2003-03-03

Mihin emme olisi valmiita "turvallisuuden" ja "järjestyksen" puolesta
Huomioita naamioitumiskieltoa koskevasta keskustelusta

Markus Termonen

Kokoomuksen kansanedustaja Petri Salo teki 10.12.2002 lakialoitteen naamioiden kieltämiseksi mielenosoituksissa (http://www.eduskunta.fi/, asiakirja LA 164/2002). Salon lisäksi aloitteella on 15 muuta allekirjoittajaa, pääasiassa muita kokoomuslaisia, mutta myös kolme kristillisdemokraattia, kaksi keskustalaista, yksi RKP:läinen, demari ja vihreä (Erkki Pulliainen). Aloitetta perustellaan sillä, että naamioituminen on "uhkaavaa" ja että siten jopa yksittäinen naamioituneena esiintyvä henkilö "herättää pelkoa" ja vaarantaa "turvallisuuden". Lisäksi väitetään, että naamioituneena voidaan helposti "käyttää väärin mielipiteen ilmaisun vapautta ja syyllistyä rikolliseen toimintaan". Ehdotuksen mukaan "uutta säännöstä sovellettaisiin silloin, kun naamioinnin tarkoituksena on aikomus salata henkilöllisyys ja naamion pitäminen herättää pelkoa, on uhkaavaa tai se johtaa väkivaltaisuuksiin".

Lakiehdotuksen takana ovat epäilemättä osittain tapahtumat presidentinlinnan läheisyydessä itsenäisyyspäivänä 2002. Tuolloin "kuokkavieraat" (http://kuokkavieras.cjb.net/) tukkivat katuja, häiritsivät linnanjuhlien vieraiden takseja ja osoittivat mieltään "tavanomaiseen tapaan" esittääkseen vaatimuksia muun muassa taatusta toimeentulosta. Kuokkavieraiden käyttäytyminen koettiin ilmeisesti niin häiritseväksi, että jokin kynnys ylittyi mielenosoitusten lisäsääntelyn vaatimisen suhteen. Kyse oli varmasti myös siitä, että itsenäisyyspäivä on "kansallisen yhtenäisyyden" juhla, joten kuokkavieraiden toiminta herätti kuin pyhäinhäväistyksestä kimpaantunutta hysteriaa, johon sisältyi huikeaa katukonfliktin vakavuuden liioittelua. Lakialoite sinänsä ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä, vaan sen kasvualustana oli ns. terrorismin vastaiseen sotaan sekä radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden esiinnousuun kytkeytyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa kansalaisoikeuksien kaventamisesta on tullut entistä "oikeutetumpaa" ja helpompaa.

Mitä kansanedustajat pelkäävät?

Mielenosoituksia koskevasta naamiokiellosta käytiin keskustelu eduskunnan täysistunnossa 12.12.2002 ja siitä on luonnollisesti käyty keskustelua myös tiedotusvälineissä, tosin varsin vähän. Naamiointikiellon perusteet voidaan jakaa neljään luokkaan. Ensinnäkin väitetään, että naamio herättää pelkoa ja uhkaa turvallisuutta. Toinen väite koskee sitä, että kasvonsa peittävät vain sellaiset ihmiset, joilla on jotain salattavaa eli jotka aikovat tehdä jotain rikollista. Kolmannen väitteen mukaan yhteiskuntamme on niin avoin ja demokraattinen, ettei kenenkään tarvitse pelätä mielipiteen perusteella tapahtuvaa vainoamista, varsinkin kun meillä on asiaa koskeva edistyksellinen lainsäädäntö. Neljäs väite - joka sopii myös ns. pehmopoliitikoille, kuten Vihreän Liiton Pulliaiselle ja Soininvaaralle (ks. Vihreä Lanka 20.12.2002) - on, että mielenosoittajien on näytettävä kasvonsa ollakseen "vastuullisia", toisin sanoen että kasvojen näyttäminen tarkoittaa sitä, että uskaltaa seisoa sanojensa takana.

Ensimmäisen väitteen ongelma on heikko todistettavuus. Pelon tunteminen ja turvallisuuudentunteen menettäminen ovat hyvin subjektiivisia asioita, joiden osalta on mahdotonta luoda täsmällisiä kriteerejä. Jos puhutaan raskaasta aseistuksesta tai selkeästä väkivallalla uhkaamisesta, tulkinnanvaraisuus jää tietenkin vähäiseksi, mutta naamioista puhuttaessa arvioinnin selkeys on kaukana. Toisin sanoen se jättää runsaasti mahdollisuuksia mielivallalle.

Toiseksi, mikä on se asia, jota vaikkapa Petri Salo pelkää? Valtaosa kansanedustajista - ja tämä pätee kokoomuslaisten tapauksessa - edustaa käytännössä niin sanottujen hallitsevien luokkien tai pääoman intressejä. Tässä tilanteessa pelkoa aiheuttaa tietenkin tämän suhteen murtuminen ja poliittisten vastustajien voimakkuus. Pääoman intressien edustajat ovat aina pelänneet sitä, etteivät pysty mystifioimaan vallitsevia luokkasuhteita, eivätkä hämärtämään luokkatietoisuutta niiltä, joiden tuottavuudesta elävät.

Kaiken kaikkiaan lakiehdotusta koskeneen eduskunnan lähetekeskustelun perusteella monilla kansanedustajilla näyttää olevan valtava tarve selittää kuokkavieraiden toimintaa kaikeksi muuksi kuin yhteiskunnalliseksi konfliktiksi: maksetuiksi mielenosoittajiksi, huligaaneiksi, jotka huijaavat syrjäytyneitä mukaan... Näin suuri on halu peitellä niitä jälkiä, joita vuosikausien kurjistaminen ja rikkaiden etujen ajaminen on saanut aikaan. Kaikkein mieluiten nämä kansanedustajat epäilemättä näkisivät työttömät, köyhät, syrjäytetyt ja muut vähäosaiset (jos haluavat lainkaan muistutusta tällaisten olemassaolosta) "Hurstin hurskaassa seurassa", painamassa päätään alaspäin rukouksessa, kerjäämässä nöyrinä almuja: "kiitos herra", "ole armollinen".

Eduskunnan naamiokieltoa koskevassa lähetekeskustelussa viitattiin kuokkavieraiden myös pilkanneen sotaveteraanien työtä (näin esiintyi ainakin keskustan Seppo Lahtela). Voidaan kysyä, kuinka tämä viittaus häpäiseekään niitä työläisiä, jotka lähetettiin jatkosotaankin teurastettavaksi? "Valkoinen Suomi" oli loukannut työläisten oikeuksia, hakannut, kiduttanut ja alistanut heitä jo maailmansotien välisenä aikana (vuoden 1918 luokkasodasta puhumattakaan). Eikö heidän liittämisensä osaksi nykyisten (tai silloisten) vallanpitäjien aseman puolustamista häpäise raskaasti heidän pakotettua uhraustaan, jonka he tekivät ensisijaisesti välttääkseen vielä pahemman sorron kuin, mitä silloinen porvarillinen ja puolifasistinen yhteiskuntajärjestys heille merkitsi?

Todellisuudesta vieraantunutta idealismia

Toisen argumentin ("kasvonsa peittävät vain sellaiset ihmiset, joilla on jotain salattavaa") ongelmana on idealismi. Korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevan hyvätuloisen on helppo sanoa olevansa valmis esiintymään julkisesti omilla kasvoillaan, "olevansa sanojensa takana", kun tarpeen tullen voi suojautua panemalla liikkeelle runsaasti yhteiskunnallisia resursseja ja verkostoja.

Mitä vaikutuksia valvonnalla sitten voi olla? Suojeluspoliisi tekee koko ajan listoja "epäilyttävien" ihmisten henkilötiedoista ilman, että listat välttämättä edes liittyvät rikolliseen toimintaan. Työnantajien on mahdollista pyytää kyseisten tietojen pohjalta tehtävää "luotettavuuslausuntoa". Toisin sanoen olemalla "väärää mieltä" voi esimerkiksi menettää luottamuksensa työelämässä ja joutua pysyvästi työttömäksi - tai ainakin menettää mahdollisuutensa muihin kuin "paskaduuneihin".

Epävarmassa työpaikassa oleva tietää, että hänen kriittisiä mielipiteitään vaikkapa työelämän "joustavuudesta" voidaan käyttää häntä vastaan (kukapa haluaisi "hankalia työntekijöitä"!) ja että irtisanomisen edessä asian viemisessä oikeuteen on suuri taloudellinen riski. Potentiaalisesti väkivaltaisten homofoobikkojen täyttämällä työpaikalla tai koululuokalla oleva seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva tietää, ettei ole välttämättä turvallista paljastaa sukupuolista suuntautumistaan osallistumalla gay pride -marssiin. Poliiseihin epäluottamuksellisesti suhtautuva nainen, joka sattuu asumaan samassa kerrostalossa kuin pari poliisia ja jonka suvussakin on poliiseja, tietää hyvin, ettei omia mielipiteitä poliisien sovinismista kannata esittää julkisesti. Pakolainen, joka on havainnut kotikaupunkinsa poliisien suhtautuvan natsiskineihin omituisen ymmärtäväisesti, ei välttämättä uskalla arvostella asiaa julkisesti. Hän tietää, että ensi kerralla poliisilaitoksella asioidessa kohtelu voi olla entistäkin epäystävällisempää ja byrokraattisempaa. Naamiokielto on muun muassa näihin ihmisiin kohdistuva hyökkäys.

Myös kolmas naamiokiellon ajamisen argumentti ("yhteiskunnassamme kenenkään ei tarvitse pelätä mielipiteen perusteella tapahtuvaa vainoamista") on samalla tavalla idealistinen. Eikö tällaisella perustelulla voitaisi väittää, että koska lainsäädäntömme tunnustaa esimerkiksi tasavertaiset ihmisoikeudet tai sukupuolten välisen tasa-arvon, viranomaiset myös toteuttavat aina näiden periaatteiden mukaisia päätöksiä? Eikö voitaisi väittää, että koska jokin asia on kirjattu lakiin, sen toteutuminen ei vaadi kansalaisten aktiivisia ponnisteluja, vaan ainoastaan luottamusta viranomaisten aloitteellisuuteen ja pätevyyteen? Perustelu ottaa annettuna tosiasiana, yhteiskunnallisen tilanteen kuvauksena, lain määräämän periaatteen.

Kuinka surkea yhteiskunnallinen tilanne meillä olisi, jos olisimme aina turvautuneet tällaiseen pateettiseen itsetyytyväisyyteen sen sijaan, että meillä on ollut edes jonkin verran kriittisesti viranomaisten toimintaan suhtautuvia kansalaisia, lakimiehiä ja jopa poliitikkoja? Miten pitkällä näiden ylevien periaatteiden voimaansaattaminen tai toteuttaminen olisi ilman viranomaisten pakottamista noudattamaan edes omia sääntöjään?

"Liberaalit" valtiollisen mielivallan puolella

On aiheellista kysyä sitäkin, miksi oikeistolaiset ovat kriittisiä julkisen vallan toimintaa kohtaan vain silloin (jos edes silloin), kun kyseessä on jokin "kommunistivaltio" tai muu "vasemmistolainen" vallankäyttäjä? "Liberaalit", jotka kitisevät valtion puuttumisesta ihmisten yksityisiin asioihin, ovat yleensä kannattamassa samoja puuttumisoikeuksia, kunhan ne suojelevat heidän omaa poliittista valtaansa ja heidän intressiensä (siis kapitalististen intressien) toteutumista. Myös demarit, nuo "vasemmistolaiset", tuntuvat rakastavan yhteiskunnallisen kontrollin lisäämistä. Naamiokiellon kannattajat vaikuttavat juuri niiltä samoilta henkilöiltä, jotka ovat aina tivaamassa, että niiden, joilla ei ole mitään salattavaa, ei tule huolestua valvonnan lisääntymisestä. Mutta kenellä ei ole mitään salattavaa? Kuka ei halua kontrolloida omaa yksityisyyden rajaansa mahdollisimman paljon?

On huomattava, että Petri Salon ynnä muiden lakiehdotus esittää esimerkkinä Tanskan naamiokieltomallin toimivuuden. Mitä Tanskassa sitten on tapahtunut? Kun joulukuun 2002 Kööpenhaminan huippukokouksen aikaan anarkistit järjestivät mielenosoituksen "poliisivaltio Euroopan Unionia" vastaan, mielenosoitukseen soluttautui poliiseja, joista osa oli naamioituneita. Nyt eräs näistä naamioituneista poliiseista on saanut syytteen naamion käytöstä (ym. rikkeistä käytöksessään), vaikka lienee selvää, että käsky on tullut ylempää. Edes naamiokiellon valvojat eivät siis itse toteuta valvomaansa sääntöä silloin, kun tarjoutuu tilaisuus "poliittisesti arveluttavan tahon" häiritsemiseen, eivätkä käskynantajat käytännössä joudu vastuuseen heitä sitovan kiellon rikkomisesta. Naamiokielto on Tanskassa tarjonnut lisäksi mahtavia mielivallan mahdollisuuksia poliiseille, sillä myös "aikomuksesta" voidaan tuomita: jos "jää kiinni" huivin kantamisesta taskussa, se voidaan tarvittaessa tulkita aikomukseksi käyttää naamiota.

Naamiokieltoehdotusta vastustavat ovat olleet Suomessa hyvin harvassa. Epäilemättä vaatiikin jonkinlaista rohkeutta asettua samalla puolelle "terroristien" (kristillisdemokraatti Leena Rauhalan tässä yhteydessä esittämä nimitys) kanssa. Kieltoa vastaan ovat kuitenkin argumentoineet ainakin vihreiden Matti Wuori ja Anni Sinnemäki (ks. Vihreä Lanka 20.12.2002), joista ensinmainittu on tosin europarlamentaarikko.

Meneekö naamiokielto sitten Suomessa läpi? Toistaiseksi lakialoite ei mennyt läpi lähinnä perustuslaillisten syiden vuoksi, mutta ehdotuksen vastustajien harvalukuisuuden perusteella sen läpimeno lienee vain ajan kysymys. Lisäksi jos katsotaan sitä, kuinka helposti erilaiset "turvallisuudella" perustellut kontrollin ja mielivallan mahdollisuuksien lisäämisen muodot ovat menneet läpi eri maissa ("länsimaista" varsinkin USA:ssa ja Iso-Britanniassa), kiellon voimaansaattamisessa ei liene ongelmia. Eurooppalaisten maiden ja USA:n välillä on kuitenkin myös eroja, mitä tulee tällaisten lakien hyväksyntään, joten ehkä lakiin tullaan sisällyttämään mahdollisuus tulkinnanvaraisesta naamioiden sallimisesta - ettei sentään joulupukkeja pidätettäisi!