2008-12-18
Emir Kusturican elokuvien aiheina ovat usein olleet sattuma ja ihme. Aiemmista elokuvista esimerkiksi Underground ja Arizona Dream sisältävät hämmästyttäviä yhteensattumia ja realistisen kerronnan murtumia. Vaikka dokumenttielokuva onkin Kusturican tuotannossa poikkeus, Maradona by Kusturica ei kuitenkaan tämän temaattisen jatkumon vuoksi merkitse mitään suurta poikkeamaa.
Vai onko edes Maradona by Kusturica dokumentti? Ja onko sillä mitään väliä? Dokumentaristit ovat iät ja ajat rikkoneet, tietoisesti tai tarkoittamattaan, sitä "sääntöä", että dokumentti vain kuvaa todellisuutta - mikä jää tajuamatta vain alkeellisimmilta objektiivisuuden puolustajilta (kuten Michael Mooren heikoimmilta konservatiivikriitikoilta). Joka tapauksessa Maradona by Kusturicassa Kusturica tuo omaa persoonaansa esille merkillepantavan voimakkaasti.
Elokuva alkaa otoksilla Emir Kusturica & The No Smoking Orchestran keikasta Buenos Airesissa. Kusturica esitellään yleisölle "elokuvan Diego Maradonana". Ja pian päästään Kusturican lausahdukseen Maradonasta "jalkapallon Sex Pistolsina" - niinpä God Save the Queen soi toistuvasti taustalla, kun Maradona harhauttelee politiikkoja Thatcheristä Bushiin.
Kusturica myös rinnastaa Maradonan omien elokuviensa hahmoihin. Paikoin tämä toimiikin kekseliäänä montaasina, kuten Musta kissa, valkoisen kissan henkiinheräämiskohtauksen leikkaaminen keskelle haastattelupätkää, jossa Maradona kertoo, kuinka melkein kuoli huumeiden vaikutuksen alaisena.
Joissain arvioissa tämän kaiken on väitetty osoittavan kahden hyvin itsekeskeisen, joskin kiehtovan persoonan rinnakkaisuuden: yhtäältä itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Maradona ja toisaalta omia elokuviaan varsinaisen aiheen sijasta esittelevä Kusturica. Ehkä tästä luonteiden läheisyydestä johtuu, että Maradona ja Kusturica vaikuttavat viihtyvän erittäin hyvin yhdessä, niin haastattelupätkissä kuin Belgradin jalkapallosessiossa.
Kusturica ihailee valtavasti Maradonan kapinallisuutta ja väittää, että Maradona olisi ollut vallankumouksellinen, jos tästä ei olisi tullut jalkapalloilijaa. Ristiriitojen tai kiistanalaisuuksien etsiminen näistä väitteistä ei tietenkään ole vaikeaa. Uransa alussa Argentiinassa pelatessaan Maradonaa ei tosiaankaan tunnettu maansa autoritäärisen järjestelmän kriitikkona*, ja varaukseton Kuuban ihailu sekä kevyt imperialismin vastainen retoriikka eivät myöskään kerro erityisen analyyttisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta.
Mutta nämä ovat Maradona by Kusturicassa sivuseikkoja - ja aivan aiheesta. Ensinnäkin pitää muistaa, että jo seuravalinnoissaan (kuten Boca Juniors ja Napoli) Maradona teki omalla tavallaan kapinallisia ratkaisuja, kieltäytyessään rahakkaimpien suurseurojen tarjouksista. Boca Juniors tunnetaan muita Argentiinan suurseuroja työväenluokkaisemmasta kannattajaperustastaan, ja Napolissa taas Maradona oli piikkinä pohjois-Italian suurseurojen lihassa. Napolin ylpeys toki tunnetaan myös mafiakytköksistään, ja tässä valossa Maradonan João Havelangeen kohdistuvat mafiososyytökset ovat kieltämättä huvittavia.
Toiseksi keskeistä on Maradonan rooli ihmeiden tekijänä. Ei ole sattumaa, että jalkapallon kaikkien aikojen kuuluisin huijaus - käsimaali Englantia vastaan Meksikossa 1986 - tunnetaan "Jumalan kätenä". Mutta samaan otteluun mahtui myös täysin sääntöjen mukainen ns. vuosisadan maali. Maradona teki siis ihmeitä sekä sääntöjen mukaisesti että niiden tuolla puolen: suvereeni luo itse omat sääntönsä ja poikkeustilansa.
Kusturica osoittaa myös hienolla tavalla, että ihme jalkapallokentällä on yleismaailmallinen ihme - ihme uskonnossa ja politiikassa. Tuntuu suorastaan itsestään selvältä, että on perustettu juuri Maradonan nimeen vannova uskonlahko. Kusturica esitteleekin "Maradona-kirkkoa" runsaasti. Nämä otokset olisi helppo kuitata ylimielisellä viittauksella Maradona-jumalanpalveluksiin osallistuvien "hulluuteen" - mutta ovatko he yhtään hullumpia kuin Jeesuksen syntymää juhlivat joulunviettäjät? Ainakin heillä on konkreettisia todisteita todellisista ihmeistä, jotka ovat muuttaneet maailmaa.
Entä ihmeet politiikassa? Maradona vannoo tarvittaessa kuolevansa Fidel Castron puolesta. Eikö Kuuban vallankumouksen kyky säilyä hengissä ole sekin ihme? Eikö poliittiseen tapahtumaan aina liity ihmeenomainen tekijä, jota ei voi ennakoida tai selittää rationaalisesti. Mikään objektiivinen teoria ei koskaan pysty ennustamaan murtuman ihmeellistä hetkeä, joka perustuu aina myös olosuhteiden tunnistamiseen väärin, siihen että virheellinen käsitys olosuhteiden "kypsymisestä" tuottaa kumouksellista subjektiivisuutta.
Maradona by Kusturica osoittaa, että vasemmisto tarvitsee myös ikoneja. Ei puhtoisia, bisnesvaistoisia ikoneja kuin Pelé vaan ikoneja kuten Maradona, virheineen tai ristiriitaisuuksineen.
* Ks. Jimmy Burns: Hand of God. The Life of Diego Maradona. Bloomsbury, Lontoo 1996.