2003-02-07

Nomadisen vastarinnan lyhyt oppimäärä
Filosofi Rosi Braidotti ja ihmisenä olemiseen kohdistuvan vallankäytön kritiikki

Markus Termonen, Miikka Pyykkönen, Tom Kettunen

Akateemisella naisliikkeellä on maailmassa jo pitkä historiansa. Aina Simone de Beauvoirin tai Virginia Woolfin päivistä asti ovat feministit eri lähtökohdista teoretisoineet ja problematisoineet naiseutta, mieheyttä, sukupuolten välistä eroa, naisen asemaa ja ihmisen subjektiviteetista tuotettuja totuuksia. Toisin sanoen erityisesti sukupuoleen kiinnittyviä vallan käytön muotoja. Feministifilosofi Rosi Braidotti kuuluu niihin feministeihin, jotka ovat erityisesti kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka ihmisten olemuksia ehdollistetaan ja tuotetaan heistä kielellisesti tuotetuissa tiedollisissa kategorioissa.

[Julkaistu alunperin lyhennettynä Megafonissa #5]

Braidotti on tullut erilaisissa poliittisissa piireissä ja erityisesti naistutkimukseen perehtyneille tutuksi nomadismin käsitteestään. Nomadismilla Braidotti tarkoittaa ihmisen subjektiviteettiä koskevien merkitysten - diskursiivisen minuuden - jatkuvaa liikettä. Käsitteellä Braidotti haluaa korostaa sitä, että ihmiset kiinnittäisivät huomionsa heille hegemonisissa kertomuksissa ja kielijärjestelmissä varattuihin identiteetteihin ja ottaisivat niiden tietoisen muuttamisen osaksi vastarinnan projektejaan. Toisaalta - edelliseen liittyen - käsitteellä on viitattu myös vallitsevien merkitysten dekonstruktioon, eli lukutekniikkaan ja tulkintatekniikkaan, jolla pyritään paljastamaan merkityksiin liittyvä vallan käyttö ja lukemaan niitä uudestaan marginaalisten ja alistettujen ryhmien asemasta käsin. Hän on aiemmissa yhteyksissä määritellyt nomadismin projektiksi, joka merkitsee hänelle diskursiivisten ja tutkimuksellisten käytäntöjen sekä tieteellisen vallankäytön ajattelemista uudelleen. Nomadismin metaforassa kyse on siis ennen kaikkea muuttumattoman ja yhtenäisen subjektin vastustamisesta.

Aloitetaan taustastasi. Kertoisitko jotain oleellista itsestäsi sekä naistutkimuksen laitoksesta Utrechtissa. Vaikka teillä onkin eräs tunnetuimmista naistutkimusohjelmista Euroopassa, kuulemma naistutkimuksella on yhä legitimaatio-ongelmia ja ainakin yhteiskuntatieteellisen naistutkimuksen taloudellinen tilanne voisi olla parempi.

Mitä taustaani tulee, on ensinnäkin tärkeää painottaa filosofista koulutustani. Erilaisissa tehtävissä viettämieni vuosien aikana olen yhä enemmän alkanut ymmärtää, kuinka taustani oikeastaan vaikuttaa siihen, miten lähestyn tutkimusta, teoreettista työtä sekä itse asiassa myös laitokseni johtamista. Tein ensimmäisen tutkintoni Australiassa ja tohtorin tutkintoni tein Sorbonnen yliopistossa modernien ajattelujärjestelmien historiasta, tai oikeastaan filosofian historiasta. Tämä on antanut minulle sekä teoreettisen että historiallisen lähestymistavan, jonka löytää myös kursseiltani täällä Utrechtissa.

Haluan korostaa joitakin hyvin tärkeänä pitämiäni asioita Utrechtin tilanteesta. Minut nimitettiin helmikuussa 1988 professoriksi Utrechtin yliopiston naistutkimusohjelmaan, joka oli tällöin vastikään aloittanut toimintansa. Professuuri oli tuolloin jaettu puoliksi yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden kesken, ja tulin mukaan jälkimmäisen professuuripaikalle. Tämä oli osa kansallista naistutkimuksen kehittämissuunnitelmaa, jossa oppituoleja jaettiin siten, että 1980-luvun lopulla niitä oli noin 15, eli huomattava määrä - ehkä jopa tarpeettoman paljon suhteessa opiskelijoiden määrään. Joka tapauksessa, Hollanti oli tässä kehityksessä edelläkävijöiden joukossa.

Utrechtia ennen ainakin Leidenin ja Amsterdamin yliopistoilla oli naistutkimuksen professuurit, mutta Utrecht oli kuitenkin ensimmäisten joukossa, ja sillä oli erityisluonne juuri oppituolin jaollisuuden vuoksi. Ohjelman kehitykseen vaikutti paljon tiedekuntien kehitys. Voisi luulla, että yhteiskuntatieteellinen tiedekunta olisi ollut "edistyksellinen" ja vasemmistolainen, siinä missä humanistinen tiedekunta olisi ollut konservatiivinen ja jossain oikeiston ja vasemmiston välillä. Itse asiassa ne kuitenkin toimivat päinvastoin. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta on tehnyt hyvin vähän naistutkimuksen kehittämiseksi. Se ei ole ainoastaan supistanut naistutkimusta vaan käytännöllisesti katsoen lähes pysäyttänyt sen. Ainoastaan muutama vuosi aiemmin yhteiskuntatieteellinen tiedekunta oli tehnyt saman homotutkimukselle. Homo- ja lesbotutkimuksella meni loistavasti ja se yksinkertaisesti lopetettiin. Sama tapahtui mediatutkimukselle. Voitaisiin puhua paljonkin siitä, kuinka vähän ns. edistykselliset, vasemmistolaiset tiedekunnat ovat tehneet gendertutkimuksen hyväksi. Mitä taas tulee "konservatiiviseen" humanistiseen tiedekuntaan, se ei koskaan luvannut meille paljon, mutta kuitenkin antoi meidän olla rauhassa. Meillä on ollut hyvä tiimi, ja kun olemme olleet tuotteliaita, olemme saaneet tukea sen mukaisesti.

Utrechtissa suoritetut supistukset ovat osa yleistä, koko maassa tapahtuvaa leikkaussuuntausta. Naistutkimusohjelmien määrä on vähentynyt. Tiedän tämän koska olen myös naistutkimuksen kansallisen tutkijakoulun johdossa. Kolmestatoista ohjelmasta vain kuusi on todella professuuritasoista työtä. Viime vuosina myös kansainvälisen kilpailun lisääntyminen on osaltaan vaikuttanut supistuksiin. Viidentoista oppituolin saavuttaminen aikoinaan oli toki yhteydessä sen aikaiseen historialliseen tilanteeseen. Joka tapauksessa mikäli leikkaukset jatkuvat vielä tästä, menetykset ovat jo vakavia.

Vanha sukupolvi on menettänyt tietyn osan oppituolistaan, ja he eivät niitä saa takaisin. Haluaisin luoda pikemminkin uusia avauksia uusille sukupolville, esimerkiksi lisäämällä hollantilaisen yliopistojärjestelmän sisäistä liikkuvuutta. Järjestelmänä se on itseasiassa hyvin staattinen. On esimerkiksi hyvin hankala vaihtaa työpaikkaa, ja naistutkimuksen professorille se on käytännössä mahdotonta. Jokainen meistä, jotka olemme aloittaneet näissä tehtävissä, pelkää, että vaihtaessaan paikkaa oppituoli tukahtuu samalla, koska se on ikäänkuin yhteydessä meihin henkilöinä. Aloitin tehtävässäni 33-vuotiaana, ja nyt 47-vuotiaana yksi unelmistani on, että voin luovuttaa oppituolini eteenpäin ja että oppituoli selviää tästä vaihdoksesta. Ikävä kyllä ilmiö, jossa oppituoli lopetetaan, kun sen haltija menee eläkkeelle, on Euroopassa aika tyypillinen. Tilanne on tällainen esimerkiksi Ranskassa.

Olen siis erityisen kiinnostunut naistutkimuksen uudistamisesta nuorempia sukupolvia ajatellen. Paljon vähemmän jaksan puhua siitä, kuinka vanhempi sukupolvi onnistui tai epäonnistui tehtäviensä hoitamisessa. Mukana oli tiedekuntien pahansuopuutta samoin kuin sisäisiä ongelmia. Olemme tehneet mitä olemme kyenneet pelastaaksemme edes osan yhteiskuntatieteellisen naistutkimuksen kollegoidemme työstä liittämällä heidät osaksi omaa ohjelmaamme. Tällä emme kuitenkaan voi korvata heidän vaikeuksiaan tiedekuntansa kanssa. Kaipaamme menneitä ohjelmia ja mennyttä tiedekuntien välistä vaihtoa.

Yhteiskuntatieteet tuntuvat tuottavan ongelmia naistutkimukselle muuallakin. Itse asiassa eurooppalaisessa verkostossamme monilla on hyvin samankaltaisia kokemuksia. En tiedä täsmälleen missä syyt ovat. Vaikuttaa siltä, että mediatutkimuksen ja gendertutkimuksen vaikutuksien alaisena yhteiskuntatieteet pelkäävät identiteettinsä puolesta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.