2003-02-07

Homo politicus Pim Fortuyn: tapaustutkimus

Herman Asselberghs, Dieter Lesage

Kääntänyt: Markus Termonen

"Lyhyesti sanoen, Fortuynin diskurssi ei ollut heterodoxinen, vaan (sallikaa meille tämä pieni vitsimme) homodoxinen: ts. doxassa ("uskomuksessa") pitäytyvä. Fortuyn rakasti samoja periaatteita kuin johtavat hollantilaiset valtiomiehetkin, hän vain rakasti niitä katkeraan loppuun saakka."

Elton John oli ainoa asia, joka puuttui. Muilta osin Pim Fortuynin lähdöllä oli kaikki prinsessa Dianan hautajaisten säädyllisen uusinnan ainekset. Siitä tuli Hollannin kansakunnan silmien avautumisen ja surun massiivinen julkinen esitys. Kansallisen perheen valtava kokoontuminen muutti Rotterdamin – salamurhatun poliitikon kotimaaperän – ylösalaisin.

Tuhannet isät, äidit, lapset, nuoret ja eläkeläiset pystyttivät väliaikaisia tienvarsimuistomerkkejä jäähyväisviesteistä, kukkavihkoista ja pehmoleluista, tarjoten sen tapaista tv-materiaalia, joka oli todistanut vaikutuksensa jo useita vuosia sitten – pääasiallisen eron ollessa nyt tietenkin kyseinen vainaja. Fortuyn ei ollut viaton lapsimorsian, joka oli julkisesti puhjennut kukkaan itsenäisenä, mutta haavoittuvaisena naisena. Hän ei ollut kansan prinsessa, joka oli ilman apua ja kovin henkilökohtaisin kustannuksin ohjannut kauan eristyneen brittiläisen kuninkaallisen perheen nykyaikaan. Hollannin poliittiselle näyttämölle ilmaantumisestaan saakka Fortuyn oli ollut luja ja hulinoiva kuvainraastaja, uudenlainen poliitikko, joka teki paradoksista tavaramerkkinsä: elitistinen populisti, elosteleva puritaani, moderni traditionalisti.

Toisin kuin prinsessa Diana, Fortuyn oli jo kokenut muodonmuutoksensa, kun massamedia kiinnitti häneen huomionsa. Oli ikään kuin hänen menneiden vuosikymmenten aikaista siirtymistään äärivasemmistosta uuteen oikeistoon ei olisi koskaan tapahtunut, ikään kuin hän ei olisi koskaan kannattanut mitään muuta kuin sitä itsejulistautunutta tervettä järkeä, jota hän tuli ruumiillistamaan poliittisen uransa vähäisten ensimmäisten – ja viimeisten – kuukausien aikana. Tämä julkinen hahmo, joka oli hallinnut paikallisvaaleja maaliskuun 15. päivänä 2002, näytti nyt olevan matkalla kohti kansallista voittoa toukokuun 15. päivänä 2002, ja kuin tehdyltä valokeilaan. Tänään poliittisen persoonallisuuden valmistaminen täytyy ottaa kirjaimellisesti: ei voi olla poliittisia tähtiä ilman laajaa mediakoulutusta ja erikoistuneita hiusmuotoilijoita. Mutta Fortuyn sen sijaan oli luonnollinen (ja lisäksi kalju, monien kampaajien harmiksi, mutta paljolti hänen omaksi hyödykseen, poistaen tehokkaasti hankalia kysymyksiä, jotka olisivat voineet mahdollisesti vaarantaa alusta saakka hänen kunnianhimoaan kohti pääministerin virkaa). Hänen kaunopuheiset lausahduksensa näyttivät hänen oman älynsä todellisilta tuotteilta, eivät poliittisten neuvonantajien yllyttämiltä. Epäilemättä tämä johtui osittain hänen vuosien kokemuksestaan esiintyjänä monien yliopistojen täpötäysissä luentosaleissa sekä aiemmasta työstään sanomalehtikolumnistina. Kuitenkin hänen terävä kielensä ja koreat kameraesiintymisensä olivat hänen luonteensa – tai "taipumustensa" – ilmeisiä osia, sellaisena kuin ne kerran tunnettiin. Fortuyn oli ulospäin kääntyneen homoseksuaalin tyyppiä. Hän ei ehkä ollut tavallinen, mutta hän oli täysin normaali.

"Palveluksessanne"

Kuinka tulkita Fortuynin kampanjan iskulausetta, muutoin kuin sopimattomana kaksoistarkoituksena, kujeilevana viittauksena seksuaaliaktiviteetteihin, joihin poliitikkomme myönsi olleensa valmis alistumaan lukuisten homoklubien pimeissä huoneissa? "Palveluksessanne" tarkoittaa jonkun määräämisvallassa olemista, saatavilla olemista. Tästä tietoisille kyseessä oli selvä merkki siitä, että tämä poliittisen areenan tulokas oli oppinut ottamisen ja otetuksi tulemisen säännöt varsin eri piirissä kuin julkisella alueella. Hänen säestävä sotilaallinen tervehdyksensä voitiin ottaa päättäväisyyden merkkinä, mutta se myös vihjasi - ainakin hänen esittämänään - juhlallisen, "violetin" hollantilaisen hallitsevan yhteenliittymän sekä ylipäätään politiikan rituaalien parodiaan. Sekä ennen Fortuynin kuolemaa että sen jälkeen useampi kuin yksi kommentaattori huomioi, että hänen surkastunut poliittinen ohjelmansa toimi pääasiassa vallitsevaa olotilaa ravistelevana pommina. Samaa voidaan sanoa hänen imagostaan synnittömänä, mutta kosmopoliittisena ulkopuolisena sekä kohtuuttomana homomiehenä, joka pilkkasi jäykkiä heteropiirejä. Vaikka hän olikin pervo, hänen ajatuksensa olivat vanhoillisia. Hänen tiukka asennoitumisensa sekä yksinkertaistetut ratkaisunsa takasivat, että hänen heterovalitsijansa antoivat mielellään anteeksi hänen homoseksuaalisen keimailunsa. Hänen heterokannattajillaan oli tapana jättää huomioonottamatta se tosiasia, että "heidän Piminsä" oli homo. He eivät välittäneet: hän antoi äänen sille, mitä he tunsivat.

On tuskin kuitenkaan yllättävää, että avoimesti homo poliitikko sattuu olemaan niin menestyksekäs homoyhteisön sisällä. Niin kauan kuin tasavertaiset mahdollisuudet homoille ja lesboille jäävät toteuttamatta, säilyy tarve positiivisille roolimalleille julkisella alueella. Ensimmäinen avoimesti homo pääministeri nykyaikaisessa demokratiassa olisi monille tehokas todiste yhteiskunnallisesta suvaitsevaisuudesta. Koska Belgian liittojärjestelmän tapauksessa "pääministeri" on eri asia kuin "pääministeri" Hollannissa, tätä suvaitsevaisuutta on meidän tapauksessamme jo osoittanut Walloonin alueen pääministerinä toimineen sosialisti Elio di Rupon menestys. Ranskankielisen sosialistipuolueen järkkymätön johtaja di Rupo on tavallaan Fortuynin vasemmistolais-populistinen – mutta yhtä keikarimainen, huippusuosittu ja homo – belgialainen vastine, ja kotikaupunkinsa Monsin pormestarina hän voi luottaa äänestäjiensä ylitsepursuvaan uskollisuuteen.

Se, että Fortuynin tarjoutuminen tähän edustuksellisista tehtävistä korkeimpaan saatetaan ottaa vastaan homoyhteisön suosionosoituksin, osoittaa pääasiallisesti epäpoliittisen seksuaalipolitiikan kamalia rajoitteita. Nähtävästi 1990-luvun alusta asti aikamme monille homoille oman homoseksuaalisen identiteetin lopullisessa yhteiskunnallisessa hyväksynnässä on enimmäkseen kyse osansa saamisesta sopivassa kuluttajamarkkinoiden syvennyksessä. Tälle innokkaalle kaupalliselle markkinalle homous tarkoittaa sitä, että voi tehdä ostoksia, kuten kuka tahansa muu vauras kansalainen. Bränditietoisuutta pidetään poliittista tietoisuutta korkeammammassa arvossa. Dolce & Gabbanaan, Diorin Higher-tuotteeseen tai Brad Pittin uusimpaan sijoittaminen on hyvän asian tukemista: toisin sanoen "coolin" pervouden tuomista jokapäiväiseen elämään. Mikäpä voisikaan olla normaalimpaa kuin kuluttaminen? Vaikuttaa siltä, että älykäs homo, joka tietää kuinka rikastuttaa tylsää politiikkaa huvikulttuurin hedonismilla, voi automaattisesti luottaa homoäänestäjiin – huolimatta Fortuynin karkeista etnisiä vähemmistöjä koskevista lausunnoista. Tai ehkä hän niillä jopa houkutteli esiin sympatiaa homoyleisössä: loppujen lopuksi, ketkä häiritsevät katupoikia ja varastavat heidän upouusia Nokia-matkapuhelimiaan?

Suorasukaista politiikkaa

Fortuyn oli vaalien aikaan epäilemättä menestyksekäs poliittisesti epätietoisten (tai välinpitämättömien?) homojen keskuudessa. Todellinen ihme on se, kuinka maassa, jossa pedofiliaskandaalit yleensä aiheuttavat julkista hälinää, huomattava määrä heteroseksuaalisia kansalaisia – jopa moraalisesti loukattuja sellaisia – äänesti tätä itsetunnustautunutta pederastia. Haastatteluissa Fortuyn ei koskaan pitänyt salassa rakkauttaan nuoriin poikiin eikä mieltymystään näihin yhtymiseen. On sanottava, että useimmat hollantilaiset lehtimiehet eivät edes uneksisi kysyä ilmeisen heteroseksuaaliselta poliitikolta tämän seksuaalisista tavoista, mutta Fortuyn nähtävästi nautti sellaisista paljastuksista. Hän ymmärsi muita mediajulkkista paremmin, että suorasukaisten yksityiskohtien antaminen seksuaaliaktiviteeteistaan sallisi hänen tehdä esteettä paljon rohkeampia, räikeän rasistisia ja muutoin kuin seksuaalisesti suvaitsemattomia lausuntojaan. Fortuyn oli ensimmäinen poliitikko, joka vaapaehtoisesti erottautui mediassa yhä vallitsevasta epäseksuaalisesta seksuaalipolitiikasta. Koska oli sen osa mediassa ja julkisella alueella kuinka suuri tahansa, jokaisella siihen yhdistettävällä julkisella hahmolla on riskinään nöyryytys ja demonisointi. Jos poliitikot ovat oppineet yhden asian Monica Lewinskyn tapauksesta, tämä on se, että heidän omalla erityisellä työkentällään seksuaalisen vetovoiman on parasta olla johtamatta todelliseen seksiin.

Jotkut homot mediajulkkikset ovat mestareita seksuaalisten identiteettiensä epäseksualisoinnissa. Nämä avoimesti homot poptähdet, tietovisailujen vetäjät ja saippuaoopperoiden näyttelijät näyttävät usein viettävän yksityiselämää ilman seksiä. He ovat ylpeästi normaaleja, aivan kuten kuka tahansa heterojulkkis. Toisin sanoen, ei vilkasta sukupuolisuutta, ei velttoja kädenpuristuksia, ei hermostunutta tirskuntaa, ei kaulapuuhkia tai balettitanssijan lyhythameita. Kukin omalla tyylillään, mutta usein juuri nämä arvostetut homot ovat niitä, jotka irvistävät koreiden nahkamiesten ja drag-kuningattarien osallistumiselle vuosittaisiin gay pride -paraateihin. Nämä moralistit näyttävät lunastaneen sosiaalisen stigmatisointinsa perusteellisen muutoksen keinoin, ja ikään kuin tämä ei olisi tarpeeksi takaamaan heidän täyttä sulauttamistaan, he kannattavat nyt yleistä puhdistusta vertaistensa keskuudessa. Fortuyn ei koskaan yhtynyt tähän säädyllisyyden kuulutukseen. Hän tiesi, että täyden mediaesittämisen aikoina seksuaaliset skandaalit uhkaavat jokaisen poliitikon elämää, varsinkin, jos kyseessä on homo poliitikko. Niinpä hän omaksui sellaiset skandaalit alusta saakka, estääkseen muita opportunisteja tekemästä siten ensin. Hän ei aikonut tulla yllätetyksi housut kintuissa, kuten George Michaelille kävi: hänen seksuaalinen identiteettinsä ei olisi seksitön. Loppujen lopuksi, hän oli heppu joka "tekee niin kuin saarnaa" – ensimmäinen poliitikko, joka otti perseen nuolemisen kirjaimellisesti.

Modernia traditionalismia

Kuinka poliittinen arvokkuus sovitetaan suorasukaiseen seksielämään, ja vieläpä suorasukaisen homoseksuaaliseen sellaiseen? Kuinka sosiaalinen kunnioitettavuus yhdistetään anonyymiin, ohikiitävään pimeän huoneen seksiin? Fortuynin ennenaikainen kuolema jättää tällaiset modernit, aikamme politiikkaa koskevat kysymykset ilman vastausta. Provosoivana tekijänä hänen säädyttömyytensä myötävaikuttivat epäilemättä hänen hämmästyttävän ripeään nousuunsa. Hänen epätavallisen imagonsa pitkäaikaiset vaikutukset ovat vielä näkemättä. Muita ehdokkaita samankaltaisin seksuaalisin mieltymyksin tulee epäilemättä astumaan esiin, sillä ehkä seksuaaliaktiviteetit, jotka saattavat näyttää heteroseksuaalisesta keskivertoäänestäjästä aluksi poikkeavilta, voivat hyvinkin johtaa pitkässä juoksussa pysyvään arvonantoon. Loppujen lopuksi, Fortuyn ei ollut ainoastaan poliitikko, jolla oli uskalluksellisia makuja, vaan hän oli myös uuskonservatiivi, jolla oli erikoislaatuisia mieltymyksiä – ja juuri nautinto, halu sekä monimuotoisuus sattuvat olemaan uuskonservatiivien kannattamien vapaiden markkinoiden ominaisia piirteitä. Monen levottoman ja huolestuneen äänestäjän silmissä häpeämätön homoseksuaali saattaa hyvinkin näyttää voimakkuuden tornilta. Sellaisen, joka uskaltaa tehdä autonomisen päätöksen omasta seksuaalisesta identiteetistään – varsinkin niin epäsovinnaisesta sellaisesta – ja joka onnistuu hallitsemaan yksityistä piiriä eli kehoa, täytyy erottua kuin kiven lailla yhteiskunnassa, joka on niin nopeiden ja radikaalien muutosten alaisena, että se käytännössä näyttää olevan tuuliajolla. Lisäksi seksuaalinen suvaitsevaisuus ja uusien seksuaalisuuden muotojen hyväksyntä ovat nykyaikaisuuden tunnusmerkkejä. Erityisesti homoseksuaalien sosiaalinen näkyvyys (esimerkiksi eläväisten homoalueiden esiinnousussa kaupungeissa kuten Shanghaissa, Tokiossa ja Pariisissa) käsitetään globalisaation miellyttävämpien puolien mittana.

Fortuyn ei koskaan epäonnistunut seksuaalisen statuksensa moderniuden hyväksikäyttämisessä. Hän ei koskaan väsynyt painottamaan vastakohtaisuutta mahtavan, sallivan Hollannin ja niiden takapajuisten maiden välillä, joissa (homo-)seksuaalisuus säilyy tabuna. Hän piti konservatiivisten muslimien ärsyttämisestä, sillä aina kun nämä vastasivat kiukkuisella hyökkäyksellä luonnottomasta käytöksestä ja läntisestä rappiosta, hänen oletettu edistyksellisyytensä vain hyötyi. Tämä on vanha rasistinen tekniikka, väsynyt klisee, joka on todella liiankin tuttu kohtuuhintaisilla (ja siten etnisesti sekoittuneilla) metropolitaanisilla alueilla asuville homopariskunnille. Kun joku kusee heidän postilaatikkoonsa tai naarmuttaa heidän autoaan, heidän pitkäaikainen marokkolainen naapurinsa osoittaa sormellaan juuri saapunutta kongolaista pakolaista. Aiemmat stigmatisoinnin uhrit ovat itse stigmatisoinnin mestareita. Uhrit ovat loistavia muodostamaan uhreja. Fortuyn ei ollut mikään poikkeus tästä surullisesta säännöstä, Fortuyn joka avoimesti syytti maahanmuuttajia kasvavista rikosmääristä ja pyrki kumoamaan Schengen-sopimuksen välittömästi, sulkemaan kansalliset rajat sekä asettamaan rasistisia kiintiöitä kaikkiin kaupunkeihin, lähiöihin ja kouluihin. Ironisesti hänen yksinkertainen ehdotuksensa siitä, että Hollannin on asetettava itsensä järjestyksessä ensimmäiseksi ennen ulkomaailmasta välittämistä, vaikutti kuin Afganistanin Taliban-hallinnon maalliselta muunnokselta. Hän osoitti jopa vielä mielipuolisemmalla ponnellaan tietokoneiden kieltämisestä hollantilaisissa kouluissa hengenheimolaisuutta niihin ultraortodokseihin Israelin juutalaisiin, jotka varoittavat Internetistä, koska se jättää oven ulkomaailmaan täysin auki.

Vaikka Fortuynilla ei ollut mitään tekemistä seksuaalisten tapojen rajoittamisen kanssa, hän oli hartaan halukas rajaamaan hollantilaista kansallista identiteettiä. Homot saavat tehdä mitä tahtovat, mutta ulkomaalaisten on mukauduttava hollantilaisiin tapoihin. "Meidän on aika iskeä takaisin, hillityllä mutta tehokkaalla ja voimakkaalla tavalla, ja osoitettava selvästi se yhteisvastuu, joka turkkilaisilla, marokkolaisilla, surinamilaisilla ja antillilaisilla yhteisöillä on joidenkin jäsentensä huonon käytöksen hillitsemisessä. Meidän on selviytyäksemme rakennettava kansa ja kansakunta, joten heidän täytyy joko mukautua ja tulla todellisiksi hollantilaisiksi tai mennä takaisin sinne, mistä ovat tulleetkin." Näin tämä Rotterdamin populisti tiivisti ohjelmansa muukalaisten sulauttamisesta. Ensimmäinen hollantilainen poliitikko, joka onnistui panemaan nationalismin julkisen asialistan huipulle hermostui täysin siitä, että "jokaisen Turkin jalkapallovoiton jälkeen kotikaupunkini muuttuu äkkiä pikku Istanbuliksi, aivan kuin olisimme väliaikaisen ulkomaisen miehityksen alla". On mahdollista, että suuri osa hänen konservatiivisista heteroseksuaalikannattajistaan tunsi täysin samalla tavalla Rotterdamin vuosittaisen gay pride -paraatin suhteen – kunnes sulautunut homomies räätälin tekemässä puvussa onnistui ilmaisemaan heille selvin käsittein, että "meidän nykyaikaisessa osassamme maailmaa", outo homoseksuaali kannatti monimutkaisen olemassaolomme normalisointia.

Nationalismin pigmentoituminen

Riitaannuttuaan aiemmin johtamansa Leftbaar Nederland -puolueen ("Elämiskelpoinen Hollanti") kanssa, Pim Fortuynin oli äkkiä koottava oma ehdokasryhmänsä muodostaakseen "Pim Fortuynin listan" tulevia yleisiä vaaleja varten. Listalle toiseksi päätyi Joao Varela, komea 27-vuotias, kapverdelaista syntyperää oleva kosmetiikkayrityksen kommunikaatiojohtaja. Varelaa voitaisiin kutsua Pim Fortuynin sankaritarussa "valkoiseksi pojaksi". Ei siksi, että monien kapverdelaisten sukuhistoriaa luonnehtii usein tapahtunut sekoittuminen mustien orjien ja valkoisten kolonistien välillä, vaan siksi, että Fortuynin sankaritarussa Varela näytteli "muukalaissuorittajan" roolia: menestyvänä bisnesmiehenä hän oli melkein kuin oikea hollantilainen. Lisäksi tarina menee niin, että hän tarjosi vapaaehtoisesti palvelujaan arvostetulle herra Fortuynille juuri samanaikaisesti kun Fortuynia "stigmatisoitiin" rasistiksi: Varela oli täydellinen poliittinen palvelija. Liittymällä Fortuynin listaan Joao Varela halusi auttaa taistelemaan niitä ennakkoluuloja vastaan, joiden mukaan Fortuyn oli rasisti – tätä voisimme kutsua nationalismin pigmentoitumisen strategiaksi. Mikä onkaan hyödyllisempää kumppanuutta!

Jopa Pim Fortuynin väitetty tappaja teki tahtomattaan osansa tämän poliitikon rasistiksi stigmatisoinnin pyyhkimessä. Tunti sen jälkeen, kun salamurha oli tapahtunut Hilversumin "mediapuiston" parkkipaikalla – hollantilaisen massamedian suojavallissa – paikallisen poliisin tiedottaja tarjosi "hyviä" uutisia. Murhasta epäilty oli vangittu, ja lisäksi hän oli valkoihoinen hollantilainen, tosiasia, jota painotettiin suuresti. Helpotuksen huokauksia kuultiin kaikkialta, eikä vähiten maahanmuuttajien järjestöistä. Se oli samankaltaista helpotusta kuin se, mikä seurasi ilmoitusta siitä, että Israelin pääministerin Yitzhak Rabinin oli murhannut radikaali juutalainen, ei palestiinalainen. Hetken aikaa ihmiset pelkäsivät, että Fortuynin oli tappanut maahanmuuttaja – ehkäpä vihje siitä, että loppujen lopuksi he olivat hyvin tietoisia Fortuynin rasistisista huomautuksista tai ehkä itsessään jonkinlaisen primitiivisen rasistisen refleksin lopputulos: sen on täytynyt olla ulkomaalainen. Miten vain, Fortuynin rasismi ei ollut johtanut hänen murhaansa. Näin meni yleinen vähättelevä ilmaisu: jos Fortuynin oli tappanut hollantilainen eikä maahanmuuttaja, silloin ehkä hänen niin sanottu rasisminsa ei ollutkaan loppujen lopuksi niin pahaa. Siten jokaisessa murhan jälkeen antamassaan haastattelussa Fortuynin perhe varmisti korostaen, että Pim oli ollut koko Hollannin kansan symboli, mustien ja valkoisten.

Mutta raaka poliittinen todellisuus osoittautui pian erilaiseksi. Fortuynin murhan jälkeen väistämättömät kysymykset hänen poliittisesta perinnöstään nousivat esiin. Kuka ottaisi hänen paikkansa puolueen tuolilla? Ja, jopa kirvelevämmin, kuka korvaisi hänet tulevana uutena pääministerinä? Jotkut hollantilaisessa mediassa vihjasivat pahansuopaisella ilolla, että Joao Varelasta, kakkosehdokkaasta, voisi tulla ensimmäinen musta eurooppalainen pääministeri. Ironia oli kaikille selvää, mutta vihjaus itse esitettiin kuolemanvakavalla tyylillä. Pim Fortuynin salamurhan jälkeen Hollannin poliittisella vallalla oli kyseessä kaikkien miesten laittaminen kannelle, ja äärettömästi Fortuynin aiheuttamaan poliittiseen levottomuuteen osallinen valtamedia oli nyt enemmän kuin halukas tarjoamaan omaa ovelaa osuuttaan saman levottomuuden hillitsemiseksi. Kuiva vihjaus siitä, että musta pääministeri saattaisi nyt tulla valtaan, oli epäilemättä tarkoitettu kavalaksi uhkaukseksi: nyt kun Fortuyn on kuollut, teidän on parasta olla äänestämättä hänen puoluettaan, ettei tuloksena ole vastakkaisia vaikutuksia. Musta pääministeri, kuvitelkaapa! Ei tarvinne sanoakaan, että Fortuynin oma puolue ei koskaan vakavasti harkinnut Varelan nimittämistä uudeksi puheenjohtajakseen. Mitä tulee listan ensimmäiseen naiseen, jota lyhyen aikaa pidettiin vakavasti otettavana ehdokkaana Fortuynin seuraajaksi, hänet havaittiin pian liian hysteeriseksi; vaali-iltana hän äkkiä "poltti sulakkeensa" ja katosi näkyvistä. Muukalaismenestyjä numerolla kaksi, älykäs blondi numerolla neljä: he todistivat arvonsa, mutta pian asiat palasivat taas valkoihoisen sovinistisikamiehen "bisnes on bisnestä" -tilaan. No, mitä muuta odotitte? Pim Fortuynin listaa äänestäneet olivat kaikkein viimeksi huolissaan tästä, ymmärtäen alusta saakka, että Pim vain pelasi älykkäästi – että maahanmuuttaja ja nainen voivat (ainoastaan) palvella tarkoitusta.

Maahanmuuton kriminalisointia

Myös muualla Euroopassa näemme, kuinka nationalistiset puolueet toivottavat tervetulleeksi sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat halukkaita liittymään niihin, eivät sen vuoksi, että ne ovat eksyneet alkuperäisistä poliittisista ohjelmistaan, vaan strategiana, jonka pyrkimyksenä on päin vastoin ohjelmien radikalisointi. Loppujen lopuksi, maahanmuuttajien mukanaolo suojelee niitä rasismisyytöksiltä, aivan kuten naisjäsenet palvelevat suojautumisessa seksismisyytöksiltä. Heti kun on "todistettu", että he eivät ole rasistisia, nationalistit ovat vapaita toteuttamaan nationalisminsa radikalisoimista. Fortuyn ei missään nimessä ollut omaperäinen sanoessaan, että jo maassa olevat maahanmuuttajat olivat vapaita jäämään, mutta tulokkaita ei pitäisi sallia. Itse asiassa tästä on tullut niin sanotun läntisen liberaalin demokratian uusi uskomus tai näkökanta. Ainoa mahdollinen väittely koskee sitä, kuinka suljettuna oven on oltava. Jokaisella eurooppalaisella maalla on tukahduttava maahanmuuttopolitiikka; Fortuyn yksinkertaisesti halusi vain lisätä hieman lisää tukahduttamista. Edes hän ei koskaan täysin sulkenut ovea, vaikka meille belgialaisille hänen lausunnoillaan oven avoimuuden asteesta näytti olevan enemmän tekemistä viimeisimmän hollaintilais-belgialaisen vitsin kanssa kuin minkään selvän poliittisen lausunnon: pakolaisia otetaan vastaan ainoastaan naapurimaista Tanskasta, Saksasta ja Iso-Britanniasta (siis ei Belgiasta, pantakoon merkille). Lyhyesti sanoen, Fortuynin diskurssi ei ollut heterodoxinen, vaan (sallikaa meille tämä pieni vitsimme) homodoxinen: ts. doxassa ("uskomuksessa") pitäytyvä. Fortuyn rakasti samoja periaatteita kuin johtavat hollantilaiset valtiomiehetkin, hän vain rakasti niitä katkeraan loppuun saakka.

Stefan Heym kysyi kerran itäsaksalaisesta kommunismista: "Minkälainen järjestelmä oikein on sellainen, jonka ainoa pätevyys perustuu sen ihmisten pakotettuun sisällyttämiseen?" Sama kysymys täytyy asettaa nyt käännettynä kapitalismin suhteen: "Minkälainen järjestelmä oikein on sellainen, jonka ainoa pätevyys perustuu muiden ihmisten pakotettuun ulossulkemiseen?" Berliinin muuri on saattanut sortua, mutta vaatimus koko Euroopasta tekemisestä Itä-Berliinin peilikuvaksi on vahvempi kuin koskaan. Eikä kyse ole ainoastaan kuvasta tai metaforasta: muureja ja piikkilanka-aitoja on jo kohotettu Espanjan afrikkalaisten erillisalueiden ympärille Ceutassa ja Melillassa, muuriksi Euroopan ja Afrikan välille, pidemmälti kuin mitä Berliinin muuri koskaan oli. Toisin sanoen, muuri ei koskaan murtunut; se on vain yksinkertaisesti siirretty. Sen valossa, kuinka vähän aikaa sitten se murrettiin ja kuinka vahva on vaatimus uudelle, paljon pidemmälle korvikkeelle, voitaisiin sanoa, että Berliinin muuri oli häpeä enimmäkseen nationalistien silmissä: se oli yksinkertaisesti väärässä paikassa. Se olisi pitänyt rakentaa Puolan rajalle. Ja nyt, kun Puola on liittymässä Euroopan Unioniin, mikä tehokkaasti tekee tämän vaihtoehdon turhaksi, ainakin meidän pitäisi rakentaa muuri Puolan ja Venäjän välille. Ja niin ensimmäiset paniikin vaivaamat raportit Venäjän erillisalueelta Kaliningradista, Itämeren rannalta, alkavat saavuttaa meidät: he pelkäävät, että heistä on tulossa... eristettyjä. Tämän pitäisi riittää saamaan eurooppalaiset pitämään hetken taukoa. Loppujen lopuksi, kuinka vähän aikaa siitä onkaan, kun kuvat ihmisistä hakkaamassa Berliinin muuria palasiksi saivat meidät kyynelehtimään? Vain vähän aikaa sitten jokainen itäsaksalaisen muurin ylitse auttanut länsisaksalainen oli sankari. Tänään laittoman venäläisen maahantuloa auttaneen saksalaisen täytyy olla joko vasemmistolainen anarkisti tai ihmissalakuljettaja: kummin tahansa, rikollinen. Samoin on monissa läntisissä maissa, joissa ei voi enää mennä naimisiin ulkomaalaisen kanssa ilman perusteellista avioliiton "pätevyyden" tutkintaa. Kansallisuus ja oikeus jäädä läntiseen maahan ovat seka-avioliiton "lisäetuja", joista ei erota tasavertaisesti avioliiton päättyessä. Muukalaiskumppanille edut ovat kuitenkin perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia oikeuksia. Tästä niiden hallitusten syvä epäluottamus, jotka pyrkivät saamaan maahanmuuton pysähtymään hinnalla millä hyvänsä. Samanaikaisesti tämän pitäisi olla meille innostava ajatus: ehkä avioliitto, tuo seksuaalisen traditionalismin korkein symboli, pitäisi rekuperoida poliittisen edistyksellisyyden tekona. Voimme saada toisenlaisen maailman – mennään kaikki naimisiin ei-eurooppalaisten kanssa! Ja tarvinneeko sanoakaan, että me tuemme tiukasti samaa sukupuolta olevien oikeutta avioliittoon, että homotkin voivat päästä osallisiksi tästä edistyksellisestä politiikasta.

Hautajaisvaellus

Saattaa vaikuttaa oudolta, että itsejulistautuneen hollantilaisten arvojen ja perinteiden vaalijan valintana oli olla tulematta haudatuksi hollantilaiseen maaperään. Fortuyn oli kauan sitten järjestänyt hautajaisvaelluksensa italialaiseen kylään ja oli jo määrännyt hautansa rakentamisesta sinne. Tämän hollantilaisen miehen mukaan Italia oli ainoa paikka, jossa hän oli tuntenut onnea. Mutta kuinka hän oli saattanut valita onnensa kokeilemisen ulkomailla? Varsinkin, kun oli ilmeistä, ettei hänen ruumiinsa voi koskaan sopeutua viimeisen lepopaikkansa rauhaan ja hiljaisuuteen. Kyläläiset pelkäävät, että heidän tavallisesti hiljaisesta kaupungistaan tulee äärioikeistolaisten sekä hollantilaisten nationalistien pyhiinvaelluksen äänekäs paikka. Pitäisikö Italian ollenkaan sallia tätä hollantilaista hautajaispakolaista alueelleen?

Samanalla ei ole luultavasti yhteensattumaa, että nationalisti voi löytää todellista onnea ainoastaan turistina. Kunkin kotimaan sosioekonomiset todellisuudet eivät koskaan mukaudu niihin kuvitteellisiin tarinoihin, joita nationalisti elättelee ja joihin hän pyrkii kotimaansa pakottamaan. Kuitenkin on niin, että lomalla nationalistit voivat kokea maan siten kuin he mieluiten sen kuvittelevat. Nationalistit harvoin kieltävät vierailta kansakunnilta niiden omaa identiteettiä: päinvastoin, kullekin maalle oma identiteettinsä. Koski turismi ei ole mitään muuta kuin identiteettiteollisuutta, se on nationalistin ilonaihe. Koko vuoden ajan nationalistit elävät todellisuudessa, jolla on hyvin vähän tekemistä sen luutuneen kansallisen identiteetin kanssa, josta he unelmoivat. Vain lomalla tämä identiteetti toimii juuri siten kuin he haluavat sen toimivan: se ilmaisee itseään muistomerkkien ja arkkitehtuurin, kansallispukujen, perinteisten juhlakulkueiden, muinaisten ja pilaamattomien maisemien, rituaalien ja tapojen kautta. Vain lomalla nationalistit saavat takaisin sen ajatuksen kansakunnasta, jonka löytämisessä kotoaan heillä on vaikeuksia.

Julkaistu Make-world -lehden numerossa 2 (http://make-world.org/, marraskuu 2002).