Teesejä työstä, "kansalaisyhteiskunnasta" ja yhteiskunnallisesta emansipaatiosta

1. 80-luvun vaihtoehtoliikkeissä suosiota nauttinut ajatus, että kapitalistisen sokean rahakoneen ohessa voisi silti toimia "vaihtoehtoinen talous" tai "kolmas sektori" toisenlaisin ehdoin, oli jo alun pitäen illusorinen kuvitelma. Kolmas sektori ei voi sijaita valtion ja markkinoiden tuolla puolen, vaan se muodostaa niiden välttämättömän täydennyksen ja niiden olemassaolon ehdon. Kolmannella sektorilla on määrätty roolinsa systeemissä: siepata hoidettaviksi ne yhteiskunnallisesti välttämättömät tehtävät ja toiminnot, jotka eivät yritystaloudellisin kriteerein ole "kannattavia", joita valtio omassa hallinnossaan ei voi tai tahdo ottaa vastattavaksi ja joita se ei (ainakaan riittävässä määrin) voi sysätä perheiden (eli käytännössä edelleen suurimmaksi osaksi: naisten) kontolle. Kolmannen sektorin yhteiskunnallista järjestystä vakauttava funktio tulee aivan loogisesti sitä merkittävämmäksi mitä harvemmilla ihmisillä on mahdollisuus hankkia elantonsa "virallisen" kapitalistisen systeemin puitteissa, jossa heidän työvoimaansa tarvitaan yhä vähemmän. Ja mitä pitemmälle "työyhteiskunnan kriisi" etenee, sitä suuremmaksi kasvaa kolmanteen sektoriin kohdistuva poliittinen ja taloudellinen paine ja sitä pienemmiksi kutistuvat sen tarjoamat, jo nyt vaatimattomat, "vapaat vyöhykkeet". Ja sikäli kun valtio käyttää kolmatta sektoria yhä enenevässä määrin "sosiaalisena puskurina", ei kyse ole mistään mielivallasta ja väärinkäytöstä - vaan valtion näkökulmasta aivan johdonmukaisesta poliittisesta menettelystä. Ja jos tälle ei saada organisoitua kunnollista yhteiskunnallista vastarintaa, on olemassa ilmeinen vaara, että kolmannesta sektorista tulee pelkkä uusi eloonjäämiskamppailun areena ja valtiollisen hätätilahallinnon käsikassara.

2. Nk. "työyhteiskunnan kriisi" on nimenomaisesti kapitalistiseksi käsitetyn yhteiskunnan perustava kriisi. Tämän yhteiskunnan perustana on työvoiman liikkeeseen sysääminen ja hyväksikäyttö liiketaloudellisissa tavaratuotannon prosesseissa, joiden ainoa tarkoitusperä on pääoman arvottuminen, ts. pääoman lisäarvon tuottaminen. Toisin sanoen luonnon ja sosiaalisten resurssien käyttö ei toteudu sosiaalisten instituutioiden tietoisesti ja vastavuoroisesti koordinoimana, vaan lähtökohtana on "työvoimaenergian" sokea tuhlaaminen anonyymeille markkinoille. Lisäarvon tuottamisen joutuessa vaikeuksiin tai heikentyessä pysyväisluonteisesti kuten nykyään - saavutettujen teknologisten standardien johdosta, kun maailmanmarkkinoiden ydinsektoreilla (iskusanana 'mikroelektroninen vallankumous') tarvitaan yhä vähemmän työvoimaa - merkitsee tämä sitä, että tavaratuotannollisen systeemin perustukset hajoavat. Tavaratuotannollinen systeemi törmää absoluuttisiin historiallisiin rajoihinsa.

3. Tämä perustava kapitalismin kriisi, jota ei voida ratkaista kapitalismin sisäisesti, ei ole luonteeltaan mikään äkillinen yhteen pisteeseen keskittynyt murtuma, vaan jo useita vuosikymmeniä käynnissä ollut hajoamisprosessi. Prosessi sai alkunsa 70-luvun puolivälissä, kun maailmansodan jälkeinen fordistinen vahvan talouskasvun aikakausi päättyi. Tästä lähtien maailmanalue toisensa perästä on joutunut tämän tuhoisan koneiston yliajamaksi, eli julistettu maailmanmarkkinoiden näkökulmasta tarpeettomaksi ja samalla syösty äärimmäiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kurjuuteen (mitä ovat usein vielä seuranneet valtiolliset ja sotilaalliset hajoamisprosessit). Aluksi tämä kosketti etupäässä laajoja kolmannen maailman alueita, sitten koko entisen itäblokin valtioryhmittymää, ja nyt viimeksi eteläaasialaisia vuosikausia menestysmalleina ylisteltyjä "tiikerivaltiota". Myös kapitalismin ydinmaissa on laajojen kansanosien elintaso ollut jatkuvassa laskussa, vaikka kriisin dramaattista läpimurtoa onkin kyetty vielä lykkäämään - ennen kaikkea turvautumalla valtion merkittävään velkaantumiseen ja finanssispekulaation sektoria paisuttamalla. Nyt lykkäämisstrategian rajat on kuitenkin saavutettu. Edessämme on massiivinen kriisin kärjistyminen: vaikeiden yhteiskunnallis-taloudellisten luhistumisten aikakausi, jota kaikkialla rehottava nationalismi ja rasismi vielä syventävät.

4. Mikään ei tämä vakava tilanne huomioonottaen voisi olla vastuuttomampaa kuin ryhtyä katteettoman optimismin levittelyyn. Silloin kun - kuten esimerkiksi tämän kongressin kutsukirjeessä - väitetään, että "kolmas sektori tarjoaa mahdollisuuden korvata 'vieraantunut työ' vapaasti valitulla ja yhteiskunnallisesti hyödyllisellä työllä", niin kommentiksi voi kysyä, että miksei tätä "mahdollisuutta" sitten ole aiemmin älytty hyödyntää? Eli konkreettisesti: miksi esimerkiksi ne pienet itsehallinnolliset tilat, joita 80-alkupuolella vielä jossain määrin oli, eivät ole laajennet ja moninkertaistuneet, vaan päinvastoin huvenneet. Ja sama kohtalo on kohdannut niitä, jotka päättivät joko pienyrittäjinä tai uusien osuuskuntien osakkaina lähteä markkinoille tai jotka tavalla tai toisella olivat riippuvaisia valtion tukimuruista. Jos työn tulevaisuutta pohtiviin tapaamisiin halutaan saada todellista mieltä, niin tämä edellyttää nimenomaan edellisen kysymyksen itsekriittistä läpikäymistä ja vapautumista illuusiosta, että kapitalistista koneistoa voitaisiin pehmentää ja täydentää "ekologisesti mielekkään, yhteiskunnallisesti hyödyllisen ja yhteiskunnallisesti taatun työllistymisen sektorilla" (kutsukirjeestä). Muussa tapauksessa tullaan pelkästään tarjonneeksi tukea ideologiselle vastapuolelle: uusliberaalille kriisihallinnolle. Sillä nämä tahot ovat jo aikaa sitten omaksuneet aiempien vuosikymmenten "uusien yhteiskunnallisten liikkeiden" epämääräiseksi jääneen ja puolivillaisen yhteiskuntakritiikin ja puhuvat kuin "kansalaisyhteiskuntasosiologi" Ulrich Beckin suulla, joskin häntäkin painostavammin, suurenmoisesta tilaisuudesta "työntekoon kolmannella sektorilla". Ja mitä innokkaammin he puhuvat, sitä täydellisemmin valtiollinen työpakko ja sosiaalisen apartheidin läpitunkema yhteiskunta astuu voimaan. Jos kolmannen sektorin toimijat (tai ainakin osa heistä) haluavat suhtautua vakavasti yhteiskunnallisen emansipaation mahdollisuuteen, niin heidän tulee aivan ensimmäiseksi luopua kaikesta "vahingontuottamisen" retoriikasta sekä omaksua suora ja konfrontatiivinen asenne koko tavaratuotannolliseen systeemiin ja sen katastrofidynamiikkaan. Vasta tällaisesta lähtökohdasta voi ylipäätään kehittyä vakavasti otettava emansipatorinen perspektiivi. Sillä "valtion ja markkinoiden tuolle puolen" meneminen edellyttää valtion ja markkinoiden vastaista asennetta ja toimintaa.

5. Tällaista emansipaation perspektiiviä ei voida etukäteen esittää kovinkaan yksityiskohtaisesti tai valmiiksi ajateltuna. Sen ääriviivat voidaan sitä vastoin kuvata tarkoin. Voimme aloittaa välttämättömällä rajauksella. Kansalaistulo, työajan lyhentäminen tai työn jakaminen eivät voi luoda todellista vapaudellista perspektiiviä, sillä kaikissa näissä ratkaisuissa edellytetään pääoman uusintamiskoneiston pysymistä ainakin pääosin ennallaan. Näin ensinnäkin ei kyseenalaisteta tuhoisaa tavaratuotantoon perustuvaa tuotanto- ja elämänmuotoa. Toiseksi, kriisiprosessiin ei suhtauduta riittävällä kriittisyydellä: työajan tai rahan uudelleenjakamisella ei voida kääntää toisensuuntaiseksi maailmanmarkkinatuotannon ydinsektoreita koskevaa kehityssuuntaa: alati pienenevää työvoiman tarvetta (eli juuri työelämän perustavaa kriisiä). Kapitalistisessa yhteiskunnassa ylipäätään tuotetaan vasta silloin, kun voidaan olla varmoja siitä, että pääomaa kyetään samalla uusintamaan, ja pääomaa kyetään uusintamaan vain siinä tapauksessa, että työtä kyetään vaihtamaan rahaksi; näin kehä kiertyy umpeen. Kaikkien rahan tai työajan uudelleen jakamisen strategioiden täytyy siten viime kädessä hyväksyä kriisidynamiikan rakennepakko, siis se tosiasia, että tavaramuotoisen ja rahallisen rikkauden käytettävissä oleva massa palaa takaisin (mahdollisesti peittyen hetkellisesti finanssitalouden reaalitalouteen sitoutumattomaan spekulaatiopääomaan) ja siksi palaa toimimaan kriisihallinnan logiikan ehdoin. Tämä merkitsee sitä että yhä suurempi osa maailman väestöstä poissuljetaan - kapitalististen "suorituskriteerien" tai nationalistisen ja rasistisen määrittelyn nojalla.

6. Emansipatorisen perspektiivin voi siten luoda ainoastaan yhteiskunnallisen materiaalisen ja konkreettisen rikkauden suora haltuunotto yhteiskunnallisen liikkeen toteuttamana. Toisin sanoen kapitalistiselta koneistolta tulee riistää tuotanto- ja elämänvälttämättömyysvälineet ja pistää nämä välineet itsehallinnolliseen, yhteistoiminnalliseen ja tarveorientoituneeseen käyttöön, jotta voidaan kehittää valtion ja markkinat ylittävä rikas ja autonominen yhteiskunnallinen yhteys. Kyse ei tässä ole mistään "vaihtoehtoisen markkinatalouden" kehnosta utopiasta, jossa tavaratuotannollinen systeemi perustuisi itsehallintoyrityksiin, osuuskuntiin ja vaihtopiireihin; yhtä vähän voi kyse olla ahtaan paikallisesta maalais-käsityöläispohjaisesta "ylläpitotaloudesta". Pikemminkin perspektiivinä tulee olla pyrkimys luoda kaikkia yhteiskunnallisia asioita koskevia suoran yhteiskunnallisen kommunikaation ja yhteisymmärryksen muodostamisen uusia muotoja ja instituutioita, jotka vastaavat tuottavuuden, tiedon ja tarpeiden nykyistä kehitystasoa. On selvää, ettei näin mittavaa hanketta voida aikaansaada "yhdellä rysäyksellä", vaan että sen toteuttaminen vaatii pitemmän aikajänteen. Prosessia viedään eteenpäin yhä kaoottisemmaksi käyvässä kapitalistisessa yhteiskunnassa, projektein jotka ovat alituisella törmäyskurssilla hallinnon kanssa. Mutta aivan olennaista on kapitalististen instituutioiden ja kriteereiden kyseenalaistaminen siten että radikaali perspektiivi tulee ensinnäkin ylipäätään taas mahdolliseksi ajatella. Vain näin voidaan luoda yhteinen polttopiste ja orientaatiopuite uudelle kumoukselliselle liikkeelle. Tällaisen yhteiskunnallisen liikkeen käytännöllisenä lähtökohtana ei voi olla yhteiskunnallisesti etuoikeutettu maantieteellinen "piste" tai määrätty yhteiskunnallinen intressi (kuten esim. työväenliikkeen kohdalla). Liike voi periaatteessa saada tuulta purjeisiinsa missä tahansa siellä missä ihmiset kamppailevat kapitalistista komentoa vastaan (mikä nykyään tarkoittaa etupäässä kriisihallinnon vaatimuksia) ja omaksuvat vallitsevat olosuhteet radikaalisti kyseenalaistavan asenteen.

Alustus "Anders arbeiten - oder gar nicht?!" -kongressissa; Berliini 23.-25.4.1999.