2003-04-02

Nauti Zizekistäsi!

Robert S. Boynton

Kääntänyt: Markus Termonen

Helposti kiihottuva slovenialainen filosofi tutkii jokapäiväisen elämän säädyttömiä käytäntöjä - mukaanlukien omansa.

TONY BLAIRIN Iso-Britanniassa hyörinän keskellä iltapäiväteen perinne on yksi harvoista maan ylhäisen menneisyyden pysyvistä jäljistä. On harvoja paikkoja, jotka loihtivat menneisyyden esiin paremmin kuin tammilaudoitettu King's Bar Lounge hotelli Russellissa, tuossa haalistuvassa viktoriaanisessa rakennuksessa, joka sijaitsee Bloomsburyn reunalla, vain muutaman korttelin päässä British Museumista. Tihkusateisena kesäiltapäivänä istuudun yhteen Loungen ylenmääräisesti täytetyistä nahkatuoleista, tuntien ikään kuin minua siirrettäisiin takaisin varhaisempaan, verkkaisempaan aikakauteen - kauas "viileästä Iso-Britanniasta" ja euron tulevaisuutta koskevista keskusteluista. Lumous rikkoutuu kuitenkin katkonaisesti, kun sisään astuu äkkinäisesti ja vavisuttavasti slovenialainen filosofi Slavoj Zizek, joka on kaupungissa pitääkseen luentosarjan Iso-Britannian elokuvainstituutissa.

"Meidän on nautittava kaikkein fanaattisimmin tarkinta englantilaista teetä", Zizek vaatii, elehtien dramaattisesti eurooppalaisen diktaattorin tapaan. "Kaiken täytyy olla siten kuin englantilaiset sen tekevät: hyydytettyä kermaa, kurkkuvoileipiä. Sen täytyy olla radikaalein mahdollinen englantilainen kokemus!"

Parroittunut, hiuksensa epäjärjestykseen jättänyt ja äänekäs Zizek näyttää kuin valitulta itäeurooppalaisen intellektuellin rooliin. Ihmiset laskevat sanomalehtiään alaspäin ja keskustelut pysähtyvät, kun arka tarjoilija ohjaa meidät huoneen nurkassa olevaan pieneen pöytään. Tuskin vaieten istuutuakseen alas, Zizek aloittaa yksinpuhelun; se on niin oppinut ja hämmästyttävä, että se voisi hyvin ilmestyä - sanasta sanaan - jossain hänen monista kirjoistaan, jotka hän on kirjoittanut niistä säädyttömistä säännöistä, jotka pitävät yllä oletetun sivistyneitä yhteiskunnallisia käytäntöjämme. Salamannopeudella hän siirtyy brittiläisen kulttuurin rappiosta ("ne ottivat täydellisen hyvää teetä, lisäsivät vettä ja saivat sen näyttämään likaiselta tiskivedeltä!") tiibetiläiseen oikeusjärjestelmään ("muodollistetun lahjonnan prosessi, jossa vastakkaiset osapuolet asettavat korkeampia tarjouksia toisiaan vastaan ritualisoidussa huutokaupassa - rakastan tätä täysin!").

Zizek puhuu juuri niin kuin kirjoittaakin, pysähtymättömässä pastississa, joka koostuu hegeliläisestä filosofiasta, marxilaisesta dialektiikasta ja lacanilaisesta jargonista, ja joka on pantu käymistilaan viittauksilla film noiriin, likaisiin vitseihin sekä popkulttuurin lyhytaikaisuuksiin. "Hegelistä ja Lacanista keskusteleminen on Slavojille kuin hengittämistä. Olen nähnyt hänen puhuvan riutumatta teoriasta yhtä mittaa neljän tunnin ajan", sanoo Judith Butler Berkeleyn yliopistosta. Ilman painetun sivun välitystä se "pakkomielteisen pakollinen" ominaisuus, joka tekee hänen kirjoituksestaan niin ilahduttavaa, on kuitenkin musertavaa - ilmeisesti jopa Zizekille itselleen.

Nielaisten satunnaisen Xanax-pillerin rauhoittaakseen hermojaan, hän kertoo minulle sydänongelmistaan sekä usein tapahtuvista paniikkikohtauksistaan. Samalla kun hänen silmänsä syöksähtelevät ympäri huonetta ja kun hänen maaninen yksinpuhelunsa on yhä enemmän suunniltaan, pelkään että saatan olla hänen viimeinen haastattelijansa. Zizek on kuin esiintyvä taiteilija, joka suhtautuu kauhistuen näyttämöltä poistumiseen; kun hän aloittaa puhumisen, hän vaikuttaa kykenemättömältä lopettamaan. "Sinun on oltava ilkeämpi, brutaalimpi minun kanssani!", hän pyytää hartaasti, jopa samalla kun hän nopeuttaa tahtiaan estäen keskeyttämisensä. "Sinun ei pidä koskaan ryhtyä sadomasokistiseen suhteeseen", hän nuhtelee, viekkaan hymyn tirkistäessä hänen pensaikkoisesta parrastaan. "Et ruoskisi kumppaniasi tarpeeksi lujaa!"

Kun tarjoilija palaa, Zizek lopulta pysähtyy, tutkii ruokalistaa ja tilaa kannullisen minttuteetä sekä lautasellisen sokerikeksejä. Minttuteetä ja sokerikeksejä? Mitä tapahtui "radikaalille" englantilaiselle kokemuksellemme? "Voi, en voi juoda iltapäivällä mitään vahvempaa kuin yrttiteetä", hän sanoo nöyrästi. "Kofeiini tekee minut hermostuneeksi."

ZIZEKILLE keskustelu - oli aihe mikä tahansa - on sisäisen ristiriidan harjoittamista. Kun hän tajuaa sinun alkavan saada otteen motiiveistaan ja haluistaan, hän siirtyy vastakkaiseen suuntaan, väittäen ettei todella tarkoittanut sitä mitä juuri äsken sanoi, että hänen omat näkemyksensä ovat juuri päinvastaisia. Hänen vastakohtaisuutensa on kuuluisaa, ja kirjoittajan ominaisuudessa se on yleensä palvellut häntä hyvin - auttaen häntä saavuttamaan maineen häikäisevän terävä-älyisenä ajattelijana sekä proosatyylittelijänä ja voittaen hänelle kulttikannattajajoukon amerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Henkilökohtaisessa kohtaamisessa vaikuttaa kuitenkin siltä, että Zizekin vastakohtaisuus on ainakin osittain kontrolloimatonta pakkoa. Ja kuitenkin hänen manipulaationsa ja tekosyynsä ovat niin viihdyttäviä ja hänen älynsä niin kiihottavaa, että on paljon viisaampaa antautua ilman taistelua kuin yrittää saada etu hänen pelissään.

Myöhemmin illalla minulle tarjoutuu mahdollisuus seurata Zizekin hypnotisoivia puhetaidollisia kykyjä toiminnassa liikkuvan kuvan museossa, jossa hän pitää seisovalle yleisölle luennon tieteisfiktiossa leikkivistä eroottisista voimista. Yleisönä on monimuotoinen ryhmä, muotia seuraavista, nenärenkaisista ja tungeksien tuoleja etsivistä filmiteoreetikoista harmaantuviin, tweed-pukeutuneisiin akateemisesti oppineisiin. Ennen luentoa löydän Zizekin astelemassa hullun lailla luentosalin ulkopuolella, ja hän kertoo minulle luottamuksellisesti, että tämän viikon paniikkikohtaukset ovat olleet niin vakavia, että hän melkein perui tämän illan sovitun tehtävänsä. Kun hänen puhettaan on kulunut muutaman minuutin ajan, hän on kuitenkin kunnossa; hänen tunteellinen levottomuutensa muuttuu nopeasti teoreettisen intensiteetin hämäryydeksi. Siihen mennessä kun hänen kaksi viikkoa kestävä luentosarjansa on päätöksessä, hän on tarjonnut sarjan peräkkäisiä lacanilaisia tulkintoja - kumppaneinaan visuaalisia sarjoja - elokuvista kuten Titanic, Deep Impact, The Abyss, useista Hitchcockin ja David Lynchin elokuvista sekä jopa eräästä Oprah'n jaksosta (sloveniankielisellä tekstityksellä).

Eräässä pisteessä hän pikakelaa iloisesti pätkää Andrei Tarkovskyn elokuvasta Solaris, selittäen että teoreettisesta arvostaan huolimatta se on varsin tylsä elokuva. "Minulle elämää on olemassa vain niin pitkälle kuin voin teoretisoida sitä", hän tunnustaa. "Jokin elokuva voi tylsistää minut täysin, mutta jos tarjoat minulle hyvän teorian, tulen iloisesti pyyhkimään menneisyyden orwellilaiseen tapaan ja väittämään että olen aina pitänyt siitä!" Kyseessä on bravuuriesitys, täynnä Zizekille ominaista filosofisen innon ja retorisen leikkisyyden synteesiä - intellektuaalinen tyyli, joka viime aikoina johti Terry Eagletonin kuvailemaan häntä The London Review of Books -lehdessä "kaikkein vastustamattomimmin eteväksi psykoanalyysin, jopa yleisesti ottaen kulttuurisen teorian, edustajaksi, joka on noussut esiin Euroopassa viime vuosikymmenten aikana."

Tietenkin on todennäköistä, että monille lukijoille tulee hämmentynyt olo Zizekin nopeatahtisesta, sakean assosiatiivisesta kirjoitustavasta, kuten myös hänen luottamuksestaan huonomaineisen ranskalaisen psykoanalyytikon ajatuksiin. Zizekin intellektuaalinen sankari, Jacques Lacan, on mies, jonka viimeaikaiset kriitikot ovat esittäneet eksentrisenä tyrannina, joka on saattanut suorittaa valtaisan intellektuaalisen pilan seuraajiaan kohtaan. Mutta Zizekin vetovoima aiheutuu osittain hänen huomattavasta luontevuudestaan mitä tulee kahteen aiheeseen, joista useimmat Lacanin opetuslapset eivät piittaa: populaarikulttuuri ja politiikka. Suuressa osassa töistään Zizek käyttää tuttuja käsitteitä psykoanalyyttisesta ja lacanilaisesta sanakirjasta - projektio, nurinkääntyminen, Todellinen ja Symbolinen - tutkiakseen aikamme elämän ideologisia ristiriitoja. Kirjoissa kuten Enjoy Your Symptom!, Looking Awry, The Plague of Fantasies ja Everything You Always Wanted to Know About Lacan (But Were Afraid to Ask Hitchcock), hän tarjoaa provosoivia ja usein eläviä luentoja kaikesta aina Patricia Highsmithin romaaneista nationalismin elpymiseen itä-Euroopassa. Poliittisesti hoksaavana ja syvän rationaalisena Zizekin Lacan on kaukana amerikkalaisten kirjallisuusteoreetikkojen henkiinmanaamasta vaikeatajuisesta epävarmuuden gurusta. Kirjoituksissaan Zizek sotii sitä "vääristynyttä kuvaa" vastaan, jonka mukaan Lacan kuuluu jälkistrukturalismin kenttään. Hän väittää, että oikeammin sanoen Lacan tarjoaa "ehkäpä kaikkein radikaaleimman nykyaikaisen version valistuksesta".

Zizekin lacanilainen valistuksen puolustus erottaa hänet monista nykyisistä teoreetikoista. Tosiaankin, Zizekin tunnetuimman kirjan, The Sublime Object of Ideology (Verso 1989), valtava suosio voi olla jotain velkaa sille tosiasialle, että se tarjoaa vaihtoehdon kahdelle nykyisen ajattelun linnoittautuneelle ja vastakkaiselle kokonaisuudelle: ranskalaisten postmodernistien skeptisyydelle valistuksen universaalisuuden, totuuden, järjen ja edistyksen ideaaleja kohtaan sekä saksalaisen teoreetikon Jürgen Habermasin yritykselle puolustaa noita ideaaleja "kommunikatiivisen rationaalisuuden" teoriallaan. Siinä missä Foucault ja Derrida purkavat inhimillisen subjektin diskursiivisen epävarmuuden ja historiallisen sattumanvaraisuuden mereen, Habermasin järjen puolustus perustuu lopulta näkemykseen yksilöstä eettisenä toimijana funktionaalisessa yhteisössä. Zizek suhtautuu sympatisoiden moniin Habermasin tavoitteista, mutta hän tarjoaa monimutkaisemman psykoanalyyttisen selonteon inhimillisestä ajattelusta ja haluamisesta. Toisin kuin Habermas, hän olettaa, että yhteisöt ovat perustavasti epäfunktionaalisia ja että inhimillinen subjekti on aina ristiriitaisten halujen ja samaistumisten itseään vastaan riitaannuttama. Ja rationalistisen projektin on edettävä näiden perustavanlaatuisten totuuksien tunnistamisesta. Zizekin (jota tyylittelijänä on mahdotonta sekoittaa mahtipontiseen Habermasiin) lukemisen sävähdyttävyys kohoaa osittain sen hulluuden, jota hän löytää kaikkialta psyykkisistä ja sosiaalisista elämistämme, sekä sen ankaran selvyyden, jolla hän leikkelee sen toimintoja, välisestä törmäyksestä. "Hän on lähes yksinään herättänyt henkiin dynaamisesti dialektisen, hegeliläisen ajattelutavan", sanoo Eric Santner, Chicagon yliopiston saksalaisten opintojen professori. "Pidän häntä ikään kuin 'kulttuurin loogikkona', joka paljastaa perustalla olevat politiikan ja ideologian rakenteet paljolti samaan tapaan kuin Kant teki."

Jos Zizek ei ole tuttu nimi yliopistomaailmasta, tämä ei johdu ainakaan liian vähästä yrittämisestä hänen osaltaan. Hänen kykynsä kirjoittaa kirjansa englanniksi (osa niistä on myöhemmin käännetty sloveniaksi) on nopeuttanut hänen julkaisutahtiaan niin, että hänen lukuisilla englanninkielisillä julkaisijoillaan on ajoittain vaikeuksia estää häntä aiheuttamasta tulvaa markkinoille. Ei sen vähempää kuin tusinan verran kirjoja on ilmestynyt hänen nimissään sitten vuoden 1989, mukaan lukien useita esseekokoelmia erillisessä kirjasarjassa, jota hän toimittaa Versolle ja Duke University Pressille. Ja 1999 tulee olemaan suuri vuosi - jopa Zizek-yhtiöille. Blackwell julkaisee teoksen The Zizek Reader ja Verso julkaisee kirjan The Ticklish Subject, jota on mainostettu hänen voimakkaimpana teoksenaan. Se saattaa olla hänen tarkin ja poliittisin kirjansa toistaiseksi. Ottaen kohteekseen nykyaikaisia intellektuaalisia mörköjä - poliittisesta korrektiudesta multikulturalismiin - Zizek argumentoi sellaisen radikaalin politiikan puolesta, joka ei pelkää tehdä laajoja vaatimuksia universaalisen inhimillisen subjektin nimissä. "Läntisen akatemian yllä kummittelee haamu", hän kirjoittaa, "kartesiolaisen subjektin haamu".

MONET ZIZEKIN erityisistä piirteistä - hänen intohimonsa psykoanalyyttisia nurinkääntymisiä kohtaan, hänen lumoutuneisuutensa läntisestä populaarikulttuurista, hänen vastarintansa epäpolitisoinnin logiikkaa kohtaan - voidaan jäljittää jugoslavialaisen sosialismin alaisuudessa kasvamisen paradokseihin saakka. Ljubljanassa, Sloveniassa vuonna 1949 syntynyt Zizek oli hurskaiden kommunistien poika, joka kasvaessaan yhä enemmän ja enemmän vapautui harhakuvitelmistaan. Hänellä oli vaikea suhde isäänsä, joka halusi hänestä taloustieteilijää. Sen sijaan Zizek jakoi huomionsa filosofian lukemisen ja elokuvien katsomisen kesken. Pääsy läntisten elokuvien pariin oli helppoa, koska perinne edellytti, että elokuvayhtiöt luovuttavat jokaisesta levittämästään elokuvasta kappaleen alueellisten yliopistojen arkistoihin. "Elokuvateatteri oli meille ihme", muistelee Zizek. "Meillä oli mahdollisuus nähdä sensuroimattomia Hollywood-elokuvia ja eurooppalaisia taide-elokuvia - yksi tai kaksi päivässä, viisi päivää viikossa."

Zizek väittää, että huolimatta suhteellisen liberaaleista kulttuurisista ja poliittisista käytännöistään, Titon Jugoslavia tuotti tukahduttavamman (vaikkakin ovelammalla tavalla) ideologian laadun kuin muut itäblokin maat. Siinä missä tsekkoslovakialaiset tai puolalaiset auktoriteetit eivät pitäneet salassa autoritaarisia taktiikoitaan, sallivammat jugoslavialaiset kommunistit antoivat keskenään ristiriitaisia signaaleja siitä mikä oli sallittua ja mikä ei, siten ylläpitäen sensuurijärjestelmää, joka oli epätavallisen tehokas sen osittaisen itsesäätelevyyden vuoksi. Zizek kertoo esimerkkinä tarinan slovenialaisesta kustantajasta varsin sallivalla 1970-luvun loppupuolella, kustantajasta joka halusi kerätä tunnetuinta neuvostoliittolaista toisinajattelijakirjallisuutta. "Puolueen linja vaihteli niin paljon, että slovenialaisten kommunistien liiton keskuskomitea oli kauhuissaan suuntaan tai toiseen sitoutumisen suhteen", Zizek selittää. "Niinpä kaikki jäsenet sanoivat: 'Odottakaa hetki, te olette itse vapaita päättämään mitä julkaisette' - mikä oli itse asiassa kafkamainen tilanne. Puolalainen sensuuri sentään oli tiukka byrokratia, joka saattoi neuvotella, saavuttaa kompromissin ja antaa lopullisen päätöksen. Tämä olisi ollut meille paratiisi! Jugoslavian painajainen oli se, että keneltäkään ei voinut saada selvää vastausta mihinkään."

Nuorta Zizekiä viehättivät ajatukset, jotka olivat suhteellisen saastumattomia mitä tulee hallitseviin ideologioihin. Päätettyään perusopintonsa vuonna 1971, Zizek kirjoitti neljäsataasivuisen tutkielman nimeltään "Ranskalaisen strukturalismin teoreettinen ja käytännöllinen merkitys", joka seuloi Lacanin, Derridan, Kristevan, Lévi-Straussin ja Deleuzen teoksia. Aluksi Zizekille luvattiin yliopistollinen asema. Mutta kun arviointikomitea tuomitsi hänen tutkielmansa riittämättömän marxilaiseksi, työpaikka meni toiselle, vähemmän pätevälle ehdokkaalle. "Slavoj oli niin karismaattinen ja etevä, että he pelkäsivät antaa hänen opettaa yliopistossa, ettei hänestä tulisi hallitsevaa suvereenia filosofian laitoksella ja ettei hän vaikuttaisi opiskelijoihin", sanoo lacanilainen yhteiskuntafilosofi Mladen Dolar, joka oli myös jatko-opiskelija noihin aikoihin. Tämä ylenkatse musersi Zizekin, ja hän vietti muutaman seuraavan vuoden itse asiassa työttömänä, elättäen itseään perheensä avulla sekä kääntämällä saksankielistä filosofiaa. Vuonna 1977 hänen entiset professorinsa käyttivät suhteitaan hankkiakseen hänelle työpaikan slovenialaisten kommunistien liiton keskuskomiteassa, jossa Zizek, sen lisäksi että ajoittain avusti puheiden kirjoittamisessa (joihin hän salavihkaa sisällytti kumouksellisia kommentteja), sai rauhassa tehdä filosofista työtään. Filosofi, jonka epäluotettava politiikka esti häneltä opetustyön, auttoi nyt propagandan kirjoittamisessa Slovenian kommunistipuolueelle. Zizek hekumoi tällä ironialla yhä. "Saatoin kirjoittaa filosofisia papereita ja sitten esitellä niitä kansainvälisissä konferensseissa Italiassa ja Saksassa - matkoilla, jotka maksoi keskuskomitea!"

Jos jugoslavialainen sosialismi tuottikin perinpohjaisen kyynistä kansalaisuutta - maan, jonka kansa ymmärsi, että viimeinen järjestelmän siltä toivoma asia oli liian innokas uskominen kommunismin virallisiin periaatteisiin - väittää Zizek, että tämä oli ideologiaa tehokkaimmillaan. "Järjestelmän paradoksi oli siinä, että jos ihmiset olisivat ottaneet heidän ideologiansa tosissaan, sen vaikutuksena olisi ollut järjestelmän tuhoutuminen", hän sanoo. Hänen selityksensä mukaan kyynisyys ja apatia eivät ole järjestelmän epäonnistumisen selityksiä vaan, nurinkurisesti, sen menestyksen selityksiä. "Konventionaalisen viisauden mukaan sosialismi epäonnistui, koska 'Uuden Ihmisen' luomisen sijaan se tuotti kyynikkojen maan, kyynikkojen jotka uskoivat, että järjestelmä on korruptoitunut, politiikka on kauhistus ja että vain yksityinen onni on mahdollista", hän väittää. "Mutta minun pointtini on tämä: ehkäpä epäpolitisointi oli sosialistisen koulutuksen todellinen tavoite? Tämä oli ainakin minun nuoruuteni päivittäinen kokemus."

Toimiakseen tätä epäpolitisointia vastaan Zizek liittyi yhteen ljubljanalaisten lacanilaisten, slovenialaisten oppineiden yhtenäisen joukon kanssa, johon kuuluivat Mladen Dolar, Alenka Zupancic, Miran Bozovic, Zdravko Kobe sekä Zizekin vaimo, Renata Salecl. Heidän käsissään ranskalainen psykoanalyysi sai usein erittäin koomisen osan. Ryhmä otti haltuunsa aikakauslehden nimeltään Problemi sekä perusti julkaisusarjan nimeltään Analecta; Lacanin ranskalaiseen surrealistiliikkeeseen ulottuvista juurista (hän oli André Bretonin ja Salvador Dalín ystävä) vaikutteita ottaen he käyttivät näitä kanavia suorittaakseen useita kirjallisia piloja. Problemin artikkelit kirjoitettiin usein salanimillä tai allekirjoituksetta, stalinistisen käytännön parodisena imitaationa. Zizek itse kirjoitti kerran salanimellä varustetun arvion, joka oli hyökkäys hänen omaa Lacania käsittelevää kirjaansa vastaan. Kerran taas sattui, että Problemi julkaisi kuvitellun pyöreän pöydän keskustelun feminismistä, jossa Zizek näytteli karkeaa, provokatiivisia kysymyksiä olemattomille osallistujille esittävää keskustelutoveria. (Myöhemmin kirjassaan Enjoy Your Symptom! Zizek jatkoi kirjallisiin piloihin omistautumista esseellä Roberto Rosselinin elokuvista - joita hän ei ollut nähnyt ainuttakaan.) Hallinnon vastenmielisyyden Lacania kohtaan ollessa nousussa, Zizek tunnisti upean mahdollisuuden ilkitekoon; kirjoittaen salanimellä laajasti luettuun akateemiseen aikakauslehteen nimeltä Anthropos, hän julkaisi tarkoituksellisen kömpelön hyökkäyksen kuvitteellista kirjaa vastaan, joka Zizekin väittämän mukaan kertoi yksityiskohtaisesti miksi Lacanin väittämät ovat vääriä. Seuraavana päivänä kirjakaupat ympäri Ljubljanaa vastaanottivat tilauspyyntöjä kyseisestä kirjasta. Vuonna 1981 Zizek vietti vuoden Pariisissa, missä hän tapasi joitakin niistä ajattelijoista, joiden teoksia hän oli niin ahnaasti kuluttanut. Hän tuli palaamaan usein. Vuonna 1982 Lacan kuitenkin kuoli ja hänen viittansa siirtyi eteenpäin hänen vävylleen, Jacques-Alain Millerille - miehelle joka tuli näyttelemään tärkeää roolia Zizekin uralla. Miller, entinen Althusserin oppilas, oli tehnyt vaikutuksen Lacaniin sillä yhtenäisyydellä, jonka hän oli tuonut mestarin haarautuvaan teoreettiseen järjestelmään. Siinä missä monet lacanilaiset syyttävät Milleriä Lacanin yksinkertaistamisesta (kirottu ajatus!), toiset ovat sitä mieltä, että Lacanin kuolemanjälkeinen maine ei olisi kasvanut ilman Millerin järjestävää vaikutusta. Miller, taitava poliittinen asioiden hoitaja, oli innokas laajentamaan lacanilaista valtakuntaa laajemmalle kuin sen kantaisä oli koskaan kuvitellut. Miller opetti Pariisissa kahta luokkaa: toista, joka oli avoin kaikille, ja toista, joka oli rajattu, kolmenkymmenen opiskelijan École de la Cause Freudiennen seminaari, jossa hän tutki Lacanin teoksia sivu sivulta. Lyhyen haastattelun jälkeen Zizek ja Dolar kutsuttiin osallistumaan tälle jälkimmäiselle kurssille. "Miller oli valtavan kiinnostunut meistä sen vuoksi että tulimme Jugoslaviasta", Dolar muistelee. "Olimme julkaisseet Lacania Problemissa ja Analectassa vuosikausia, ja hän oli siitä kiitollinen. Hän ajattelee hyvin strategisesti eikä hänellä ollut muita vakiintuneita suhteita itäisessä Euroopassa. Hänelle me olimme läntisen kulttuurin viimeinen linnoitus itäisellä rintamalla."

Zizekin Pariisin vuodet eivät olleet kovin onnellisia, vaikka ne olivatkin intellektuaalisesti kiihottavia. Kiitos Millerin, joka hoiti hänelle himoitun opettajanpaikan, hän saattoi jäädä Pariisiin ja kirjoittaa toisen väitöskirjan, lacanilaisen luennan Hegelistä, Marxista ja Saul Kripkestä, jonka osista tulisi myöhemmin The Sublime Object of Ideology. Mutta hänen avioliittonsa slovenialaisen filosofian jatko-opiskelijan kanssa oli juuri päättynyt, ja oli hetkiä jolloin hän oli itsemurhan partaalla. Hänen niukka stipendinsä piti hänet hädintuskin hengissä. Zizek oli kypsä, joskin vastahakoinen ehdokas psykoanalyysiin, ja hänen mukaansa oli monia päiviä, jolloin hän jätti aterioita väliin voidakseen maksaan hoidosta. Sen lisäksi että oli Zizekin opettaja, neuvoja ja tukija, Jacques-Alain Milleristä tuli myös hänen analyytikkonsa. Siinä missä freudilaiset eivät rohkaisseet analyytikon ja analysoitavan välistä tuttavallisuutta, lacanilaisille ei ollut epätavallista seurustella potilaidensa kanssa. Lacanin kiistanalaisin psykoanalyyttinen innovaatio oli kuitenkin muuttuva tai "lyhyt" sessio, jonka kautta hän pyrki kamppailemaan potilaan vastarintaa vastaan tuomalla epäjatkuvuuden elementin terapeuttiseen prosessiin. Vastakkaisesti Freudin viidenkymmenen minuutin "tuntiin", Lacanin sessiot päättyivät sillä hetkellä, kun hän tunsi potilaan lausuneen tärkeän sanan tai lauseen - tauko joka saattoi tapahtua viidessätoista minuutissa tai vähemmässäkin ajassa. Miller oli hienosäätänyt tämän terapialogiikan siihen pisteeseen saakka, että harvat sessiot kestivät enemmän kuin kymmenen minuuttia. "Olla analyysissa Millerin kanssa oli astumista jumalalliseen, ennaltamäärättyyn universumiin", sanoo Zizek. "Hän oli täysin mielivaltainen itsevaltias. Hän saattoi sanoa: 'Tule takaisin huomenna täsmälleen 4:55", mutta tämä ei tarkoittanut mitään! Saatoin saapua paikalla 4:55 ja löytää tusinan verran ihmisiä odottamassa."

Yksi muuttuvan session päämääristä oli estää potilasta valmistelemasta materiaalia ennalta. Tässä suhteessa lacanilainen psykoanalyysi löysi vastuksensa Zizekistä. "Tiukkana sääntönäni, ainoana eettisenä periaatteenani, oli valehdella jatkuvasti keksiäkseni kaikki oireet, sepittääkseni kaikki unet", hän selostaa hoitoaan. "Kyseessä oli pakkomielteinen neuroosi absoluuttisen puhtaimmassa muodossaan. Koska ei voinut koskaan tietää miten kauan sessio kestäisi, olin aina valmistautunut vähintäänkin kahteen. Mitä jos menettäisin raivokkaan teoreettisen haluni? Mitä jos muuttuisin tavalliseksi ihmiseksi?" Zizek väittää Millerin lopulta ymmärtäneen täysin hänen arvoituksensa. "Niin pian kuin tiesin mikä nostatti hänen kiinnostustaan, keksin jopa paljon monimutkaisempia skenaarioita ja unia. Erääseen niistä sisältyi Bette Davisin elokuva All About Eve. Millerin tyttären nimi on Eve, joten kerroin hänelle, että olin nähnyt unta Bette Davisin elokuvaa katsomaan menemisestä. Suunnittelin jokaisen yksityiskohdan niin, että kun lopetin, hän ilmoitti muhkeasti: 'Tämä oli sinun kostosi minua vastaan!'"

Lacanilaisen julkaisuyhtiön johtajana Miller oli asemassa, jossa hän pystyi saattamaan kirjaksi Zizekin tohtorin väitöskirjan. Niinpä, kun Zizek ei ollut esittämässä keksittyjä uniaan ja fantasioitaan, hän muunsi sessioitaan todellisiksi akateemisiksi seminaareiksi tehdäkseen vaikutuksen Milleriin terävällä älyllään. Vaikka Zizek puolustikin menestyksekkäästi väitöskirjaansa Millerin edessä, hän oppi puolustuksensa jälkeen, että Miller ei aikonut julkaista tutkielmaa kirjan muodossa. Seuraavana yönä hän sai ensimmäisen paniikkikohtauksensa, jolla oli kaikki sydänkohtauksen oireet. Lopulta hän antoi käsikirjoituksen kilpailevan lacanilaisen ryhmän julkaisuyhtiölle. Ennen Pariisin ja Ljubljanan välisen sukkulointinsa aloittamista hänen uranäkymänsä olivat jo ottaneet askeleen kohti parempaa. Hän ei vieläkään voinut ottaa asemaa yliopistossa, mutta vuonna 1979 eräät hänen ystävänsä puuttuivat tilanteeseen ja järjestivät hänelle työpaikan tutkijana sosiologisessa instituutissa. Instituutin yhteiskuntatieteellisen suuntautumisen vuoksi Zizekin ei ollut sallittua tehdä filosofiaa; sen sijaan hän ilmoitti tekevänsä tutkimusta slovenialaisen kansallisen identiteetin muotoutumisesta. "Tein transsendentaalisen tempun ja sanoin, että vaikka pitkäaikainen projekti koskee slovenialaista nationalismia, minun on ensin hahmoteltava nationalismin käsitteellinen rakenne", hän kertoo. "Valitettavasti tämä 'selventäminen' on kestänyt jo kaksi vuosikymmentä."

Työpaikka oli siunaus valepuvussa. Kun Zizek oli tehnyt rauhan yhteiskuntatieteilijöiden kanssa, hän sai selville olevansa vapaa kirjoittamaan täysin ilman läntisen tiedemiehen byrokraattisia ja pedagogisia rasituksia. Olemuksellisesti hän on pysyvällä tauolla. "Kolmen vuoden välein kirjoitan tutkimussuunnitelman. Sitten jaottelen sen kolmeksi yhden lauseen kappaleeksi, joita nimitän vuosittaisiksi projekteikseni. Jokaisen vuoden lopussa muutan tutkimussuunnitelman futuuriaikamuotoiset verbit menneeseen aikamuotoon ja kutsun sitä loppuraportikseni", hän selittää. Koska instituutin budjetti riippuu siitä, kuinka paljon sen jäsenet julkaisevat, Zizek - joka julkaisee enemmän töitä kansainvälisissä julkaisuissa kuin kaikki muut yhteenlaskettuina - jätetään täysin rauhaan. "Totaalisessa vapaudessa olen totaalinen työnarkomaani", hän sanoo. Totaalinen vapaus on myös sallinut Zizekille osallistumisen Slovenian politiikkaan. Vaikka ei ollutkaan täysin kehittynyt aktivisti, hän oli läheisesti mukana liikkeessä, joka auttoi jouduttamaan jugoslavialaisen sosialismin loppua. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Zizek oli suosittu sanomalehtikolumnisti Mladina-viikkolehdessä, ja hän auttoi perustamaan liberaalidemokraattista puoluetta, joka vastustaa sekä kommunismia että oikeistolaista nationalismia ja on painottanut feministisiä sekä ympäristöllisiä kysymyksiä. Vuonna 1990 Zizek jopa pyrki saamaan paikan Slovenian tuolloisessa neljäjäsenisessä, kollektiivisessa presidenttivirassa (tullen viidennelle sijalle). Kun Slovenia saavutti suurelta osin rauhanomaisen itsenäisyyden, Zizek kirjoitti usein läheisistä verisistä konflikteista. Ja kun liberaalidemokraatit saivat vallan vuonna 1992, hän löysi itsensä oudosta tilanteesta, jossa hän oli marginalisoimaton intellektuelli. Zizek on varsin ylpeä puolueensa tekemistä "likaisista diileistä" ja kompromisseista. "Halveksun abstrakteja vasemmistolaisia, jotka eivät halua koskettaa valtaa, koska se korruptoi", hän sanoo. "Ei, valta on tehty otettavaksi. Minulla ei ole mitään ongelmaa tämän asian kanssa."

PÄIVÄ Zizekin luennon jälkeen tapaan hänet ja hänen vaimonsa, Renata Saleclin luonaalla mukavassa kreikkalaisessa kahvilassa, vain korttelin päässä heidän lontoolaisesta hotellistaan. Salecl, viehättävä pyöreäkasvoinen nainen jolla on lyhyet vaaleat hiukset, on yhtä rauhallinen ja harkitsevainen kuin Zizek on hermostunut ja neuroottinen. Zizek, joka väittää itseltään puuttuvan cocktailtilaisuuksiin osallistumisen ja oppineiden sekä poliitikkojen kanssa seurustelun vaatimat sosiaaliset ominaisuudet, sanoo luottavansa Salecliin ulkopuolisen maailman karikoissa suunnistamisessa. Tämä ostaa hänen vaatteensa ("Minulle ostoksilla käyminen on kuin julkista masturbointia", hän sanoo), neuvottelee hänen opetussopimuksensa ja yleisesti ottaen estää häntä saamasta hermoromahdusta. Saleclin ensimmäinen kirja, Discipline as Condition of Freedom (joka äskettäin esitettiin balettina), oli Foucault'n inspiroima analyysi kommunistisesta Jugoslaviasta. "Kukaan ei uskonut sääntöihin, mutta kuitenkin he jatkoivat niiden tottelevaista noudattamista, ja halusin tietää miksi", hän selittää. Salecl on viettänyt aamun Verson toimistoissa, kustantamon joka tulee julkaisemaan hänen kirjansa [Per]versions of Love & Hate tänä syksynä. Yhdessä hän ja Zizek ovat tulleet yhdysvaltalaisten akateemisten käytäntöjen sekavuuksien mestareiksi ja vakiinnuttaneet yhteensopivan opettamisrituaalin, joka pitää heidät Yhdysvalloissa yhden lukukauden ajan joka vuosi. Viime aikoina heillä on ollut tehtäviä paikoissa kuten Columbia, Princeton, Tulane, Minnesotan yliopisto, Cardozon lakitieteellinen korkeakoulu sekä New School for Social Research; tänä syksynä he opettavat Michiganin yliopistossa. Parivaljakko on jalostanut prosessin tieteeksi. Jokaisen yliopiston on tarjottava asemat, työhuoneet ja majoitus heille molemmille sekä hyväksyttävä se, että he molemmat tulevat opettamaan yhden kaksikuukautisen kurssin, joka koostuu yhdestä luennosta viikossa, mistä hyvänsä aiheesta he sattuvatkaan tuolloin olemaan kirjoittamassa. Yhdysvalloista saatavan palkkansa lisäksi Zizek saa täyttä palkkaa Ljubljanan instituutiltaan. "Kun minulta kysytään, miksen opeta Yhdysvalloissa pysyvästi, kerron heille tämän johtuvan siitä, että yhdysvaltalaisilla yliopistoilla on sellainen hyvin omituinen, eksentrinen idea, että palkkansa eteen on tehtävä töitä", Zizek sanoo. "Teen mieluummin toisinpäin, en tee työtä palkkani eteen!"

Zizek on kehittänyt huolitellun kokonaisuuden psykologisia temppuja, joilla manipuloida yhdysvaltalaisia opiskelijoitaan ja olla heihin kontaktissa mahdollisimman vähän. Jokaisen kurssin ensimmäisessä tapaamisessa hän ilmoittaa, että kaikki opiskelijat tulevat saamaan A-arvosanan ja että heidän tulee kirjoittaa lopputyö vain jos he haluavat. "Terrorisoin heitä luomalla tilanteen, jossa heillä ei ole syytä antaa minulle lopputyötä ellei se ole todella hyvä. Tämä pelottaa heitä niin paljon, että neljästäkymmenestä opiskelijasta vain muutama palauttaa lopputyön", hän kertoo. "Ja selviän tästä, koska he lukevat sen 'eurooppalaiseen eksentrisyyteeni' kuuluvaksi."

Zizek kertoo käsittelevänsä opiskelijoiden kyselyitä samankaltaisessa hengessä. "Ymmärrän että minun on otettava vastaan kysymyksiä luennoilla, koska tämä on Yhdysvallat ja kaikkien sallitaan puhua kaikesta. Mutta mitä tulee toimistotunteihin, olen täydellistänyt kokonaisen joukon strategioita tämän estämiseksi", hän sanoo hymyillen itserakkaasti. "Todellinen temppu on kuitenkin se kuinka minimoida heidän pääsynsä luokseni ja samanaikaisesti näyttäytyä jopa demokraattisempana!" Aluksi Zizek sijoitti toimistotuntinsa aikatauluun välittömästi ennen luentojaan, niin että opiskelijat eivät voineet juosta sisään määräämättömästi. Sitten hän sai idean vaatia heiltä etukäteistä kirjallista kysymystä, olettaen että useimmat olisivat liian laiskoja tekemään niin (kuten olivatkin). Zizek varaa sen mitä kutsuu "ilkeäksi strategiaksi" suurille luentokursseille, joissa opiskelijat eivät tunne toisiaan. "Jaottelen ajan kuudeksi 20 minuutin jaksoksi ja sitten täytän aukot keksityillä nimillä. Näin opiskelijat ajattelevat, että kaikki tunnit ovat täynnä, ja minä katoan", hän selittää.

OPISKELIJAT on helppo saada sietämään professoreidensa omituista käyttäytymistä, mutta Zizekillä saattaa olla vähemmän onnea kriitikoilta piileksimisessä, kun The Ticklish Subject julkaistaan tänä talvena. Aivan kuten hän kerran näki Jugoslavian maana, joka oli johtajiensa kyynisesti epäpolitisoima, samalla tavoin Zizek uskoo nyt, että konservatiivit, liberaalit ja radikaalit ovat tehokkaasti tukahduttaneet aidon politiikan lännessä. Hän väittää, että nykyinen aikakausi on epäilemättä "post-poliittinen". Politiikan sijaan, hän kirjoittaa, meillä vallitsee paljolti konfliktiton "valistuneiden teknokraattien (taloustieteilijöiden, julkiseen mielipiteeseen erikoistuneiden...) ja liberaalien multikulturalistien yhteistyö", jossa nämä neuvottelevat sarjasta kompromisseja, jotka esiintyvät "universaalina konsensuksena" - mutta epäonnistuvat sen heijastamisessa.

Blairin uudet labour-puoluelaiset ja Clintonin uuden demokraatit ovat vain viimeaikaisimpia epäpolitisoituja poliittisia puolueita, jotka ovat tehneet "mahdollisen taiteesta" kohtuullisen mantransa. Zizek esittää myös syytöksen, jonka mukaan seksuaalinen ja etninen identiteettipolitiikka "sopii täydellisesti epäpolitisoituun käsitykseen yhteiskunnasta, jossa jokaisesta erityisestä ryhmästä 'tehdään tili' ja jossa jokaisella näistä on täsmällinen (uhrin) status, affirmative action -ohjelmien tai muiden yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta takaavien keinojen kautta tiedostettuna." Tyydyttämällä epäkohtia erityisille ryhmille suunnattujen ohjelmien, kuten affirmative actionin kautta, estää suvaitseva, liberaali vakiintunut valta aidosti universaalin - ja Zizekin määritelmän mukaan, oikeasti poliittisen - impulssin nousemisen esiin. Zizekin mielestä kaikki menestyksekkäät ideologiat toimivat samalla tavalla. Jos amerikkalaistyylinen kuluttajakapitalismi on tullut jugoslavialaisen marxismin tilalle vihollisena, taistelu on yhä sama: luoda ehtoja sille mitä hän kutsuu "oikeaksi politiikaksi", epäselvästi määritetty mutta syvästi urhoollinen ja luontaisesti universalistinen impulssi, jossa annettu yhteiskunnallinen järjestys ja sen valtaintressit epästabilisoidaan ja kumotaan. "Autenttinen politiikka on mahdottoman taidetta", hän kirjoittaa. "Se muuttaa juuri sen suureet mitä pidetään 'mahdollisena' olemassa olevassa asetelmassa."

Tämä on ylevä visio, mutta kun Zizek kääntyy historiaan, hän löytyy vain ohikiitäviä esimerkkejä aidosta politiikasta toiminnassa: muinaisessa Ateenassa, kolmannen säädyn julistuksissa Ranskan vallankumouksen aikaan, puolalaisessa Solidaarisuus-liikkeessä ja Itä-Saksan viimeisissä, juovuttavissa päivissä ennen muurin kaatumista, ja kun väkijoukut lakkasivat huutamasta "Wir sind das Volk" ("Me olemme kansa!") alkaen huutaa "Wir sind ein Volk" ("Me olemme yksi kansa"). Muutos määräisestä epämääräiseen artikkeliin, Zizek kirjoittaa, merkitsi "hetkellisesti autenttisen poliittisen avautuman päätöstä, demokraattisen liikevoiman haltuunottoa työntöön kohti Saksan uudelleenyhdistymistä, mikä tarkoitti uudelleenliittymistä läntisen Saksan liberaali-kapitalistiseen poliisi/politiikkajärjestykseen.

Poliittisten periaatteidensa artikuloimiseksi Zizek pyrkii syntetisoimaan kolme epätodennäköistä - ehkäpä yhteensopimatontakin - lähdettä: Lacanin ajatuksen subjektista "puhtaana tyhjiönä" joka on "radikaalisti epäjärjestyksessä" suhteessa maailmaan, Marxin taloustieteen ja Paavalin vakaumuksen että universaali totuus on ainoa voima, joka tunnistaa partikulaarisen tarpeet. Zizek pitää itsensä nimittämisestä "paavalilaiseksi materialistiksi", ja hän ihailee Paavalin voimakasta visiota. Hän uskoo, että postpoliittinen umpikuja voidaan rikkoa vain eleellä, joka heikentää "kapitalistista globalisaatiota universaalin totuuden näkökulmasta samoin kuin paavalilainen kristinusko teki globaalille Rooman imperiumille". Hän lisää: "Minun unelmani on yhdistää vallankumouksellinen yhteiskunnallinen asenne ja äärimmäisen synkkä, pessimistinen usko siihen, että elämä on pohjimmiltaan kamalaa sekä sattumanvaraista."

FILOSOFIANA Zizekin argumentti on henkeäsalpaava, mutta yhteiskunnallisena määräyksenä, "unelma" saattaa olla osuva sana. Ainoa tapa taistella globaalin kapitalismin hallitsevuutta vastaan, hän väittää, on "tuotannollisen prosessin suoran sosialisaation" kautta - ohjelma, joka ei todennäköisesti toimi Sloveniassa, joka nyt nauttii monista läntisen kuluttajakapitalismin hedelmistä. Kun Zizekiä vaaditaan täsmentämään, miltä tuotannollisen prosessin hallitseminen saattaisi näyttää, hän tunnustaa, ettei tiedä - vaikka hän onkin varma, että vaihtoehto kapitalismille tulee nousemaan esiin ja että julkista väittelyä on avattava sisällyttämään sellaisia aiheita kuin geeniteknologia. Kuten monilla jotka kuuluttavat paluuta talouden ensiarvoisuuteen, Zizekillä on vain mitä hatarin ote aiheesta. Miten meidän on sitten käsitettävä Zizekin kaunopuheinen politiikkaan palaamisen pyyntö? Onko se taas yksi oman perustuksensa kaivava ele? Osittain se onkin, mutta tämä ei ole asian ydin. Utooppisen poliittisen hetken autuasmainen vapaus on, Zizek uskoo, jotain mitä me kaikki haluamme. Mutta samoin haluamme myös ideologioita ja instituutioita, hän tunnustaisi. Ja nämä ristiriitaiset impulssit - kohti vapautta ja pakkoa - eivät ole ainoastaan poliittisia. Lacanilaisen psykoanalyysin keskeinen periaate on se, että anarkkisten halujen sekä ehkäisevien puolustusmekanismien työntö- ja vetovoima strukturoivat yksilön psyykkistä elämää. Ja miksei tämän saman dialektiikan pitäisi luonnehtia Zizekin omaa intellektuaalista elämää, joka on pyhitetty Lacanin ajatusten universaalin relevanssin julistamiselle? "Älä unohda, että minun kanssani kaikki on vastakohtaista sille miltä se näyttää", hän sanoo. "Pohjimmiltani olen hyvin konservatiivinen; minä vain leikin tässä kumouksellisessa tavarassa. Salaisin unelmani on kirjoittaa vanhanaikainen, moniosainen teologinen kirjanen lacanilaisesta teoriasta Akvinolaisen tyyliin. Tutkisin jokaista Lacanin teorioista täydellisen dogmaattisella tavalla, pohtien argumentteja jokaisen väitteen puolesta ja jokaista vastaan, ja sitten tarjoten kommentaarin. Olisin onnellisimmillani jos voisin olla munkki kammiossani, ilman muuta tekemistä kuin kirjoittaa Summa Lacanianaani."

Mutta eikö se olisi yksinäistä? Taas kerran Zizek pätevöittää pätevyyden todistelunsa. "Okei, ehkä en yksin elävä munkki. Voisin olla munkki naisen kanssa."

Haastattelu tehty vuonna 1999. Lähde: http://home.mira.net/~andy/seminars/enjoy.htm.

Zizekin bibliografia: http://lacan.com/bibliographyzi.htm