2003-02-07

Metropolitaaninen tila jälkiteollisessa kapitalismissa

Markus Termonen

Globaalin kapitalismin käsittely edellyttää olennaisella tavalla niiden infrastruktuurien tutkimista, joiden avulla on mahdollista panna täytäntöön globaalia kapitalistista kontrollia. Kuinka käsittää ja analysoida suurkaupunkien merkitystä globalisoituneissa ja jälkiteollistuneissa yhteiskunnissamme? Millaisia tuotannon ja yhteiskunnallisen vallan kannalta ristiriitaisia suuntauksia sisältyy aikamme metropolitaaniseen tilaan?

Kaiken sen valossa mitä tiedämme jälkiteollisten yhteiskuntien toiminnasta, meille pitäisi olla täysin selvää, että tuotantoa eivät rajoita nyky-yhteiskunnassa sen enempää tehtaan muurit kuin kellokortitkaan. Tuotanto on sekä ajallisesti että tilallisesti kaikkialla. Se on muodossa, jossa sitä on mahdotonta erottaa rajatusti uusintamisesta. Näitä asioita ei tarvitse enää toistaa.

Tässä tilanteessa tulee keskeiseksi tarkastella suurkaupunkeja monitasoisina "tehtaina": kommunikaation, kapasiteettien uusintamisen, tarpeiden tyydyttämisen - tuotannon ja kulutuksen kierron - paikkoina. Olennaista ei ole se, että kaupunki on suuri, vaan se, että se on tuottava nimenomaan kokonaisuutena - aina korkeasti palkatuista suunnittelu- ja informaation prosessointitehtävistä ja erilaisista palvelutehtävistä, kuten hoivatyöstä tai ravintoloista "perinteiseen" valmistustyöhön ja muodollisen työajan ulkopuolisiin uusintamisen käytäntöihin sekä vapaaehtoisiin kulttuurisiin aktiviteetteihin. Puhukaamme metropoleista (joista Saskia Sassen, aihealueen eräs merkittävimmistä teoreetikoista, käyttää nimitystä global city).

Lähtökohtia

Millä perusteella voidaan sanoa, että nykytilanne on uusi? Eikö jo Marx Grundrisse-teoksessa kirjoittanut nerokkaasti, miten tuotanto on aina olemuksellisesti osa kulutusta ja toisinpäin? Varmasti ei ole olemassa mitään selkeitä rajoja tai pisteitä, joista eteenpäin voisimme sanoa menneen kadonneen täysin, elävämme "täysin uudessa tilanteessa". Voimme kuitenkin paikantaa joitakin suuntauksia, joiden perusteella voidaan sanoa nyky-yhteiskuntiemme kaupunkien olevan merkittävästi uudentyyppisiä.

Tärkeimpänä tällaisena suuntauksena on nostettava esiin se, että kapitalismi on kyennyt omaksumaan tehokkaasti uuden arvon tuotannon perustan: tuottavuuden lähde sijaitsee nyt tiedon laadussa. Vaikka on totta, että tiedolla on aina ollut suuri merkitys tuotannon kannalta (suunnittelu ja opitun soveltaminen on osa kivikautisimpienkin työkalujen keksimistä ja käyttöä), nyt tieto toimii väliintulijana suhteessa tietoon itseensä suuremman tuottavuuden aikaansaamiseksi, avaintekijänä, joka vaikuttaa myös muihin tuotantoprosessien osasiin ja niiden suhteisiin.

Ilmeinen todiste uuden arvon tuotannon perustan merkityksestä on "uuden talouden" tärkeä asema. Informaatioteknologia, kuten mikään teknologia, ei sellaisenaan määritä täysin sen käyttöä osana kapitalistista tuotantomuotoa. Samalla sen nousu tai nykyinen muoto eivät kuitenkaan ole irrallisia aikansa kapitalististen suhteiden ja vallan kehyksistä: kunkin kehitysvaiheen sisäisesti tuotantomuotojen järjestämisen keinot muutetaan niiden rakenteellisten periaatteiden (kapitalismin tapauksessa pääoman pyrkimys maksimoida voitto) pysyessä muuttumattomina.

Juuri tässä kontekstissa metropolien merkitys on olennainen. Samalla, kun tuotannon järjestämisen logiikka painottaa paikattomuutta ja immateriaalisuutta, kun tuotanto tapahtuu verkostoissa ja virtoina, metropolit ovat solmukohtia, joihin tuottavuuden monet avaintekijät keskittyvät paikallisesti ja materiaalisesti. Toisaalta globalisaation aikakaudella on keskeistä, että kansallisvaltioiden rajojen menettäessä merkitystään (ainakin mitä tulee pääoman liikkuvuuteen ja tuotteiden vaihtoon) ja metropolien verkostoituessa suoraan keskenään mitä moninaisimmin tavoin, "kansallisen talouden" kategoriasta tulee täysin vanhanaikainen.

Kaupungistuminen sinänsä ei sekään ole ilmiönä uusi. Jos sen vaikutuksia voidaan pitää dramaattisina "rikkaassa pohjoisessa", eivätkö sen vaikutukset ole vielä dramaattisempia "köyhässä etelässä", jonka suurkaupunkien kasvuvauhti on selkeästi ylittänyt "pohjoisten" suurkaupunkien kasvuvauhdin vastaavassa kehitysvaiheessa - olkoonkin että maailmantalouden organisoinnin kannalta "etelän" suurkaupunkien merkitys on pienempi. Joka tapauksessa, mitä asukasmäärän kasvuun tulee, olennaista ei ole kasvun määrä sinänsä, vaan sen erityinen suhde metropolien sisäiseen rakenteeseen.

Hajauttamisen ja keskittämisen kaksoisrakenne

Kaikkein idealistisimpien käsitysten mukaan tuotannon hajauttamisen mahdollisuudet tulevat lähes rajattomiksi uusien informaatioteknologisten mahdollisuuksien ansiosta: kun tietoverkkoihin voi päästä sisään mistä vaan, ihmiset voivat tehdä töitä kotonaan. Ei tarvitse kuitenkaan olla teknoutopian varaukseton kannattaja myöntääkseen, että urbaanin tilan kannalta informaatioteknologiseen kehitykseen on kieltämättä sisältynyt hajauttamisen suuntauksia. Eräs nykyajan "tähtisosiologeista", Manuel Castells, painottaakin varhaisteoksessaan The Informational City kaupunkitilan uuden järjestämisen kannalta keskeisenä asiana juuri hajauttamisen ja keskittämisen kaksoisrakennetta. Ei ole kyse siitä, että toinen näistä tekijöistä olisi määräävämpi, vaan kyse on siitä, mitä hajautetaan, mitä keskitetään ja minkälaisessa keskinäisessä suhteessa.

Ensinnäkin, on erotettava hajauttaminen normaalista tuotannon laajentumiseen kuuluvasta levittymisestä laajemmille alueille ja uusille markkinoille, sillä hajauttamisessa on kyse tuottavan toiminnan erityisestä rakenteellisesta piirteestä. Hajauttamisen syitä ovat Castellsin mukaan seuraavat: 1) Työn vaatimukset ovat hyvin erityisiä kussakin tuotantoprosessin segmentissä, ja siksi kaikkien erilaisten työn muotojen uusintaminen on hankalaa samassa funktionaalisessa ja tilallisessa yksikössä. 2) Informationaalisen tuotteen laatu antaa sille funktionaalisen vapauden paikasta, ja siksi tuotantoprosessin eri osaset voivat sijoittua eri alueille ja liikuttaa tuotoksiaan edestakaisin paikasta toiseen. 3) Kehittyneet laitteistot sallivat samaan prosessiin yhdistettyjen funktioiden tilallisen erottamisen. 4) Informationaalisen tuotteen prosessimaisuus vakiinnuttaa hyvin tiiviin suhteen tuottajien ja kuluttajien (joihin lukeutuu myös it-ala itse) välille, ja niiden välinen vuorovaikutuksellisuus on keskeistä tuotteen "lopullisen" muodon sekä "just in time" -tuotantotyypin kannalta. Nämä tekijät edellyttävät ennen kaikkea joustavaa sijoittamismallia.

Huipputason osaamisessa hajauttaminen koskee innovaatiokeskusten ja ylipäätään suorittavan tason sijoittamista. Siinä missä suuryritysten pääkonttorit sijoitetaan mieluiten metropolien keskeisimmille bisnesalueille (kuten Manhattanille), muun muassa arvovaltasyiden sekä sisäpiiritiedon ja luottopalvelujen tiiviin saatavuuden vuoksi, yritysten varsinaiset tuottavat toiminnot voidaan sijoittaa esikaupunkialueille. Tähän on monia syitä: 1) keskeisten bisnesalueiden korkea vuokrataso, 2) korkeasti koulutettujen työntekijöiden saatavuus esikaupunkialueilla (ja toisaalta myös heikompaan palkkaan tyytyvän työvoiman, erityisesti naisten, saatavuus osa-aikaisiin ym. palvelutehtäviin), 3) työntekijöiden toiveet (lyhyet työmatkat, "mukavuudet", lasten pääsy turvallisten ja keskiluokkaisten alueiden kouluihin jne.), 4) vähittäismyyntipalvelujen sijoittaminen sopivien kuluttajien lähelle. Samanaikaisena suuntauksena toimii lisäksi laajempi alueellinen hajauttaminen.

Oma lukunsa ovat varsinaiset "innovaatiokeskukset" (kuuluisimpana Piilaakso), joiden erilaisissa malleissa yhdistyvät julkinen tuki koulutukseen ja tuotekehittelyyn, keinottelupääoman ja korkeasti koulutetun työvoiman saatavuus, vuorovaikutus tutkimusympäristön kanssa ja yksityinen yritteliäisyys. Innovaatiokeskuksiin panostaminen (mikä ei suinkaan merkitse reseptin yksinkertaista toistettavuutta) kertoo osaltaan informaatioteknologisen huippuosaamisen hierarkkisesta ja määräävästä asemasta suhteessa muihin tuotannonaloihin.

Eräs keskeinen kapitalismin toimintamuoto hajauttamisessa on lisäksi toimintojen ulkoistaminen ja alihankkijoiden käyttö. Tämä perustuu siihen, että samalla kun korostetaan tuotantoprosessin eri osasten luonnetta omina laskennallisina ja tuloksistaan vastuullisina yksikköinä, niiden toiminta tehostuu. Kaiken kaikkiaan hajauttamisen ja keskittämisen kumpaakin tasoa yhdistää kommunikaatiovirtojen merkitys: keskitetty päätöksenteko voi tapahtua vain, mikäli se saa ajanmukaista tietoa alemman tason toiminnasta sekä pystyy antamaan reaaliaikaisia ohjeita, ja hajautettu tehtävien hoito tarvitsee jatkuvaa luovaa kommunikaatiota ollakseen tuottavaa.

Vastakohtaisuuksia

Jo hajauttamisen ja keskittämisen kaksoisrakenteen merkittävä luonne kertoo osaltaan siitä, että jälkiteollinen kapitalismi ei ole niin sopuisa paikka kuin sen ideologit mielellään antavat ymmärtää. Selkein osoitus tästä on se, että metropoleissa kohtaavat äärimmäinen rikkaus ja valta sekä äärimmäinen kurjuus ja voimattomuus.

Finanssipalvelujen globaalien markkinoiden ja kansainvälisen sijoitustoiminnan kasvu sekä pienentynyt valtiollinen talouden sääntely kertovat poikkikansallisen urbaanin järjestelmän rakentumisesta. Pääkonttoreiden lisäksi maailmantalouden komentopisteisiin eli keskeisille bisnesalueille ja niiden välittömään läheisyyteen keskittyy myös huippurikasta väestöä. Tämän väestönosan kulutustottumukset ovat hyvin spesialisoituneita (suuntautuvat esim. korkeakulttuuriseen taiteeseen) ja se käyttää runsaasti palveluita. Niinpä palvelutarvetta tarvitaan täyttämään lukuisia ravintola- ja kahvilatyöntekijöitä, lähettejä, siivoojia ja muita yksinkertaisten, alempien tehtävien hoitajia. Näillä ihmisillä ei ole kuitenkaan varaa asua työpaikkojensa välittömässä läheisyydessä tai keskiluokkaisissa esikaupungeissa. He asuvat köyhemmissä ja usein palveluiltaan kehnoissa kaupunginosissa (New Yorkin tapauksessa esim. Harlemissa).

Siten metropolitaaninen vastakohtaisuus ei ole niinkään keskusta-alueen ja esikaupunkialueiden välistä, vaan se on keskusta-alueen sisäistä. Pahimpien vastakkainasettelujen riivaamissa kaupungeissa "marginaaliset keskusta-alueet" vastaanottavat huomattavasti vähemmän investointeja kommunikaatiorakenteisiin ja muihin palveluihin, samalla kun on selvää, että juuri kunnollisen koulutuksen saatavuus olisi ensiarvoisen tärkeää marginaalisuudesta nousemiseksi. Yleisenä suuntauksena on ylipäätään korkeasti palkattujen tehtävien ja alemman tason töiden selvempi jakautuminen sekä liikkuvuudeltaan ja vuorovaikutukseltaan heikkojen "keskitason" tehtävien osuuden pieneneminen dynaamisempien sektoreiden puristuksessa.

Osa pienimuotoisesta alemman tason tuottavasta toiminnasta - kuten myös merkittävämpien valmistajien alihankkijoina toimivien yksikköjen toiminnasta - tapahtuu kokonaan tai osittain "harmaan talouden" piirissä. Sassenin mukaan urbaanin harmaan talouden merkitys ei välttämättä kerro ainoastaan epätoivoisesta turvautumisesta veronkiertoon, vaan se on taloudellisten kasvutrendien oheistuote ja niiden kukoistuksen osittaisehto. Se, että alihankkijoina voidaan käyttää epävirallisen tason tuottajia - usein myös laittomista siirtolaisista koostuvaa tai muuten järjestäytymätöntä ja alhaiseen palkkatasoon tyytyvää työvoimaa - edesauttaa parempaa menestystä kansainvälisessä kilpailussa, jossa voidaan kaiken lisäksi aina uhata tuotannon siirtämisellä kokonaan muualle.

Myös poliittisilla voimasuhteilla on tietenkin osansa nykyaikaisten metropolien vastakohtaisuuksissa. Varsinkin "uusoikeistolaistumisen" vaiheet ovat ravistelleet valtioiden hyvinvointipalveluja ja turvaverkkoja lisäten osaltaan turvautumista harmaaseen talouteen. Vallan lujuuden vuoksi ei ole yllättävää, että toistaiseksi uusoikeistolaistumisen kohtaamalla vastarinnalla on ollut hyvin vähän vaikutusta itse kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Osittain tämä johtuu siitä, että kun alistetuilla ryhmillä ei ole juuri muuta "omaa" mihin takertua kuin "paikallinen" identiteettinsä (samalla kun maailmanmarkkinakilpailun voittajat voivat näyttäytyä "todellisina kosmopoliitteina"), kamppailu kääntyy muita vastaavia ryhmiä vastaan suuntautuvaksi kilpailuksi - kilpailuksi samoista murusista, ellei suorastaan oman identiteetin ja mikroyhteiskunnan katkeraksi fundamentalistiseksi korostamiseksi.

Kirjallisuus:

  • Castells, Manuel: The Informational City. Blackwell, Oxford 1989.
  • Sassen, Saskia: Urban Economies and Fading Distances. osoitteessa http://www.megacities.nl/lecture_sassen.htm/
  • Smith, Michael & Feagin, Joe (toim.): The Capitalist City. Blackwell, Oxford 1987.