2008-12-15
Kesällä 2007, hieman Nicolas Sarkozyn presidentinvaalivoiton jälkeen ja oikeiston parlamenttivaalivoiton jälkeen ranskalaisen suurmedian Le Monden toimituskunta havaitsi yleensä varsin äänekkään TV:n vaienneen normaalisti uutisoitavasta aiheesta. Le Monden taholta ongelma asetettiin perinteisessä "meillä on oikeus tietoon" -kehyksessä: miksi tästä ei puhuta, miksi tätä ei uutisoida? Mitä halutaan salata?
Suurten historiallisten ajanjaksojen kuluessa muuttuu inhimillisen yhteisön koko elämäntavan kanssa samassa tahdissa myös sen aistihavainnon laatu ja tehtävä. Tapa jolla inhimillinen havainnointi suoritetaan - se media, jossa tämä tapahtuu - ei ole vain luonnonlakien vaan myöskin historiallisten olosuhteiden alainen.
- Walter BenjaminOnko meininki jees, siltä näyttää kun avvaat tv:n, jos multa kysytään, niin meininki on perseest.
- Tulenkantajat
Kyseessä olivat Pariisissa ja muualla Ranskassa kesällä 2007 jatkuneet lähiömellakat, joiden ei varsinaisesti voida sanoa koskaan kokonaan vaienneen. Vuoden 2005 lähiömellakat ja kevään 2006 opiskelijamellakat olivat äärimmäisiä, tuhansien ihmisten mielenilmaisuja, mutta banlieun arkijärjestys ei ole olennaisesti parantunut. Edelleen poliisi jahtaa ja tarkkailee lähiöiden asukkaita ja edelleen lähiön asukkaat vastaavat kyttäykseen ja pahoinpitelyihin samalla tavalla: vaikenemalla, sulkeutumalla, suoralla toiminnalla tai omaisuuden tuhoamisella. Ja edelleen lähiössä asuvat ja kamppailevat hyvinkin heterogeeniset ryhmät toistensa kanssa ja toisiaan vastaan.
Miksi nyt siis vaiettiin? Niin kutsutussa "lähiöongelmassa" on kyseessä kuitenkin keskeinen yhteiskunnallinen ongelma, jonka ratkaisemiseen Sarkozyn johtama oikeisto on tarttunut kovin ottein. Siksi Le Monde oli huolissaan ennen kaikkea television vaikenemisesta. Pariisilaisessa lähiössä järjestetty ilmaiskonsertti oli johtanut laajoihin mellakoihin, joissa lähiön julkista infrastruktuuria oli tuhottu (puhelinkoppeja, kiinteistöjä, julkisia liikennevälineitä) ja noin 150 mellakoijaa pidätetty. Mellakat eivät tästä kuitenkaan taantuneet. Syytä median vaikenemiseen, etenkin television, Le Monde etsi yleisestä tahdosta rauhoittaa oikeiston kaksinkertaisen vaalivoiton jälkeistä tilannetta. Yhden tulkinnan mukaan mellakoista ei haluttu siis uutisoida, jotta yhteiskunnassa piilevä dissensus ei nousisi esiin. Vaalien jälkeen on tärkeää pitää yllä mielikuvaa siitä, että maassa on rauha ja kaikki hyvin.
On ymmärrettävää, että Ranskan pääsanomalehti nostaa asian esille ongelmana eräänlaisesta "sananvapaudesta" ja kansalaisten "oikeutena tietoon", vaikkakaan ketään ei ollut estetty puhumasta. On helppoa vihjailla Sarkozyn pyrkivän hiljentämään mediaa. Vaikka tällaiset vaikenemiset palvelisivatkin valtapuoluetta, tuskin kukaan kuitenkaan asettaisi omaa julkisuuskuvaansa riskialttiiksi demokratialle niin arvokkaan sananvapauden ja "neljännen valtiomahdin" rajoittajana. Siksi median vaikenemisen juuret ovat syvemmällä yhteiskuntiemme muuttuneessa medialogiikassa.
Valtamedia varoo levittämästä ja laajentamasta sitä erimielisyyttä ja ristiriitaa, joka yhteiskunnallisissa suhteissa lepää jännittyneenä toimintaan. Media harkitsee yhä tarkemmin mille puolelle se asettuu uutisoidessaan "neutraalisti" tapahtumista, jos se ylipäätään uskaltaa ottaa asiakseen mellakoiden, mielenilmausten, työtaisteluiden ynnä muiden poliittisten aktioiden ilmaisemisen. Koska valtamedia ei suoraan voi kannattaa tai vastustaa uutisoimiaan aiheita (tai näin ainakin journalistien "hyvä käytäntö" vaatii) on sen sensuroitava ne ilmaukset, joiden se katsoo häiritsevän yhteiskuntarauhaa jättämällä tapahtumien uutisoinnin vähälle tai olemattomalle huomiolle. Varmastikaan median edustajat eivät allekirjoita tätä toimintalogiikkaa, mutta muulla tavalla median toiminnan rationaliteettia on vaikea ymmärtää. Vaikka kukaan ei mediassa näitä päätöksiä teekään, eikä suoraa yhteiskunnallisia kamppailuja syrjivää agendaa olekaan missään lausuttu, ovat median toimintaperiaatteet yksinkertaisesti ilmaistuna konsensusta ja yhteiskuntarauhaa ja jopa pahamaineista "yhteiskuntasopimusta" edistäviä, ja yhteiskunnalliset kamppailut ja ristiriidat kuvastaan ulossulkevaa.
Tämän lisäksi yhteiskunnallisen doksan "itsestäänselvyydet" aiheuttavat kokeneillekin mediatyöntekijöille ongelmia tunnistaa politiikka uutisaiheiden joukosta. Näin tapahtui esimerkiksi kesällä 2007 Suomen yleisradion pääuutislähetyksessä uutisten kertoessa raportilla ja kirjeenvaihtajan suoralla haastattelulla Saksassa järjestetystä G8-maiden huippukokouksesta. Raportissa kerrottiin laajoista liikkuvista mielenosoituksista, jotka pyrkivät katkaisemaan pääsyn Heiligedamin kaupunkiin, jossa huippukokous pidettiin. Heiligedam oli saarrettu ja suljettu yhdentoista kilometrin säteellä ja kaupunkiin pääsyä valvottiin maassa, vedessä ja ilmassa. Samassa raportissa kerrottiin sadoista pidätetyistä ja poliisin voimattomuudesta nerokkaasti rakennettujen mielenilmausten edessä, mitkä pyrkivät rikkomaan poliisiarmeijan saartorenkaan. Tästä huolimatta uutistenlukija päätyi kysymään kuultuaan raportin mielenosoitusten tilasta kirjeenvaihtajalta sitä, millaisia "poliittisia" päätöksiä huippukokouksessa oli tehty. Tämän näkökulman mukaan siis sota- ja poliisitoimin saarrettu G8-kokous toimi "politiikan alueena" jossa tehtiin merkittäviä poliittisia päätöksiä, kun taas tämän "poliittisen alueen" kyseenalaistavaa demonstraatiota ei pidetty poliittisena toimintana. Tällaiset perspektiiviharhat valtamedian uutisoinnissa peittävät jatkuvasti käynnissä olevien kamppailujen poliittiset tarkoitusperät ja tavoitteet. Ne vahvistavat kuvaa suhteellisen staattisesta ja suhteellisen rauhallisesta eurooppalaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, vaikka poliittista demonstraatiota esitettäisiin suorana kansalaisten silmien edessä. Valtamedia siis pikemminkin sulkee kuin avaa poliittista tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Valtamedia pyrkii tietoisesti tulemaan näkymättömäksi ja siten sujuvaksi osaksi ihmisten arkipäivää. Valtamedian rooli näyttää olevan toimia yhteiskunnallisen rakennelman kukkatapettina, joka kukoistaa kunkin aikakauden muotiväreissä ja -kuosissa. Varsinaisesti tällainen media ei palvele kansalaisten halujen, ongelmien ja tarpeiden välityskanavana, vaan kuvitteellisen tai konventionaalisen yhteiskuntajärjestyksen kuvitteellisena tai konventionaalisena kuvana. Valtamedian taipumuksena näyttää olevan tulla näkymättömäksi, siis hävittää oma välittävä ja tekninen luonteensa. Valtamedian toimintaperiaate vaikuttaa pikemminkin olevan yhteiskunnallisen mielikuvaston tuottaminen representaationa, ei yhteiskunnallisen monimutkaisuuden ja ristiriitaisuuden välittäminen "suorana". Näin valtamediasta todellakin muodostuu esitys, joka ei välitä, vaan pikemminkin tehokkaasti estää näkemästä, kuten Ranskan kesän 2007 mellakoiden tapauksessa. Toinen vastaava esimerkki löytyy arkijärjestykselle erittäin tärkeän ja pyhän urheilun maailmasta. Kesän 2008 jalkapallon EM-kisat olivat erinomainen esimerkki siitä, kuinka media sensuroi yleisössä tapahtuvat konfliktit, kymmenet mielenosoitukset, nationalistiset yhteenotot ja muut vastaavat poliittiset aktiot tv-kuvasta. Tv:n katsojalle jalkapallo on jalo urheilu, jonka yleisönä on lähinnä isoilla maitorauhasilla varustettuja naisia. Valopommit, kentällä juoksevat mielenosoittajat ja muu vastaava toiminta suljetaan spektaakkelin ulkopuolelle. Kiinan olympialaisista ei tässä yhteydessä kannata edes puhua, kunhan muistamme sen, kuinka kiltisti suomalainen media noudatti pääministeri Vanhasen lausuntoa: urheilua ja politiikkaa ei saa sekoittaa.
Mitä valtamedia sitten vältti jättäessään uutisoimatta Ranskan mellakoista? Valitessaan tämän roolin valtamedia kieltäytyi välittämästä ja levittämästä mellakoita, aivan kuten kesän 2008 jalkapallon EM-kisoissa. Ranskassa vuoden 2005 ja 2006 mellakoiden kokemukset saivat valtamediat heräämään (jälleen kerran) julkisen tiedonvälityksen ongelmaan. Kun mellakoista, kapinasta, palavista autoista ja kouluista uutisoidaan, on vaarana mellakoiden leviäminen yhä uusiin kaupunkeihin, lähiöihin ja maihin. Näin tapahtui 2005, jolloin lähiökapinat olivat maanlaajuinen vitsaus ja solidaarisuutta osoitettiin niin Belgiassa, Hollannissa kuin Britanniassa. Valtamedia luulee itsestään tietenkin liikoja kuvitellessaan oman uutisointinsa välittäneen mellakoita nettiä paremmin (kuten esimerkiksi molemmat koulumurhat Suomessa hyvin todistavat), mutta kesällä 2007 tämän esitettiin olevan yksi syy mellakkauutisoinnista luopumiseen. Oli valtamedian ansio mikä tahansa mellakoiden leviämisessä, uutisoinnista kieltäytyminen kertoo muutoksesta tapahtumien uutisoinnin logiikassa.
Guy Debordin spektaakkeli-analyysia mukaillen voidaan sanoa, että se mikä valtamediassa näkyy on vallitsevan vallan kannalta poliittisesti tarpeellista ja se mikä on vallitsevan poliittisen järjestelmän kannalta tarpeellista, näkyy valtamediassa. Uutiskynnyksen ylittäminen mielenilmaisulla on nykyään haastava tehtävä, joka vaatii massoja, poliiseja, värikästä meininkiä ja tapahtuman tuntua. Ne kamppailut, jotka ovat käynnissä, eivät kuitenkaan ole suurten massojen logiikkaa noudattavia "mielenosoituksia", vaan konstitutiivisia performansseja, jotka tapahtuvat välittömästi siinä tilassa, jossa kamppailu elämänmuodoista ja niiden vapaasta (itse)ilmaisusta käydään: kaupunkitilassa. Poliittisen vastarinnan ajatus ei edelleenkään voi perustua vain ja ainoastaan suuriin välityksiin ja edustuksiin, vaan suoraan kontaktiin ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Ranskan kesän 2007 mellakoihin liittyi myös toinen seikka, joka kertoo jotain muuttuneesta kontrollin logiikasta. Tämäkin muutos koskee yleistä tunnelman luomista, siis joukkojen mielipiteen muokkausta ja ohjausta, eräänlaista "mielivaltaa" ja nykypäivän poliittista retoriikkaa. Sen tavoitteena on ollut perinteisesti koskea ja vaikuttaa ihmisten mielenliikkeisiin ja tuntemuksiin, "yhteistunteen" muodostumiseen. Yhdeksi syyksi mellakoihin nimittäin epäiltiin paikallisen "väkivaltaisen" gangsta rap -yhtyeen esiintymistä kyseisessä ilmaiskonsertissa. Gangsta rapin kuviteltiin lietsoneen riehuntaan ja niin julkisen kuin yksityisenkin omaisuuden tuhoamiseen. Toisen tulkinnan mukaan väkivaltaisella jengillä ei ollut mitään tekemistä ilmaiskonsertin, gangsta rapin tai minkään muunkaan tilaisuuteen tai kyseisen lähiön kaupunkitilaan liittyvän kanssa.
Joka tapauksessa mellakoiden johdosta ranskalaisissa kaupungeissa on harkittu yhtäältä ilmaiskonserttien rajoittamista ja toisaalta etenkin ilmaiskonserteissa soitettavan musiikin tyylirajoituksia. Ilmaiskonserteissa tai julkisessa tilassa yleensäkään ei saisi vastedes soittaa väkivaltaan, syrjintään ja niin edelleen viittaavaa tai "kiihottavaa" musiikkia. Julkisessa tilassa soitetun musiikin tulee olla käyttäjäystävällistä taustamusiikkia sosiaaliselle kontaktille, jossa lisäarvoa muodostetaan kaupunkitilan tehtaassa. Poliittinen ja kriittinen sanoma ei sovi yhteen tämän utopian kanssa.
Musiikin tai elokuvan poliittinen sanoma ei kuitenkaan suoraan ole kiinni sen sisällöstä, vaan kontekstista jossa se esitetään. Suomen hevi-ihmemaassa kukaan ei ole joitakin "moraalisesti valistuneita" henkilöitä lukuun ottamatta huolissaan julkisesti esitetystä Lordin lapsentappo-, Nightwishin miekkataistelu- ynnä muiden hevareiden yltiönaurettavista mörköfantasioista, mutta Euromaydayn ja Street Partyjen poliittinen konteksti muuttaa jopa älyttömän Barbiegirl rasittavaksi meteliksi kaupunkitilaa hallitsevien kapitalistien korvissa. Samoin Helsingin Pirate Cineman esittämät box office -magneetit muuttuivat poliittisiksi ja kielletyiksi kuviksi heti kun niitä esitettiin väärässä kontekstissa - siis lisäarvon tuotannon ulkopuolella.
Toisin sanottuna, median ja viihteen välityksellä tapahtuva mielipiteen muokkaus paljastaa mörköjen naamioiden takaa porvarillisen valtiomiehen tai oikeastaan, lipevän kapitalistin profiilin. Yleisön luomisen menetelmät ovat keskeisiä modernin mediasuvereenin toiminnassa, eikä suuren yleisön hajakeskeistä mieltä ole koskaan unohdettu. Riittävä määrä sodan ja luonnonkatastrofien pelkoa, pieni annos osallistumista yhteisten asioiden hoitoon seuraamalla ministerin jaarittelua lentokentän aulassa, jännitystä ja yleviä tunteita moottoriurheilun huippunopeilla kierroksilla ja lopuksi hieman romantiikkaa yksinäisen viltin alle. Tähän kuvioon voidaan lisätä "asiakanavien" "asiaohjelmat", joiden katsojat voivat olla huolissaan roskakanavien hömppäviihteen tv-addiktiosta ja median tyhmentävästä vaikutuksesta. Sama kritiikki voidaan tosin kääntää takaisin asia-addikteille, joiden käsitys yhteiskunnallisesta osallistumisesta rajoittuu ajankohtaisessa diskurssissa mukana pysymiseen. Tämä diskurssi ei kuitenkaan ole menossa minnekään, eikä tulossa mistään. Sen liike on valheellista, mediaeetterin kiertoliikettä. Sen funktiona on pitää mielten avulla ruumiit jähmettyneinä tv:n tai netin ääreen. Mutta yhteiskunnallisessa liikehdinnässä mukana oleminen ei voi tarkoittaa median luoman representaation seuraamista ja medialähtöisen diskurssin jatkamista kahvipöydässä.
Sama ongelma koskee kaupunkitilaa. Kuinka voimme puhua yhteisestä "kansalaistorista" - jota Helsinkiin irvokkaasti rakennetaan tuhottujen Makasiinien tontille - kun kaupunkitilan rakentaminen palvelee ensisijaisesti rahaa kuluttavan sosiaalisen suhteen luomista, ja tätäkin enemmän, lisäarvoa tuottavien ihmissuhteiden verkoston ja kollektiivisen mielikuvituksen tuottamista. Kuinka politiikka voisi mahtua kauppakeskusten houkutteleviin keitaisiin ja rysinä ammottaviin oviaukkoihin, todelliseen kapitalistiseen verkostoon? Kaupunkitilassa olennaista ei ole yksi aukio siellä täällä, yksi "julkinen" tila tuolla. Olennaista on se kokonaisvaltainen liikkeen, ihmisten liikenteen, kapitalistisen ja liiankin arkipäiväisen human trafficin sommitelma. Olennaista on se, kuinka nykyaikaisen metropolin ennakkoehdot asetetaan, millainen on metropolisen vallan ontologia. Se ei varmastikaan noudata enää mitään yksioikoista ja yhden vallan ytimen ympärille keskittyvää logiikkaa, vaan löytää käyttövoimansa pikemminkin metropoleissa mitä moninaisimmissa työ- ja riistosuhteissa lisäarvoa tuottavan väen elämään kohdistuvista perinteisistä ja uusista vallan logiikoista, niin kurivallasta, biovallasta, kontrolleista kuin mielivallastakin. Metropolin vallanmuotojen kartoittamisessa tulisikin käyttää hyväksi vallan ja kontrollien ekologioiden menetelmää, elävien ja toimivien vallan muotojen tunnistamista ja niiden yhteistoiminnan luonteen analyysia.
Tässä sommitelmassa tai pikemminkin kaappauskoneessa kaikki poliittiset liikkeet, jotka kulkevat toisia reittejä, toisia katuja "väärään aikaan" ja "väärässä paikassa" tulevat väistämättä aiheuttamaan katkoksia ja ongelmia tasaisesti sujuvalle arkijärjestykselle. Siksi ne vähätkin tilat ja alueet, joissa dissensuaalisia tai antagonistisia, siis poliittisia mielentiloja saattaisi päästä muodostumaan, pyritään kontrolloimaan ja kuristamaan aina siihen saakka, että "julkiset" ja "yhteiset" kansalle suunnatut puistokonsertit alkavat tuntua tukahduttavilta ideoilta kaikessa tylsyydessään ja kunnollisuudessaan. Kun kaupunkitilasta kitketään kaikki hauska, vaarallinen ja kiihottava pois, palvelee niitä korvaava tasapäinen tylsyys entisestään julkisen tilan rappiota. Kun kaupunkitilaa koskeva keskustelu kangistuu äänenvoimakkuuden ja sankarihevareiden puolesta ja vastaan keskusteluksi, ei tämä keskustelu voisi olla kauempana siitä, mitä me kaupunkitilalta toivomme. Kun todelliset kuolevat (eläkeläiset) ja kuoleman myytin ympärille itsensä innostaneet poroporvarit (hevarit) vääntävät kättä melutasosta on valtapolitiikka päässyt tavoittelemaansa tilanteeseen. Tyhjänpäiväiseen keskusteluun tyhjänpäiväisestä asiasta. Kaupunkitilassa pääoma voi kerätä voittoa tämän yhteisen "luonnonvaran", yhteisen infrastruktuurin käyttämisestä täysin omavaltaisesti. Yhtä olennaista kuin vallan muotojen kartoittaminen, on vastarinnan muotojen esiinkartoittaminen kaupunkitilasta. Vastarinnan muodotkaan eivät jähmety ainoastaan äänekkäiksi demonstraatioiksi tai poliisia vastaan hyökkääviksi mellakoiksi. Kaikki yhteisen kaupunkitilan käytön muodot, jotka lähtevät ihmisten välisestä suorasta ja ilman vaihtoarvoa tapahtuvasta käytöstä ja vaihdosta, voidaan ymmärtää kapitalistisen kaupunkitilan immanentiksi kritiikiksi. Kaikki nämä vastarinnan muodot ovat tärkeitä ja yhdessä ne muodostavat verkoston, joka kykenee kyseenalaistamaan vaihtoarvon logiikalle perustuvan elämänmuodon.
Ranskan lähiöongelmat ovat aikakautemme poliittinen paradigma niin perinteisen edustuksellisen järjestelmän epäonnistumisen, integroivan maahanmuuttopolitiikan kuin kaupunkitilan organisoinninkin kannalta. Banlieu on kaukana mielikuvastamme eurooppalaisesta torista, johon ihmiset istahtavat juomaan lasin Cotês du Rhone -roséeta ja keskustelemaan sivistyneesti demokratiasta. Banlieun yllä lentävät jatkuvasti helikopterit, jotka tarkkailevat näiden "kaupunkien" (cité) kokonaissommitelmaa. Tämä brutaali hallintamenetelmä on napattu suoraan Israelin armeijalta, joka kyttää palestiinalaiskaupunkeja 24h vuorokaudessa ja 364 vuorokautta vuodessa. Lähiöpolitiikka näyttää siis pikemminkin sotatoimenpiteeltä, kuin rakentavalta ja avoimelta demokraattiselta keskustelulta.[1]
Samaan aikaan myös keskustelua sinänsä pyritään tarkkailemaan ja kontrolloimaan. Le Monde kirjoitti 9.12.2007 artikkelissaan Belgiassa käyttöönotetusta uudesta poliisiosastosta, jossa kuusi virkamiestä tekee siistiä sisätyötä salakuunnellen ja tarkkaillen busseja, puheluita ja nettiä.[2] Uudet kommunikaatioteknologiat ja uudet digitaaliset teknologiat mahdollistavat lähes kaiken kaupunkitilassa tapahtuvan liikkeen tarkkailun. Nyt myös kaupunkitilan äänet, se mikä valvontakameroista jää aina puuttumaan, on mahdollista saada taltioitua ja analysoitua. Kaupunkitilan kontrolli tapahtuu siis niin ilmasta kuin videon ja digitaalisen äänityksenkin avulla. Ainoastaan fyysinen poliisi lähiöistä puuttuu, sillä aseistautuneita - kuten poliisi väittää - lähiöasukkaita ei voida kohdata muutoin kuin konfliktissa, jossa on lupa ampua kovilla. Kuinka tällainen asetelma voisikaan tuottaa demokraattista keskustelua ja yhteistä ymmärrystä, kun kyseessä on yksien sota toisia vastaan, tässä tapauksessa valtion ja poliisin organisoima sota lähiössä asuvaa väkeä vastaan. Lähiön väki samaistetaan yksioikoisesti aseistautuneisiin ja lähinnä keskinäiseen välienselvittelyyn erikoistuneisiin jengeihin, huumekauppiaisiin ja muuhun alamaailmaan.
Näemme siis valtamediassa kaksi "poliittista" mallia, jotka molemmat rakentuvat eräänlaisen sotatilan kautta. Yhtäältä meille esitetään G8 -maiden, WTO:n ynnä muiden globaalin kapitalismin airueiden "poliittista" spektaakkelia, jossa valtion sota- ja turvallisuuskoneistot rajaavat "poliittisen tilan" jossa "yhteisesti tärkeitä" päätöksiä tehdään. Toisaalta näemme lähiöt ja oikeastaan minkä tahansa kaupunkitilan, jota valvotaan videoin, mikrofonein ja äärimmäisissä tapauksissa helikopterein. Jälkimmäisestä kaupunkitilasta politiikka on lähtökohtaisesti rajattu ulos: näissä kaupunkitiloissa ei tehdä suunnitelmia, rakenneta päätelmiä tai solmita sopimuksia. Mutta tämä ei kerro siitä, etteikö kaupunkitilassa olisi politiikkaa. Se kertoo pikemminkin siitä, että median esittämä käsitys politiikasta perustuu "päätöksiin kykenevien" edustuksellisten (eduskunta, EU, kunnanvaltuustot) tai epäedustuksellisten valtakoneistojen (kuten G8, WTO, IMF) "päätöksistä", jotka voidaan tehdä ainoastaan politiikan spektaakkelissa, jossa valtiolliset sotakoneistot turvaavat ja rakentavat poliittisen alueen erottamalla kansan, rahvaan ja väen "politiikasta", kuten Heiligedamin tapauksessa tuli esille. Tämä on se representaatio ja kuva yhteiskunnallisesta sommitelmasta, jota valtamedia haluaa katsojilleen esittää ja jolla se haluaa asettaa poliittisen ajattelun ehdot. Se perustuu fundamentille, ulossulkevalle antagonismille, joka ei salli sisälleen ristiriitaa tai eroa ja joka on siten demokraattisen antagonismin irvikuva.
Kuinka siirtyä tästä sotatilalle perustuvasta politiikasta, jonka mallina on päätöksenteko (decision) joka lopettaa harkinnan (deliberation) kohti politiikkaa, joka avaa mahdollisuuksia keskusteluun ja ennen kaikkea yhteiseen toimintaan, yhteisen kaupunkitilan jakamiseen käyttöarvona, ei vaihtoarvona ja joka purkaa tehtyjä "päätöksiä" ja lopulta myös niitä ulossulkemisen menetelmiä, joille nämä päätökset perustuvat, siis toisin sanottuna metropolin vallan ontologiaa. Tämä vaatii median ymmärtämistä jonakin muuna kuin automaattina tai passiivisuutta tuottavana dispositiivina, jonka vallalle ja toiminnalle emme voi mitään. Media, kuten talous tai päätöksiä suoltava politiikkakaan eivät ole luonnonlakeja. Kuten Franco Berardi kirjoittaa: "Se mitä voidaan nähdä ja se mitä ei voida nähdä, se mitä voidaan tehdä ja ei voida tehdä, eivät ole television tai minkään muunkaan välineen pakottamaa, määräämää tai ehdottamaa vaan asettamaa."[3]
Valtamedian ja passivointiin rakennettujen mediadispositiivien aikakauden jälkeen poliittisen media-aktivismin keskeinen tehtävä on rakentaa uudet historialliset olosuhteet ihmisyhteisön aistihavainnolle ja sen välittämiselle. Tämän uuden mediumin - oli se sitten sähköinen viestintäväline tai konkreettinen kaupunkitila - tehtävänä on muuttaa sitä poliittista konstituutiota, jossa elämme ja jonka aistimme sellaiseksi, jossa voimme välittömästi tuntea ihmisen historiallisen tehtävän mahdollisuuden ja voiman: maailman muuttamisen.
[1] Banliun "uusista" hallintamenetelmistä kertoi Le Monde 9.12.2007 Christian Delormen haastattelussa, jossa käsiteltiin lähiöiden tilaa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana.
[2] Annick Cojean: Les experts aux lunettes noires. Le Monde 9.12.2007.
[3] Franco "Bifo" Berardi :Tietotyö ja prekaari mielentila. Tutkijaliitto 2006, s. 118.