2003-03-03

Geenimanipulaatio, kloonaus ja ihmisen kuoleman jälkeinen humanismi

Markus Termonen

Geenimanipulaatio ja kloonaus ovat aiheita, jotka herättävät paljon tunteita. Miksi? Emmekö elä aikakaudella, jona ihmisen käsissä olevat elämisen muokkaamisen taidot ovat tulleet niin arkipäiväisiksi asioiksi, että niitä kavahdetaan enää harvoin? Ihmisen valta muokata - ja hallita - elämää, niin omaansa kuin muiden lajien, koskettaa asioita, joissa tottuneisuudessamme tuskin edes huomaamme sen kosketusta. Se on läsnä niin monilla tasoilla, molekulaarisesta makrotason käytäntöihin, että koko ilmiön mainitseminen tuntuu suorastaan aiheettomalta ja itsestäänselvyydeltä.

Mitä siis kavahdamme esimerkiksi kloonauksessa? Elämän muokkaamisen kyvyn huipentumaa, joka kenties dramaattisesti ja hätkähdyttävästi paljastaa kykyjemme tason, sen mihin kaikkeen todella kykenemmekään? Tuottaako se meissä pelkoa ja varovaisuutta sen suhteen, mihin tietoa ja valtaa, jotka ovat tässä tapauksessa lähes sama asia, käytetään? Olemmeko huolestuneita niistä erityisistä muokkaamisen muodoista, joihin hyödyn tavoittelu johtaa? Aiheellisia kysymyksiä.

Näiden huolien rinnalla yleisenä suuntauksena on kuitenkin koko ajan vahvasti läsnä myös huolestuneisuus siitä, että ihmisen absoluuttinen kyky muokata elämää - tai lähes absoluuttinen kyky, sillä kuolemaa emme osaa väistää - loukkaa "elämän pyhyyttä". Mihin tämä "elämän pyhyys" viittaa? Se viittaa ennen kaikkea uskonnolliseen käsitykseen siitä, että muokatessaan absoluuttisesti itseään, tai luontokappaleita, joiden hallinnan jumala on ihmiselle uskonut, ihminen loukkaa jumalan suunnitelmaa, ennaltamäärättyä tarkoitusta. Koska ihminen on jumalan kuva ja koska ihmisen muokkaaminen muuttaa tätä kuvaa, elämän absoluuttinen muokkaaminen on jumalanpilkkaa.

Taistelun linjat

Taistelu geenimanipulaatiosta ja kloonauksesta on taistelua siitä, millaisia elämän muokkaamisen käytäntöjä ja millaisia tiedon ja vallan kytköksiä tulemme toteuttamaan. Tässä taistelussa ei ole kahta puolta, vaan (vähintään) kolme. Ensinnäkin on teknokraattinen linja, joka pyrkii piilottamaan tiedon ja vallan kytkökset sekä sen uuden riiston tason, jonka pääoma saavuttaa käydessään käsiksi "elämään itseensä". Toiseksi on linja, joka vaatii huomion kiinnittämistä nimenomaisesti tiedon ja vallan kytkentöihin sekä kriittistä suhtautumista pääoman pyrkimykseen kehittää uusia riiston muotoja elämän muokkaamiseen liittyvien teknologisten innovaatioiden välityksellä. Kolmanneksi on uskonnollinen linja, joka puolustaa "elämän pyhyyttä".

Nämä kolme linjaa ovat keskenään täydellisesti sovittamattomassa ristiriidassa. Toisaalta saattaa jopa olla, että ensimmäisellä ja toisella linjalla on enemmän yhteistä kuin toisella ja kolmannella. Ensimmäinen ja toinen linja edustavat materialistista ajattelutapaa, käsitystä elämän uusintamisen ja muokkaamisen tapahtumisesta maallisesti. Siten kolmas linja on täysin vastakkainen niille. Sitä että toinen ja kolmas linja liittoutuisivat ensimmäistä vastaan, mikä saattaa vaikuttaa joistakin geenimanipulaatio- ja kloonaustaisteluille omistautuneista ihmisistä harkitsemisen arvoiselta heidän etsiessä uusia verkostoitumisen polkuja, voi verrata tilanteeseen, jossa pornografiaan liittyvää käytäntöjen ja ajattelumallien tuottamista kritisoivat feministit liittoutuisivat uskonnollisen oikeiston kanssa sillä perusteella, että nämäkin "vastustavat pornografiaa" (käytännössä sen "säädyttömyyden" vuoksi).

Myös se näkemys geenimanipulaatiosta ja kloonauksesta, jonka mukaan loukkaamme "elämän luonnollisuutta" bioteknologisilla käytännöillä, lähentelee uskonnollista käsitystä. Uskonnollisuus viittaa aina selittämättömään alkuperään, ja samalla tavoin tämä näkemys ottaa "luonnollisuuden" ja sen sisällön itsestäänselvyytenä, asiana, jota ei problematisoida. Alussa oli sana ja se sana oli jumala. Alussa oli luonnollisuus, joka oli luonnollista. Jälleen kerran tautologia. "Elämän luonnollisuutta", täysin objektiivisessa merkityksessä, ei ole olemassa irrallisena käytössämme olevista tulkitsemisen ja ymmärtämisen tavoista, irrallisena kehityskuluista ja vallasta.

Elämän kyborginen potentiaali

Jos jokin on "luonnollista", se on meidän suunnaton maallinen potentiaalimme, jota uskonnollinen ja ylipäätään kaikki "alkuperään" viittaava ajattelu pelkää. Uskonnollinen ajattelu pelkää kriisejä, prosessimaisuutta ja muutostiloja siinä, missä materialistisesti ajatellen kriisit seuraavat toisiaan jatkuvasti, ollen uusiutumisen kannalta välttämättömiä. Olemme jo kauan olleet tilanteessa, jossa elämän muokkaamisen potentiaalimme on osaltaan lisännyt "luonnollisen" ja "teknologisen" sekoittumista, tai oikeastaan tehnyt täysin kyseenalaiseksi niiden välisen jaottelun. Tämä on ensisijaisesti riemun aihe, sillä se avaa uusia mahdollisuuksia käyttää ja käsittää kehojamme.

Kuten Donna Haraway kirjoittaa, olemme kaikki koneiden ja organismien sekamuotoisuuksia, osittaisia, perverssejä, ironisia, täysin vailla viattomuutta. Kyborginen lihaksi tuleminen pärjää täydellisesti ilman käsitystä "pelastuksesta", ilman "esioidipaalista symbioosia", "vieraantumatonta työtä" tai muita "kokonaisuuden houkutuksia", joiden kautta saavuttaa kaikkien osien hallinta ja korkeampi ykseys. "Läntinen" alkuperän tarina nojaa alkuperäisen ykseyden, täydellisyyden ja autuuden myyttiin. Kyborgi sen sijaan nojaa sellaiseen luonnon ja kulttuurin uudelleenjärjestämiseen, jossa kumpikaan ei voi olla toisen haltuunoton tai toiseen yhdistämisen voimavara.

Kyborgi ei odota luojansa pelastavan itseään heteroseksuaalisen kumppanin rakentamisen kautta, kokonaiseksi täydellistymisen kautta. Kyborgi ei unelmoi orgaanisen perheen mallista, sillä kyborgi ei tunnistaisi Edenin puutarhaa. Kyborginen käsitys todellisuudesta, siis käsitys, johon sisältyvät teknologioiden valtavat käyttömahdollisuudet tietämisen ja kokemisen kannalta, on todellisempaa, täydellisempää ja syvempää kuin "luonnollinen" todellisuus. Se, että kyborgisesti käsittäen kaikki on simulaatiota, tekee vanhat käsitykset alkuperästä, sen esittämisestä ja näiden välisestä erosta entistäkin vanhanaikaisemmiksi.

Humanismia ihmisen kuoleman jälkeen

Missä mielessä on perusteltua sanoa, että ihminen on kuollut? Emmekö pikemminkin elä ihmisen elämän suurinta kukoistusta, aikaa jona meille ovat täydellisesti valjenneet elämän suuri sattumanvaraisuus ja elämän rakentumisen maallinen perusta? Tämä on totta, mutta toisaalta avainasemassa on juuri suhtautuminen sattumanvaraisuuteen. Jos ihmisen rajattomalla potentiaalilla tarkoitetaan ihmisen kykyä puhdistaa elämänsä sattumanvaraisuudesta, silloin voidaan todeta, että juuri epäonnistuneet pyrkimykset toteuttaa tätä rajatonta potentiaalia, totaalisen hallinnan visiot ja projektit, ovat osoituksia "ihmisen kuolemasta". "Kuoleman" merkkinä on utopian osoittautuminen dystopiaksi, täydellisten ja puhtaiden hallitsemisen mallien, modernin kehityksen huipentumien osoittautuminen painajaisiksi.

Juuri näistä projekteista, kuten valtiokommunismista ja kansallissosialismista, Zygmunt Bauman puhuu kirjoittaessaan modernin taipumuksesta puhdistaa itsensä epäselvyydestä ja ambivalenssista. Ehkä nykyään kuitenkin olemme jo ymmärtäneet, että sattumanvaraisuutta ei voida poistaa, sillä keskitymme pikemminkin sen sääntelyyn, riskien minimointiin ja hallinnointiin, tietoisina arvaamattomien ja kontrolloimattomien riskien olemassaolosta niiden rinnalla, joita kykenemme havaitsemaan.

On kaksi humanismia. Ensinnäkin on renessanssin kartesiolainen humanismi, jonka ominaisuuksia ovat vankkumaton usko järkeen, kokemuksen ja ajattelun kaksijakoisuus, eurosentrismi, luonnon kolonialistinen hallinta sekä ainaiset välityksen tasot immanenssin ja transsendenssin välillä. Toisaalta meillä on spinozalainen perintö, joka on maallista, jossa moninaisuuden demokratia on absoluuttinen politiikan muoto ja jossa jumala ei tarkkaile ja ohjaile taivaalta vaan on läsnä luonnossa (jos tällaista voi enää jumaluudeksi nimittää). Ensimmäisessä mallissa ihmisen kaikkivoipaisuus on yksilön ja tietoisuuden yhtäpitävyyttä, itseriittoisuutta ja individualistisen vapauskäsityksen merkitsemää autonomiaa, kun taas toisessa se merkitsee ihmisen potentiaalia itsensä ja yhteisöjensä perustan kollektiiviseen muokkaamiseen, rakentamiseen ja uusintamiseen.

Myös Hardt ja Negri kysyvät (viitaten Foucault'n tuotannon erääseen perimmäiseen ongelmaan), mitä on humanismi ihmisen kuoleman jälkeen, antihumanistinen humanismi. Se on hyökkäystä sekä sitä uskonnollisuutta vastaan, joka nostaa jumalan ylimaalliseksi, että sitä näennäisen "maallista" ajattelua kohtaan, joka nostaa ihmisen ylimaalliseksi, suorastaan luonnon yläpuolelle. Molemmat ajattelumallit tarkoittavat hierarkioiden voimistamista ja ylhäältä päin tapahtuvaa hallintaa. Siten "antihumanistinen humanismi" on kaiken ylimaallisen kieltämistä, maallisten voimien ajattelemisen ehto. Tunnistaessamme posthumaanit kehomme ja mielemme, nähdessämme itsemme niinä apinoina ja kyborgeina joita me olemme, meidän täytyy tutkia niitä luovia voimia, jotka panevat meidät liikkeelle - kuten ne panevat liikkeelle kaiken luonnon - ja toteutettava mahdollisuutemme.

Kirjallisuus:

  • Bauman, Zygmunt: Modernity and ambivalence. Polity Press, Cambridge 1991.
  • Haraway, Donna: "A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century" teoksessa Simians, Cyborgs and Women: The Reinvention of Nature. New York, Routledge 1991.
  • Hardt, Michael ja Negri, Antonio: Empire. Harvard university press, 2000.