2009-01-02

Seuraava vasemmisto
Eurooppalainen politiikka ja liikkeet suuren laman aikaan, bushismin lopun jälkeen

Alex Foti

Kntnyt: Markus Termonen

Teepä hieman historiallista kelausta ja ajattele olevasi jälleen takaisin vuodessa 2000. Olipa Eurooppa optimistinen silloin.

Uusi talous ei ollut vielä romahtanut, eikä Dubyalla näyttänyt olevan mahdollisuuksia Gorea vastaan. Kyllä, noglobal-protestoijat ilmaantuivat monetarismin ja uusliberalismin juhlan pilaajiksi, ja Balkanin maiden tuhkat savusivat yhä, mutta länsi näytti voitokkaalta (vilkaise The Economistin vuosituhannen vaihteen numeroa tai mitä tahansa muuta uusliberalistisen kapitalismin likinäköisen itsejuhlinnan kappaletta). Euroopan Unioni näytti sen sivistyneimmältä saavutukselta, onnistuttuaan hävittämään sodan ja luomaan vaurautta sekä ryhdyttyään liittämään kylmän sodan jälkeistä keski-Eurooppaa ylikansallisiin instituutioihinsa. Euro oli vasta vuoden vanha, kun Joschka Fischer luonnosteli kuuluisassa Humboldtin yliopiston luennossaan suunnitelman federalistisesta, monikulttuurisesta ja liberaalista sekä idän ja lännen yhdistävästä Euroopasta, samalla kun europarlamentaarikot ja Eurooppa-valmistelukunnan jäsenet olivat hahmottelemassa perustuslakia, joka tulisi antamaan yksille markkinoille ja yhdelle valuutalle poliittisen luurangon.

Yhdeksän vuotta myöhemmin voimme katsoa taaksepäin ja nähdä, että mitään tästä ei tapahtunut. Paljon ylistetty poikkikansallisen valtiomuodon eurooppalainen ihme osoittautui kangastukseksi. EU on hävinnyt melkein kaikissa avoimissa kansanäänestyksissä (Ranskassa, Hollannissa ja Irlannissa), ja uusliberalistinen perintö, joka kuljetti Euroopan Maastrichtiin ja Schengeniin, on aiheuttanut suurimman taloudellisen lamaannuksen sitten 1930-luvun suuren laman. Itse asiassa, eurokratia on seissyt toimettomana katastrofin kehittyessä, samalla kun kansalliset hallitukset kiiruhtivat vakuuttamaan pankkinsa äkkinäisten maksuvaatimuksien varalta (kysykää islantilaisilta, jotka eivät voi enää käyttää luottokorttejaan tai todellakaan ostaa mitään ulkomailta tulevaa). Ja mikä vielä pahempaa, uudet kylmän sodan jännitteet häämöttävät idässä. Lyhyesti, poliittinen Eurooppa on raunioina, samalla kun nationalismi, muukalaispelko ja pappisvaltaisuus ovat vaarallisesti nousussa kaikkialla.

Eurofederalismi, kerran edistyksellinen ideologia, jolle suuri osa eurooppalaisista eliiteistä oli uskollinen, on varmasti passé. Samalla kun Amerikka on lopultakin paranemassa, Obaman valinnan merkitessä bushismin pitkien ja synkkien vuosien loppua, Eurooppa on sekaisin. Sillä ei ole taloudellista eikä geopoliittista suuntaa, ja vielä vähemmän sosiaalista ja kulttuurista suuntaa. Tässä hämmentyneessä skenaariossa valtiojohtoisuutta kannattava oikeistolainen kuten Sarkozy näyttää laissez-fairen jätteiden keskellä seisovalta jättiläiseltä, vaatien ennenkuulumatonta valtiollista interventiota talouteen, vaikka tämä on pirstonut EU:n perinteisen ranskalais-saksalaisen ytimen. Jopa huonomaineinen johtaja kuten Brown saa uusia voimia kriisin ansiosta. Berlusconi sen sijaan joutuu maksamaan kriisistä kalliin poliittisen hinnan (eikä ole selvää, mikä on Italian hallituksen ja pankkien suurten myrkyllisten omistusten purkamisen hinta), mitä Anomalous Wave -opiskelijaliike on osoittamassa juuri kun kirjoitan näitä rivejä. Se on mobilisoinut jo miljoonia ja tuottanut kaksi yleislakkoa. Se on ainoa yhteiskunnallinen voima, joka onnistuu vastustamaan Berlusconin kolmannen hallituksen määräämiä kryptofasistisia poliittisia menettelytapoja ja romanien, muslimien ja maahanmuuttajien vainoamista, Berlusconin, joka johtaa fasisteista, ksenofoobikoista ja kaikista hänen laajalla palkkalistallaan olevista nöyristelevistä imartelijoista koostuvaa hallitusta. Edes papisto ei ole hänen hallituksessaan, vaikka herra B:tä on julkisesti siunattu ja ylistetty hänen käydessään Papa Ratzyn (paavi Ratzingerin) pitämässä messussa. Euroopan uusi sosialistinen toivo, Zapatero, maksaa nyt hintaa sosiaalisen edistyksellisyyden ja taloudellisen konservatismin sekoituksestaan. Jälkimmäinen on pönkittänyt kiinteistöjen hinnat mahdottomiin korkeuksiin, ja nyt lasku on todella ankara. Joka tapauksessa ei ole epäilystäkään siitä, että sosialistit ja sosiaalidemokraatit ovat löytämässä uudestaan keynesiläiset vaistonsa ja siirtymässä vasemmalle käytännössä jokaisessa eurooppalaisessa maassa. Kriisi on heikentänyt myös Merkeliä: kotikentällä hänen vapaita markkinoita kannattavat ja monetaristiset vaistonsa kääntyvät häntä vastaan, ja Putinin aggressiivinen kanta Georgiassa ja muualla on heikentänyt hänen ulkomaista asemaansa. Valitettavasti SPD ei vaikuta valmiilta lähtemään yhdistyneen vasemmiston tielle Die Linken ja vihreiden kanssa, tielle, joka voisi päihittää CDU:n seuraavissa vaaleissa (SPD:llä, vihreillä ja Linkellä olisi jo enemmistö nykypäivän Bundestagissa).

Mutta tapahtumat kehittyvät nopeasti, samalla kun euroyritykset ovat alkaneet irtisanoa työläisiä ja työntekijöitä suurilukuisesti, ja tämä suuri tosiasia voi muuttaa poliittista maisemaa dramaattisesti. Tällä hetkellä Eurooppa näyttää repeävän saumoistaan, ei-rakastetun poliittisen rakenteensa, vanhentuneen talouspolitiikkansa ja vanhanaikaisen ulkopolitiikkansa kanssa. Monet ovat alkaneet veikata euron hajoittamista. Kreikan, Italian ja Portugalin hallitusten liikkeelle laskemien euro-obligaatioiden levikki on jo noussut jyrkästi. Silti paniikin valtaamat Islanti ja Unkari haluavat turvautua sen sateenvarjoon, ja jopa Tanska ja Ruotsi harkitsevat sitä, Isosta-Britanniasta puhumattakaan. Yksi harvoista vastapainona olevista vaikutuksista eurooppalaiselle hajoamiselle on se, että jakaantuminen vanhaan ja uuteen Eurooppaan korjaantunee Obaman kaudella. Mutta tämä tarkoittaa myös Naton vahvistumista, kun euro-atlanttiset suhteet ovat nyt aurinkoisella puolella. Paluu valtiolliseen industrialismiin ja korporatismiin on luultavaa, aivan kuten oli sotien välisen ajan Euroopassa. Tämä voi asettaa autoritaarisen uhan, mistä meidän tulisi olla hyvin tietoisia. Vapaan kaupan loppu ei vielä tarkoita, että globalisaationvastainen liike olisi voittanut: se voi johtaa nationalistiseen painajaiseen, kuten tapahtui 1930-luvulla.

Obaman voitto tuo epäilemättä optimismin aallon, mikä on virkistävää kaikkien näiden pimeyden ja obskurantismin* vuosien jälkeen. Hänen hallintonsa tulisi kartoittaa melko liberaali, ekokeynesiläinen kurssi sosioekonomisessa politiikassa. Kolmen vapaiden markkinoiden fundamentalismin vuosikymmenen luomia isoja epätasa-arvoisuuksia todennäköisesti vähennetään Amerikassa. Mutta entä Eurooppa? Eurooppalaisesta näkökulmasta Obaman vaalivoitto paljastaa valkoisen, kristityn, muukalaisvihamielisen, monetaristisen gerontokratian, joka pitää edelleen kiinni vallasta suuressa osassa Eurooppaa (varsinkin spaghettimaassa). Niin oudolta kuin se voikin vaikuttaa, Eurooppa löytää nyt itsensä Amerikasta oikealta. Toinen kerta, jolloin se tapahtui, oli hyvin pelottavilla 1930- ja 1940-luvuilla Franklin Delano Rooseveltin kanssa, jonka New Deal selvästi edustaa Barack Hussein Obamalle poliittista kaavaa. Nuorten, naisten, mustien ja latinojen mobilisaatio mahdollisti hänen valintansa. Tämä on se poliittinen valitsijakunta, joka avaa tapahtumapaikkoja yhteiskunnalliselle muutokselle myös Euroopassa. Euroopassa kansalliset hallitukset diskriminoivat tai vainoavat mustia, arabeja, slaavilaisia, turkkilaisia ja latinoja; Euroopan uuden vasemmiston tulisi pikemminkin voimistaa heitä. Kirjoittakaamme banderolleihimme kerta kaikkiaan: Pour l'europe sans frontières du métissage sociale! ("Kohti Eurooppaa ilman yhteiskunnallisia rajoja mestitsoitumiselle!")

Eurooppalaiset liikkeet ovat järkkymättömästi kieltäytyneet antamasta prioriteettia eurooppalaiselle agendalle, ja siten kieltäytyneet tulemasta tehokkaaksi sosiaaliseksi ja poliittiseksi oppositioksi komissiolle, neuvostolle ja keskuspankille. Viimeksi mainittu on monetaristisen ortodoksian vaarallinen jäänne, ja jos sitä vastaan ei asetuta päättäväisesti poliittisella ja sosiaalisella paineella, se tekee lamasta Euroopassa pahemman kuin Amerikassa, mikä tarkoittaa miljoonia työttömiä lisää. Trichet korotti ohjauskorkoa niinkin myöhään kuin heinäkuussa, jolloin Eurooppa oli jo lamassa. Itsemurhaan taipuvaista. (Tänään ohjauskorko on yhä yli 3 %, samalla kun nollan prosentin korkokurssit ovat jo todellisuutta USA:ssa ja Japanissa.) Meidän täytyy päästä eroon hänestä ja vakaussopimuksesta. Tämä on prioriteetti numero yksi järjestäytyneelle työväelle ja kaikille egalitaarisille liikkeille.

Roctockin jälkeen Euroopan radikaalit liikkeet ovat ottaneet kohteikseen kolme tärkeää aihetta: elpyvä rasismi ja fasismi, ilmastonmuutos ja viherpesu sekä NATO ja euroatlanttinen militarismi. Muut liikeprioririteetit ovat yhä tärkeitä mutta verrannollisesti vähemmän kuin aiempina vuosina. Suuren laman, kapitalismin suurimman kriisin sitten 1930-luvun, seurauksena esitän sellaisen hypoteesin, että uudistunut prekaarien, siirtolaisten ja työttömien itseorganisaation korostus on ehdottoman tärkeää. Massatyöttömyys antaa uutta elämää oikeistolaisille kaikkialla Euroopassa, ja näemme tämän jo Italiassa, Itävallassa, Sveitsissä, Belgiassa ja Tanskassa, vain muutaman maan nimetäkseni. Ja vaikka Antifan ja Antiran toiminta on ehdottoman olennaista hätätilojen aikana, kuten silloin kun Lega Nord ja Vlams Blok yrittivät estää moskeijan rakentamisen Kölnissä, muukalaispelon yhteiskunnallisten syiden osoittamatta jättäminen tekee meistä kaikista heikompia. Meidän on rakennettava yhteiskunnallista solidaarisuutta. Ja jotta voisimme tehdä niin, meidän on rakennettava organisaatioita, joissa mixité (sekoittuminen) ja métissage ("mestitsoituminen") ovat normi, joissa prekaarit ja työttömät, olkoon mustia tai valkoisia, kristittyjä tai muslimeja, punaisia tai pinkkejä, voivat liittyä yhteisiin kamppailuihin ja kampanjoihin rajoja ja prekaarisuutta vastaan, ts. siirtolaisten vainoa ja säilöönottoa sekä oikeudettomiksi tehtyjen riistoa vastaan Euroopassa tänä päivänä. Ja vielä lisäksi, nyt kun säätelyn purkaminen ja uusliberalismi on paljastettu markkinateologiaksi, voimme itse asiassa taistella eurooppalaisen hyvinvointivaltion puolesta ja saavuttaa eurooppalaisen hyvinvointivaltion, joka pyörii eurooppalaisen perustulon, elämiseen riittävän palkan, p2p-kulttuurin, ekososiaalisten yhteisöjen ynnä muun ympärillä.

Meidän olisi tehtävä selväksi, että tämä on yli-investointikriisi, jonka on aiheuttanut massiivinen säätelyn purkaminen ja negatiivinen uudelleenjakaminen: kolme vuosikymmentä markkinaliiallisuuksia, luottoon perustuvaa kulutuksen laajenemista ja bisnesystävällisiä poliittisia menettelytapoja ovat lopulta tulleet tiensä päähän. Uusliberalismi, komission ideologia 1990-luvulta saakka, on kohdannut kuolemansa. Hayek ja Friedman on lopulta haudattu: shokkiterapistien kannattamat politiikat ovat lopulta osoittautuneet laissez-fairen haudankaivajiksi. Tulee kulumaan vuosikymmeniä ennen kuin se ruumis kaivetaan jälleen esiin, jos koskaan. Tämä on 1930-lukua muistuttava kriisi, joka hautoo samankaltaisia vaaroja, nimittäin globaalia fasismia, militaristista, etnonationalistista, joukkotuhomaista. Koska tämä on myös biokriisi, se tulee olemaan ekofasismia, joka kestitsee tiettyjä taloudellisia ja etnisiä eliittejä, jotka hallitsevat omaa elämäänsä samalla kun lähettävät miljardeja kuolemaan: jos sinulla ei ole kaupunkimaasturia, hukut, tämä on New Orleansin maailmalle lähettämä ekofasistinen viesti. Prekaarisen, luovan, siirtolaistyön täytyy voittaa suurempi tulo-osuus ja laajentunut vapaa-aika kapitalististen eliittien kustannuksella, mutta tämän tekemiseksi tarvitaan vastinetta viime vuosisadan radikaalille teolliselle ammattiyhdistysliikkeelle. Samanaikaisesti meidän on varmistettava, että uudelleenjakamisessa ei ole kyse polttoaineen tarjoamisesta hiiliaddiktiollemme (kuten vanhantyylisessä keynesiläisessä laajentumisessa), vaan että se käytetään yhteiskunnalliseen aktivismiin, julkiseen hyvinvointiin, taloudelliseen innovaatioon ja tuotannon, energian sekä liikennejärjestelmien ruohonjuuritason uudelleenmuotoiluun. Konfliktit yhteiskunnallisesta vallasta, siitä vaaditaanko radikaalisti edistyksellistä vai taantumuksellista agendaa, tulevat olemaan valtavia. Tulemme näkemään maailman alueiden sisäisiä ja välisiä konflikteja, joiden kaltaisia emme ole nähteet vuosikymmeniin, jollei vuosisatoihin.

Roctockista, Kööpenhaminasta ja Heathrow'sta lähtien uusi kudosneste virtaa antikapitalistisissa liikkeissä soveltaen pervopinkkejä, anarkomustia, radikaalivihreitä ideologisia muotoja. Pinkki, musta, vihreä urbaani kapinallisuus kertovat pelin hengen. Pinkki, koska siitä saakka kun Act Up haastoi uusliberalistisen järjestyksen taisteluun, pervoudesta on tullut vallankumouksellista yhteiskunnan kaikilla sektoreilla: kyse ei ole enää yksinkertaisesti identiteettipolitiikasta, vaan se osoittaa yhteiskunnan radikaalia transformaatiota ja patriarkaatin lopun kiisteltyä institutionalisaatiota. Pinkki, koska se viittaa pinkkeihin, poikkeaviin poliittisiin suuntauksiin rauhoittamattomissa urbaaneissa alakulttuureissa, suuntauksiin jotka tekevät kokeiluja koodien, genderin ja etnisyyksien radikaalilla sekoittamisella. Pinkki kuten klovnikapina. Ja ekotopinen vihreä niin kuin Reclaim The Streets, sissipuutarhanhoito, Critical Mass -pyöräilyvallankumous (vélorution) ja nyt uuden kaavan ekologiselle protestille asettava ilmastotoimintaleiri. Se on DIY- ja ekohakkeroiva tapa käsitellä ympäristökysymyksiä - tapa, joka tutkii, kuinka ne voivat voimistaa ihmisiä soveltamaan sosialisaation ja yhteiskunnallisen järjestäytymisen vaihtoehtoisia muotoja. Urbaani kapinallisuus, kuten se, joka on mobilisoinut Kööpenhaminan vaihtoehtoista nuorisoa maaliskuusta 2007 alkaen lukemattomiin mielenosoituksiin, laajan mittakaavan mellakointiin sekä väkivallattomiin aktioihin yhteiskunnallisen talonvaltaamisen puolustamiseksi viimeiseen saakka elämäntapana, josta on tullut olennainen käsitykselle eurooppalaisesta urbaanista kulttuurista edellisen kolmen vuosikymmenen aikana. Itsehallittujen vyöhykkeiden ja radikaalien kollektiivien täytyy yhdistyä kautta Euroopan, mikäli punkin ja autonomian poliittinen perintö on selviytyäkseen kaupungeissamme.

Suuri lama sisältää lupauksen radikaalille transformaatiolle, mutta meidän on tehtävä selväksi, mistä siinä on kyse. Jos me seuraavat vasemmistolaiset radikaalit tahdomme toimia biosfäärin puolesta ja poistaa ilmastonmuutoksen kapitalistiset syyt, samalla kun ylläpidämme digitaalista sivistystä, jonka yhteinen työ, informaatio ja tieto ovat luoneet, mielestäni miedän täyttyy käyttää vallankumouksellisia keinoja (kansalaistottelemattomuutta ja suoraa toimintaa) sellaisten päämäärien puolesta, jotka ovat lopulta reformistisia: uusi urbaani ympäristö, uusi hyvinvointijärjestelmä, uudelleen säädellyt työmarkkinat, vahvasti supistetut kapitalistiset vapaudet: kansalaisjärjestöt ja kansalaisyhteiskunta eivät tee sitä puolestamme. Toisin sanoen, antikapitalismi laukaisee todennäköisesti perusteellisen ekososiaalisen reformin, pikemminkin kuin vallankumouksen. Tämä johtuu siitä, että nykyistä kapitalistista kriisiä eivät aiheuta kasautumiselle ja hallitsemiselle määrätyt sosiaaliset ja poliittiset pakkokeinot (kuten 1917-22 tai 1968-73) vaan pikemminkin ylhäältä tulevan säätelyn sekä alhaalta tulevan tehokkaan vastarinnan puute.

Myöskään ideologisessa taistelussa oikeiston kanssa ja ideologisessa kilpailussa liberaalien ja sosialistien kanssa antikapitalismi ei kelpaa nimikkeeksi. Itse asiassa trotskilaiset ovat ottamassa sitä jo haltuun vanhan vasemmiston puolueita varten, jotka hankkivat protestiääniä mutta eivät muuta politiikan perushierarkkisia rakenteita suuntaan, jolla uusi vasemmisto on kokeillut Chiapasista ja Seattlesta saakka. Tarvitsemme uuden yhteiskunnallisen organisaation (yhden suuren harhaoppisen liiton) ja uuden (pinkin, mustan, vihreän) poliittisen ideologian antikapitalistiselle liikkeelle, joka, katsoen Malmön Klimax vs. E.On -katublokin tai Hiltonin lähistön öisen taistelun näkökulmasta, on pähkinänkuoressa risteytys autonomi-, anarkisti-, antifa-, pervo- ja vegaanitendensseistä, jotka ovat käyneet viimeisen parin vuosikymmenen aikana metropolitaanisissa alakulttuureissa. Mielestäni seuraavat vasemmistolaiset voivat paremmin laajentaa radikaalia toimintaa ja rakentaa radikaaleja yhteiskunnalle vaihtoehtoisia rakenteita, jos sosiaaliliberaalit ja vihreät kapitalistit pääsevät voitolle nationalistiautoritääreistä ja sotilaallis-hiili-korporatisteista nykyisessä historiallisessa haarautumisessa.

Samanaikaiset ohjauskorkoleikkaukset maailman keskuspankeissa lokakuun 2008 alussa olivat viimeinen epätoivoinen yritys ratkaista kriisi monetaarisin keinoin. Itse asiassa se ei toiminut, ja monetaariset auktoriteetit ovat pudonneet likviditeettiansaan, jossa monetaarisista menettelytavoista tulee tehottomia ja ainoastaan fiskaalipolitiikalla on vaikutusta talouteen. Siten ainoastaan merkittävä, yhdenvertaistava budjettialijäämään perustuva kulutus voi nyt raahata talouden ulos syvästä lamasta. Mielestäni poliittinen taistelu Euroopassa ja Amerikassa koskee tätä. Tästä ylikasautumiskriisistä, joka muuttuu suureksi kokonaiskysynnän kriisiksi (marxilaisessa terminologiassa rahaksi muuttamisen kriisiksi). Joka tapauksessa, minun otokseni suuresta lamasta, jonka tavallaan ennustin (artikkeli julkaistiin alkuvuodesta 2007), on tässä (geopolitiikkasolussa on yksi kirjoitusvirhe: siinä pitäisi lukea "unstable UNIpolar" 1980- ja 1990-luvuilla): www.leftcurve.org/LC31WebPages/Grid&ForkTable.pdf

Tänä päivänä liikkeiden väittely siitä, kuinka olla yhteiskunnallisesti aktiivinen uudessa historiallisessa tilanteessa, jonka ovat luoneet suuri lama ja Amerikan siirtymä edistyksellisyyteen, näyttää polarisoituvan kahden tavan välille:

  1. Luopukaamme lopulta kapitalismin hullusta ja turmeltuneesta maailmasta ja rakentakaamme uusi yhteiskunta alusta alkaen, paikka, jossa solidaarisuus sekä jakaminen ovat "in" ja epätasa-arvo sekä (naisten, kansojen, luonnon) riisto ovat "out"; kutsukaamme tätä "höyrypunk"-ratkaisuksi.
  2. Suuri lama on kerran vuosisadassa tuleva tilaisuus rakentaa radikaaleja poliittisia ja yhteiskunnallisia organisaatioita/federaatioita/liittoja, jotka voivat määrätä uudelleenjakamista (ja siten taloudellista kestävyyttä) sekä sysätä liikkeelle yhteiskunnallisten perusrakenteiden uudelleenmuotoilun kohti ekologista sopusointua; kutsukaamme tätä "kommonistiseksi"** ratkaisuksi.

Mutta näiden kahden strategian ei pidä olla toisiaan poissulkevia, varsinkaan jos aiomme voittaa oikeiston. Esimerkiksi massiivinen lisäys julkisessa kulutuksessa kohti vaihtoehtoisten, kestävien yhteisöjen kuten myös julkisten ympäristönparantamistöiden rahoitusta on todennäköisesti edistyksellinen tie pois lamasta, samalla kun uusi postkapitalistinen kulttuuri ei pysty kukoistamaan, jos ei ole riittävästi tiloja ja naapurustoja, jotka kokeilevat uusilla kollektiivisilla elämäntavoilla ja tutkivat yhteiskunnallisten konfliktien uusia ulottuvuuksia.

Johtopäätökseksi lista lausunnoista, joiden märissä unissani pitäisi syöstä kaikki eurooppalaiset radikaalit yhteiseen toimintaan, nyt kun kapitalismi on kriisissä ja uusliberalismi loppu:

  • Suuri lama nielaisee EU:n, joka turvautuu kansallisiin suvereniteetteihin luottokriisin ratkaisemiseksi: jälleen yksi isku komission jo horjuvalle poliittiselle legitimiteetille; mutta Euroopan nykyisessä sosiopoliittisessa ilmastossa oikeistolainen, autoritäärinen ja muukalaispelkoinen, jopa avoimesti fasistinen tulos on todennäköisempi kuin vasemmistolainen (reformistinen ja/tai vallankumouksellinen, sillä ei ole väliä).
  • Itse asiassa eliitit ovat epäjärjestyksessä: ne eivät tiedä, kuinka ne upposivat paskaan niin nopeasti, eivätkä ne tiedä tietä ulos, samalla kun vapailla markkinoilla ei enää ole mitään vetovoimaa medialle eikä väestölle kokonaisuudessaan.
  • Syventyvä lama aiheuttaa eskaloituvaa työkonfliktia, mutta prekaarisen sukupolven on rakennettava oma organisaationsa tai tultava jätetyksi ulos taloudellisten instituutioiden uudelleenmuotoilusta.
  • 2G, kuten toisen sukupolven siirtolaisnuorisoa (ensimmäisen sukupolven eurooppalaisia) kutsutaan Italiassa, on yhteiskunnallisen konfliktin etualalla, vastassaan sekuritaariset ja kryptofasistiset voimat.
  • Tänään islamofobia on sotienvälisen Euroopan antisemitismin funktionaalinen vastine: se on murroskohta oikeiston ja vasemmiston välillä Euroopassa; laman olosuhteissa, jotka lietsovat muukalaispelon liekkejä, vain poikkieurooppalainen vallankumouksellinen yhteiskunnallinen organisaatio voi ylittää kuilun siirtolais- ja syntyperäisten työläisten, palvelu- ja luovien alojen työläisten sekä kapinoivan 2G-nuorison ja toisinajettelevan valkoisen nuorison välillä: rakentakaamme prekaarien ja työttömien eurooppalainen unioni.
  • Poliittisesti on korkea aika, että rakennamme autonomisten/anarkististen/antirasististen/pervojen metropolitaanisten vyöhykkeiden ja liikkeiden eurooppalaisen federaation, joka jakaa yhteiset symbolit, taktiikat, strategiat. Hansalainen sosiaalikeskusten liitto, jos teille sopii. Ympyrä ja salamanmuotoinen nuoli (ts. "blitz") on luultavasti eurooppalaisen tottelemattomuuden universaalein symboli. Kaiken uuden radikaalin ikonologian etsintäni sijasta, omaksukaamme tuo peritty ikoni kamppailujemme yhteiseksi allekirjoitukseksi: Elä sitä! Jaa sitä! Valtaa se! Taistele sitä! Blokkaa se!

* Obskurantismi = valistuksen ja sananvapauden vastustaminen.
** Kirjoittaja käyttää termiä "commonist". "Common" = yhteinen.