2003-02-07

Fasismin renessanssi?

Samppa Sirnö

Fasismin ideologiaan liittyy vahvoja mielikuvia. Toisaalta virallinen historia muistaa natsien, fasismin haarauman, keskitysleirit. Toisaalta fasismin kannattajille siihen liittyy romanttisia kuvia taistelusta, sotatoveruudesta ja suurista johtajista. Mikä on siis tämä ilmiö, joka vielä elää paitsi marginaalisissa uusnatsiryhmissä niin myös suhteellisen suurissa kansallismielisissä liikkeissä, kuten Italian ja Ranskan äärioikeistolaisissa ryhmittymissä?

Jotta voitaisiin ymmärtää fasismia, on katsottava sen juuriin. Fasismi syntyi reaktiona sosialismille. Toisaalta monet sosialismin vastustajat mielellään vertaavat näitä kahta ideologiaa toisiinsa aivan kuin niiden välillä ei olisi eroa. Joka tapauksessa, Benito Mussolini oli italialaisen sosialistisen lehden, Avantin päätoimittaja - sodan vastustaja ja vallankumouksellinen. Hän kuitenkin kääntyi odottamatta sodan kannalle muuttuen samalla fasistiksi. Fasismi onkin sodan ideologia, fasistisen yhteiskunnan malli on armeija. Tietenkin myös esimerkiksi sosialisteilla oli omat taisteluorganisaationsa, jotka jopa toimivat fasististen puolueiden malleina.

Totalitaarinen, fasistinen valtio oli teoreettinen ongelma materialistisen historiankäsityksen kannalta. Miten on selitettävissä, että kehittynyt teollinen kapitalismi synnytti sellaisen barbaarisen yhteiskuntamuodon kuin fasismin? Valtiolla ja politiikalla täytyy olla oma dynamiikkansa, omat lainalaisuutensa, jotka mahdollistivat taloudellisen determinismin kehän rikkomisen. Stalinistinen marxismi katsoi fasismin kapitalismin rappion aiheuttamiseksi, mihin revisionistiset sosialidemokraattiset puolueet olivat osasyyllisiä. Tässä on vinha perä, sillä esimerkiksi Saksassa sosialidemokraatit antautuivat Hitlerin edessä lähes ilman vastarintaa.

Ennen kaikkea on kuitenkin kyse siitä eurooppalaisen demokratian kriisistä, joka vallitsi maailmansotien välisenä ajanjaksona, jolloin sitä uhkasi fasismi ja bolshevismi. Oikeastaan vasta nyt, Berliinin muurin murtumisen jälkeen, demokratia on niin vahvoilla, että sitä voidaan pitää lähes itsestään selvänä perusolettamuksena. Ja nytkin sitä uhkaa uusoikeistolainen yhteiskuntavirta. Fasismin aika ei kuitenkaan ole toivottavasti nyt, ja vasemmiston on kamppailtava, ettei sen aika tule myöhemminkään.

Fasismi oli toisaalta kollektiivinen ideologia, ja ehkä siksi se ei tule menestymään aikamme liberalismin täyttämässä maailmassa, ellei sitten reaktiona kaiken vapautta vastaan. Fasismille kaikki kansojen sisäiset ristiriidat olivat vihollisten, eli aikoinaan sosialismin, ajattelua, josta oli päästävä eroon kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Sota toisia rotuja ja toisia kansakuntia vastaan oli arvokasta vastakohtanaan luokkasota, tai nykyään liberalismin poliittisen pluralismin kilpailuyhteiskunta.

Fasismin juuria on sijoitettu aina Hegeliin asti. Uskoihan hän, että valtio on jumalan tahdon ilmentymä maan päällä. Tämä on kuitenkin tarkkaan ottaen väärä ajatus, sillä Hegelillä oli mielessään kansalaisyhteiskuntaan sijoittuvien korporaatioiden synteesi valtion kanssa. Tämänkaltainen näkemys on jotakin muuta kuin fasismin ajatus valtiosta, joka hallitsisi yli kansalaisyhteiskunnan, joka ei olisi vapaa. Sen sijaan on kyllä totta, että Hegelistä esitetyt tulkinnat, jotka johtivat Preussin ja myöhemmin Saksan valtion ideologiseen ylistykseen, ovat fasismin taustalla. Fasismi on monarkioiden aikakauden jälkeisen yhteiskunnan totalitaarisen tendenssin ilmentymä. Se on suoraa jatketta eurooppalaisten valtioiden imperialismille. Eihän Hitlerin Saksan nimi ollut turhaan kolmas valtakunta.

Nykyajan liberaalia ja konservatiivista poliittista teoriaa sen sijaan hallitsee individualismi. Karl Popper, joka on nykyajan suosikkifilosofi, esittää teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, kuinka historiassa esiintyy aina Platonista lähtien kollektiivisen ajattelun virtaus, joka on Popperin ideologinen vastustaja. Hegel, josta sekä sosialismin että fasismin katsotaan saaneen alkunsa, on osa tätä perinnettä. Popper ja taloudellisen liberalismin kannattajat sen sijaan edustavat metodologista individualismia, jossa kaikkien selitysten tulisi perustua yksilötason selityksille, vastakohtana esimerkiksi Hegelin edustama valtion idea, siis yliyksilöllinen aatteiden historia.

Fasismille olikin 1920- ja 1930-luvuilla tunnusomaista yksilön alistaminen valtiolle. Nyt sen sijaan uuden oikeiston riveissä on monia, jotka vaativat rationaalista egoistista yksilöä, homo economicusta, kaiken perustaksi. Niinpä näitä suuntauksia ei voikaan pitää suoran fasistisina, vaikka ne muuten saattavat olla äärioikeistolaisia.

Lopulta fasismista hyötyivät eniten ylimystö, poliittinen ja taloudellinen eliitti (jälkimmäistä seikkaahan marxilaiset tutkijat usein korostavat). Sen etujen mukaista oli tuhota työväenliike, sekä taata yhteiskunnan johtavan kerroksen valta. Tähän ei sopinut myöskään liberalismi, jonka ajatus ei ehkä ollut tasa-arvo sellaisessa mielessä kuin sosialismissa, mutta tasa-arvo lain edessä ja vapaus nousta yhteiskuntaluokissa - periaate, joka ilmeni parhaiten Yhdysvalloissa, minkä vuoksi ehkä siellä ei koskaan ole ainakaan ollut suurempaa fasistista liikettä. Tähän elitismiin ei siis kuulunut kapitalismi, jos sillä tarkoitetaan klassisen liberalismin laissez-faire -oppia vapaasta kilpailusta ja valtion puuttumattomuudesta asioihin. Ei, taloudellisen ja poliittisen eliitin etuina ei ollut valtion puuttumattomuus asioihin, vaan vahva valtio, johon sulautuisivat talouden, politiikan ja sotilaallisen eliitin edut. Koska liberalismi sen amerikkalaisessa muodossa on nykyään erittäin vahva, ei fasismin ole voittaakseen aseman merkittävänä poliittisena voimana voitettava nykyään enää kommunismin aavetta, vaan koko länsimaat käsittävä individualismi. Juuri tämä seikka erottaakin fasismin Uuden oikeiston muista, ääriliberaaleista muodoista, joita edustavat esimerkiksi oikeistolaiset "libertaarit" Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa.

Fasismille ovat tyypillisiä ylhäältä alas kulkevat hierarkkiset käskysuhteet, joita on ehdottomasti noudatettava, työväestön alistaminen valtiolle ja pääomalle, valtion puuttuminen kansalaisyhteiskuntaan ja valtion ja pääoman sulautuminen yhdeksi valtaklikiksi. Kun tähän vielä lisätään fasismiin usein liittyvä rasismi ja ylipäätään konservatiiviset elämänarvot niiden räikeässä muodossa, jota monet todelliset konservatiivit kavahtavat, saadaan fasismin nykyajan monille vallitseville länsimaisille arvoille vastakkainen moraalioppi. Naisten täydellinen alistaminen, rasismi ja muut antiliberaalit arvot ovatkin uuden fasistisen liikkeen päämääriä, joiden puolesta se on viime vuosikymmeninä noussut.

Fasismi on täydellinen vastakohta Ranskan vallankumouksen teeseille vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta ja ylipäätään valistuksen ajatuksille, joista saavat syntynsä niin anarkismi, liberalismi kuin sosialismikin. Tämä loi mahdollisuuden yhteisrintamalle fasismia vastaan toisen maailmansodan aikana bolshevistisen Neuvostoliiton ja läntisten demokratioiden välillä ja Espanjan sisällissodassa anarkistien, sosialistien, kommunistien ja porvarillisten tasavaltalaisten välillä. Vihollinen on yhteinen, fasismi edustaa taantumusta, paluuta yhteiskuntaan jota ei ole ollut sitten absoluuttisten monarkioitten kukistumisen jälkeen, tosin uudessa muodossa, johon kuuluvat nykyaikainen poliittinen järjestys puolueen tai taistelujoukkojen muodossa. Niinpä nytkin nähtiin Ranskan presidentinvaaleissa laaja koalitio kommunisteista gaullisteihin, joka nousi yhtenä rintamana vastustamaan Le Penin puolifasistista ja rasistista ideologiaa.

Nykyään fasismin muodot ovat muuttuneet, fasismia eivät edusta vain pienet nahkatukkaiset uusnatsiryhmät, vaan liikemiesmäisesti pukeutuneet ja organisoituneet rasistiset ja äärioikeistolaiset ryhmät. Tämän uusoikeiston fasistisen tai sitä lähentelevän liikkeen edustajia ovat Italian fasistit ja Pohjoisen Liiga (ja jossakin määrin Berlusconi), Ranskan Le Pen rasistisine puolueineen, ja Yhdysvaltain erilaiset puolisotilaalliset ryhmittymät. Fasismi on kaukana kuolleesta. Toivottavasti emme ole näkemässä fasismin renessanssia.

Tulostusversio.