesti rakennetut kansallisvaltiot, kyvyttöminä tarjoamaan riittävää "toivo-osuutta" muille kuin pienelle vähemmistölle kansalaisistaan.
Aina viime aikoihin saakka siirtolaisten suurten enemmistön kyky asettua länsimaiseen yhteiskuntaan oli riippuvainen läntisen "lisätoivon" saatavuudesta. Tämä lisä on kaikkien vieraanvaraisuuden muotojen ennakkoehto. Mutta tänä päivänä on selvää, että vaikka länsi tuottaa monien asioiden lisämääriä, toivo ei ole yksi niistä. Tämä on ollut ehkä perustavanlaatuisin muutos, jonka globaali kapitalismi on esitellyt niin länsimaisille kuin ei-länsimaisille yhteiskunnille. Globaalin kapitalismin aikakaudella talouden menestyksekäs kasvu, yritysten laajentuminen ja kasvavat voitot eivät enää kulje käsi kädessä sen kanssa, että valtio olisi sitoutunut toivon jakamiseen. Itse asiassa emme todista ainoastaan valtion vähenevää kiinnostusta eettiseen yhteiskuntaan vaan myös sen vähenevää kiinnostusta kansallista yhteiskuntaa kohtaan kaiken kaikkiaan. Tunnumme palaavan aikaan, jona yhteiskunnan rajat kävivät yhteen yläluokan yhteiskunnan rajojen kanssa. Toivo pysähtyy siinä missä globaalin pääoman sijoittaminen pysähtyy.
Sivu 1 .. Sivu 2