Taloudellisia käsikirjoituksia kriisin keskeltä

1. Heterodoksian paluu

 "In the long run we are all dead" (John Maynard Keynes)

Talouskriisin runtelemassa maailmassa kommentaattorin katse kääntyy heterodoksian suuntaan. Werner Sombart, Joseph Schumpeter, Nikolai Kondratiev ja Fernand Braudel kertovat meille meneillään olevasta kriisistä enemmän kuin väsyneet perinteisen taloustieteen sokeat ajokoirat. Heterodoksisten taloustieteilijöiden ja heidän kirjoittamansa taloushistorian paluu näyttämölle on merkki finanssikriisin historiallisesta luonteesta.

Kriisi on historiallinen ja se kielii erään aikakauden päättymisestä. Sombart, Schumpeter, Kondratiev ja Braudel tietävät taloushistorian ja sen kehityksen olevan prosessi, jossa sykliset aallot seuraavat toisiansa. Aalto nousee, savuttaa huippunsa, laskee ja huuhtoutuu pois. Tämän taustalla on kaksi taloudellista perusolettamusta: a) kaupan ja finanssisektorin kasvut vievät - hintakilpailusta johtuen - aina tuotot alas; ja b) kaupan tuottavuus ja finanssisektorin tuottavuus ovat keskenään ristiriidassa ja toisensa poissulkevia.

Schumpeter sanoi joskus, että kapitalismin kehityksessä yksi vuosisata on lyhyt aika. Heterodoksian kuvaamat aallot ovat siis vuosisatoja kestäviä pitkiä aaltoja ja lyhyitä konjunkturaalisia - vuosia tai vuosikymmeniä - kestäviä lyhyitä aaltoja. Pitkän aallon sisällä vaikuttavat - kuten Schumpeter on opettanut - lyhyemmät aallot. Nämä aallot eivät kerro pelkästään taloudellisista muutoksista vaan myös muuttuvista poliittisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista, jotka vuorovaikuttavat talouden kanssa. Ensimmäinen kysymys, joka nousee aina esille kriisin hetkillä, on se, olemmeko pitkän vai lyhyen aallon murtumakohdan reunamilla. Onko alkamassa kapitalistisen akkumulaation uusi vaihe vai olemmeko peräti todistamassa kapitalistisen talouskehityksen ja yhteiskuntajärjestelmän loppua?

Kondratievin mukaan kapitalismin taloushistoriassa on ollut kolmea aaltoa. Ensimmäinen aalto - vuodesta 1790 vuoteen 1849 - oli brittiläisen imperialismin, vapaakaupan ja kapitalistisen teollisen tuotannon nousuvaihe. Toinen aalto, joka vuodesta 1850 - suuren vuonna 1873 alkaneen kriisin kautta - vei vuoteen 1896, oli brittiläisen hegemonia-ajan huipentuma ja laskun alku. Kolmas kondratievilainen aalto alkoi vuonna 1896. Kondratiev ei nähnyt tämän kolmannen aallon loppua, mutta on yleisesti hyväksytty Schumpeterin ajatus, että tämä aalto päättyi vuoden 1929 sekasortoon, 1930-luvun diktatuurien aikaan ja uuden aallon nousuun vuonna 1945, toisen maailmansodan päätyttyä. Kondratievin aaltojen ominaiset piirteet, jotka perustuvat yllä esitettyihin olettamuksiin tuottojen kehityksestä ja korkojen ja hintojen välisestä suhteesta, ovat nousuvaiheessa hintojen nousu ja korkojen lasku ja laskuvaiheessa hintojen lasku ja korkojen nousu. Nousu- ja laskukauden välillä on matalasuhdanteen välivaihe.

Ranskalaisen historioitsijan Braudelin periodisointi on vielä laajempi. Sitä seuraa esimerkiksi Giovanni Arrighi mainiossa teoksessaan The Long Twentieth Century. Braudelin periodisointi on seuraavanlainen: a) genovalaisten, venetsialaisten ja firenzeläisten pankkiirien hegemonian aika; b) alankomaalaisten kauppiaiden ja pankkiirien hegemonian aika; c) brittiläinen kukoistuskausi - eli Englannin pankin ja Rotschildien hegemonian aika; ja d) Yhdysvaltain nousu maailman talousmahdiksi. Braudelin mukaan genovalaiset, venetsialaiset, firenzeläiset ja alankomaalaiset ulkoistivat valtiolliset tehtävät sen ajan ylikansallisille sotilaallisille mahdeille. Kansallisvaltion nousun jälkeen sekä Britannia että Yhdysvallat yhdistivät taloudellisen, sotilaallisen ja poliittisen hegemonian samaan toimijaan eli valtioon.

Braudelin mukaan kapitalistinen akkumulaatio toimii siten, että tuotannollista ja kaupallista ekspansiota seuraa aina kiristynyt kilpailutilanne, joka painaa alas hintoja ja pienentää teollisuuteen ja kauppaan sijoitetun pääoman tuottoa. Tällaisessa tilanteessa kapitalistit etsivät yleensä talousjärjestelmän ytimen ulkopuolelta uusia kohteita, joiden takaamat tuotot ovat parempia, ja tästä seuraa uutta kapitalistisen järjestelmän ekspansiota. Braudel siis seuraa kondratievilaista mallia, jonka mukaan nousuvaiheessa hinnat ovat korkealla ja korot matalalla ja laskuvaiheessa hinnat alhaalla ja korot korkealla. Korkeat korot ja korkeat hinnat vetoavat vuorotellen pääomamassoihin. Henri Pirenne oli ensimmäinen historioitsija, joka havaitsi tällaisen heilurin olemassaolon.

Tietenkin meidän olisi ymmärrettävä, vastaako nykyinen kapitalistisen järjestelmän mullistus tätä Kondratievin ja Braudelin kuvaamaa kulkua, ja määriteltävä, mikä vaihe on nyt oikein menossa. Kuitenkin keskeisin kysymys liittyy järjestelmän kykyyn tuottaa uutta ekspansiota maailmassa, joka on jo nyt reaalisesti alistettu pääomalle kokonaisuudessaan, poislukien ehkä jotkin marginaaliset, harvaanasutut ja merkityksettömät alueet.

Jos vielä tarkennetaan pitkien ja lyhyiden aaltojen välistä suhdetta, voimme todeta, että esimerkiksi pitkässä aallossa on tapahtunut poliittis-taloudellisen hegemonian siirtyminen brittiläisestä liberaalista imperialismista yhdysvaltalaiseen "One World / Free World" -talouteen. Samanaikaisesti kuitenkin, esimerkiksi yhdysvaltalaisen hegemonian aikana, on tapahtunut lyhyessä aallossa siirtymä massatuotannosta (autoteollisuudesta) palvelutuotantoon tai rooseveltilaisesta valtiojohtoisesta taloudesta reaganilaiseen uusliberalismiin.

Pitäisi siis kysyä: onko tämä nykyinen kriisi yhdysvaltalaisen kapitalistisen akkumulaatiomallin hegemonian kriisi? Onko kriisi vielä syvällisempi, eli onko se tout court kapitalistisen akkumulaatiomallin kriisi? Nämä kysymykset kuulostavat melko lopullisilta, mutta koska yleisesti ottaen historiankirjoitus on eräänlaista genealogiaa, ne ovat täysin oikeutettuja epäilyjä. Koko maailman kehitys kulminoituu siihen hetkeen, jota me elämme. Tämän vuoksi näyttää juuri siltä, että meidän todistamamme talouskriisi on eräänlainen historian lopputulos. Sitä se tietenkin on. Marx totesi hyvin osuvasti Grundrissen johdannossa, että ihmisen anatomia selittää aina apinan anatomiaa, eikä toisinpäin. Tämä suuri kriisi siis näyttäytyy meille yhtä merkittävänä kuin esi-isillemme näyttäytyi vuoden 1929 kriisi. Itse asiassa se on meille vielä merkittävämpi, koska se on eräänlainen kaikkien kriisien kulminaatio, joka sisältää jo nyt vuoden 1929 romahduksen. Nykyinen tilanne on kaikkien kriisien ja kaikkien mahdollisuuksien todeksi muuttuva kulminaatio. Hetki, jolloin historian säteet taittuvat vain yhteen kohtaan. Kriisin ja murroksen kohtaan.

2. Pysäyttämätön heiluri

"Our free-enterprises convert to socialism when government is the only solution for survival" (John Kenneth Galbraith)

Marxin mukaan historialliset hahmot näyttäytyvät aina kahdesti: ensimmäisen kerran tragediana ja toisen kerran farssina. Monet puhuvat nyt kriisin hetkillä sosialismin paluusta. Onhan tietysti sekin ihme nähty, että porvarillisen hallituksen valtionvarainministeri siteeraa edesmennyttä Kiinan kommunistijohtajaa viitaten kissoihin, hiiriin ja niiden välisiin metsästyssuhteisiin. Todetaan kuitenkin, että sosialismi, joka oli näyttäytynyt maailmanhistoriassa suurena tragediana, palaa nyt kevyenä kuplettina tai farssina. Pankkien ja yrityksien kansallistamisohjelmat, valtiollinen ohjaus ja suunnitelmatalous ovat nykykontekstissa lähinnä farsseja, joihin uskovat ainoastaan hölmöt. Sosialismi ei ole palaamassa näyttämölle. Näyttämölle ei ole edes palaamassa ihmiskasvoinen kapitalismi (aikoinaan puhuttiin kylläkin ihmiskasvoisesta sosialismista), kuten eräs Nobel-palkittu on toivonut. Tällainen terminologian sekoittaminen (ihmiskasvoinen kapitalismi, vai oliko se sosialismi?) on itsessään jo melko koomista.

Historia ei tietenkään myöskään opeta yhtään mitään. Siihen ei sisälly mitään moraalisia opetuksia. Sosialistit olivat aikoinaan yhtä väärässä kuin kapitalistit ovat väärässä nykyisin. Wall Streetin kolmen kuukauden vapaa pudotus ei, kadun nimestä huolimatta, ole uusi muurin sortuminen. Ideologiat eivät liity tähän kriisiin ja sen lopputulemiin, aivan kuten ne eivät liittyneet sosialismin kaatumiseen. Sosialismi ei ole palaamassa, vaikka Schumpeter oli sitä mieltä, että jatkuva taloudellinen epävakaus johtaa älymystöä - ja siten koko yhteiskuntaa - kohti sosialismia. Ongelma on siinä, että Schumpeterin ajan sosialismi - ja sosialismi yleensä, sen kaikissa punaisissa, ruskeissa tai mustissa muodoissa - ei kansallisvaltioon perustuvana yksinkertaisesti kykene hallitsemaan taloutta ja sen epävakautta. Tietysti on mahdollista yrittää, mutta seuraukset voivat olla samanaikaisesti traagisia ja farssimaisia. On kuitenkin pysyttävä hereillä, koska jostakin syvältä maan uumenista kuuluu tosissaan ääniä, jotka haluavat palauttaa kansallisen sosialismin. Mikäli yhteiseurooppalaiset ja globaalit pelastus- ja elvytysyritykset epäonnistuvat, on oltava valmiina kohtaamaan kansallisen sosialismin paluu. Kansallinen sosialismi, joka ei tietenkään palaa sen 1930-luvun lipuilla vaan tyhjillä iskulauseilla kansallisen omistamisen merkityksestä ja kansallisesta pääomasta, à la Solidium.

Sosialismin paluusta kertoo myös toistuvasti kuultu lausahdus Bretton Woodsin paluusta. Tietysti ajat ovat otollisia tällaiselle lausahdukselle. Bretton Woods oli mainio tapaus: maailman finanssi- ja kauppamarkkinoiden järjestely ilman pankkiireja ja yrittäjiä. Bretton Woods oli valtiojohtoista sosialismia sen puhtaimmassa muodossa. Toisaalta on ymmärrettävä, että meillä oli kaksi Bretton Woodsia. Rooseveltin Bretton Woods perustui ajatukseen, että globaalit instituutiot kykenevät hallitsemaan toisen maailmansodan jälkeistä maailmaa (One World). Trumanin Bretton Woods perustui ajatukseen Yhdysvaltojen hegemoniasta vapaassa maailmassa ja kahden rinnakkaisen järjestelmän taistelusta (Free World). On selvä, että trumanilainen malli antoi ehkä hieman enemmän tilaa pankkiireille ja yrityksille, mutta kyllä tosiasiallisesti Trumaninkin järjestelmä oli valtiovetoinen ja Dwight Eisenhowerin paljastaman "sotilaallis-teollisen kompleksin" ohjaama.

Mielenkiintoista on todeta, ja taas olemme farssin puolella, että Bretton Woodsin instituutiot katosivat ainakin 50 vuoden ajaksi pois näyttämöltä, palatakseen ainoastaan globalisaation aikakaudella kaiken pahan ruumiillistumina. Koomista (ja taas kerran traagista) oli se, että monet "aidot" demokraattiset sosialistit - juuri ne samat, jotka nyt haikailevat globaalin hallitsemisen perään - lähtivät kaduille ja toreille protestoimaan juuri sellaisia instituutioita vastaan, joita oli luotu ihan aidosti paremman maailman puolesta. Joskus on kirjoitettu vasemmiston pavlovilaisesta refleksistä Yhdysvaltojen suhteen, ja ilmeisesti kyse oli juuri tästä ilmiöstä. Bretton Woodsin instituutiot edustivat kyllä kaikkea muuta kuin uusliberalismia. Kuten John Kenneth Galbraith sanoi: "the World Bank has been a very useful institution, borrowing money in the rich countries, investing in the poor".

Nyt olisi ymmärrettävä, mistä on kyse ehdotetun uuden Bretton Woodsin kohdalla. Onko tarkoitus palauttaa Yhdysvaltojen hegemonia vapaassa maailmassa? Onko tarkoitus palata aitoon rooseveltilaiseen "One World" -Bretton Woodsiin? Onko nyt tarkoitus rakentaa uusi maailmanjärjestys, jossa vapaata maailmaa johtaa Eurooppa? Näyttäisi siltä, että kyseessä on näiden kaikkien välimuoto. Yhdysvallat ehkä - ja tämä "ehkä" on todellakin suuri - palaa kaidalle polulle luopuessaan megalomaanisesta Neocon-unelmasta, pitäen kuitenkin kiinni omasta roolistaan maailman sotilaallisena johtajana. Eurooppalainen taloudellinen ja poliittinen malli saa hegemonisen roolin, ja lopuksi "One World" -ajattelu vie meitä kohti uusia kultaisia aikoja. Tietyllä tavalla globalisaation vastainen liike - sen sosialidemokraattisessa ja attacilaisessa muodossa - on onnistunut antamaan uudestaan globaaleille instituutioille uuden ihmiskasvoisen roolin. Jos oikein hyvin menee, saadaan vielä YK:lle palautettua jonkin sortin legitimaatio...

On kuitenkin olemassa eräs ongelma. Kapitalistinen akkumulaatiomalli toimii huomattavasti kiivaammalla tempolla kuin sitä säätelevät voimat. Osuvasti on sanottu, että "koon taloudesta" olemme siirtyneet "nopeuden talouteen". Kun rahamaailma halvaantuu, pääomat virtaavat muualle, lähinnä etsimään uusia olemattomia kauppareittejä ja uusia olemattomia tuotantomahdollisuuksia. Hetken päästä, kun kriisi on julistettu ohitetuksi, rahat palaavat taas finanssimarkkinoille kasvattaen eksponentiaalisesti ongelmia ja arvonalennuksia. Ongelma on juuri tässä: kapitalismin reagointikyky ja nopeus pakenevat poliittista päätöksentekoa. Päätöksenteko, joka ei halua tukahduttaa kapitalismia, ei voi oikeastaan toimia päätöksentekona. Liberalismi on todellisuudessa kapitalismille ominainen poliittinen järjestelmä, koska liberalismi ei ole poliittinen järjestelmä, vaan politiikan kieltämistä, kuten on usein sanottu.

Klassisen taloustieteen ja poliittisen liberalismin oppi perustuu ajatukseen, että markkinat kykenevät ohjaamaan itse itseänsä eli korjaamaan epätasapainoa. Näin ollen sen pyhät periaatteet ovat: a) oma etu talouden moottorina; b) kilpailu tasapainottavana tekijänä; c) valtion ehdoton erossa pysyminen talousasioista; d) ajatus markkinoista talouselämän ainoana kenttänä ja vaikuttajana; ja e) tiukka monetaristinen ote, jossa kierrossa olevan rahan määrä vastaa aina tavaran arvoa. Tällainen talouden konsepti yhdistettynä marginalismin rajahyötyyn* on tosiasiallinen kapitalismin ideologia. Tämän ideologian tiettyihin opinkappaleisiin ovat yhtyneet oikeastaan monet sen vastustajatkin. John Maynard Keynes on esimerkiksi ollut sitä mieltä, että klassiset olettamukset toimivat, eli markkinat pystyvät ohjaamaan itse itseänsä, mutta tuottaen työttömyyttä, jota klassiset ja uusklassiset taloustieteilijät eivät käsitelleet omassa opissaan.

Toinen Keynesiin liittyvä merkittävä asia, joka on asiayhteydessä myös nykypäivän tilanteeseen, on hänen esittämänsä Jean-Baptiste Sayn lain kritiikki. Sayn väittämä on, että jokainen myynti synnyttää tuloa. Tällainen ajatus liittyy hyvin läheisesti, kuten sanottu, kapitalistiseen ideologiaan. Keynesin mielestä taas markkinoilla voi olla pulaa ostovoimasta, joten tasapainottava tekijä ei ole enää markkinauskoisten hintojen alentuminen vaan työttömyys. Oikeastaan se, mitä Keynes lisää talousteoriaan, on työttömyyden tasapainottava vaikutus. Keynes tietenkin huomaa, että työttömyys voi olla teoreettisesti taloutta tasapainottava tekijä, mutta sen vaikutus yleisen yhteiskunnallisen kehityksen kannalta on erittäin vaarallinen. Keynesin ajatus on se, että taloutta voidaan tasapainottaa lisäämällä julkisia menoja ja samalla jäädyttämällä palkkatasoa eli yksityistä kulutusta. Keynes siis lisää kierrossa olevaa rahamäärää hallitusti ja samalla pitämällä kurissa yksityistä kulutusta palkkaratkaisujen kautta.

Kapitalismin nopeus, ja sen suurin ongelma, liittyy juuri siihen, mitä Schumpeter jossakin vaiheessa kuvasi. Kapitalismin epävakaus saa ihmiset haikailemaan kansallista sosialismia ja vakautta. Toisaalta tukahdutettu kapitalismi synnyttää vielä huonompia vaihtoehtoja: köyhyyttä ja diktatuuria. Tulevaisuuden vaihtoehdot globaalilla tasolla ovat siis a) yritys luoda uusi globaalin hallinnan sopimus, joka säätelisi taloutta - siis uusi Bretton Woods; b) paluu kansalliseen sosialismiin eli protektionismiin, kansallisen edun ajamiseen ja sotaan; c) liberaalin talouden jatkuminen, mikä tuntuu olevan melko epätodennäköinen vaihtoehto; ja d) kapitalistisen järjestelmän lopullinen romahtaminen, koska se ei kykene enää toteuttamaan ekspansiivista kasvua, vaihtoehto, joka - kumma kyllä - ei enää vaikuta edes täysin poissuljettavalta. Maailmanmarkkinoiden sulkeutuminen on johtanut aina sotaan, diktatuuriin ja epästabiileihin oloihin. Tämä on yksi historiamme suurista opetuksista. Toinen suuri historiamme opetus on se, että markkinatalous sen puhtaammassa dereguloidussa muodossa synnyttää epävakautta. Pysäyttämätön heiluri.

3. Pahojen pankkiirien paluu

"With usura (...) no picture is made to endure nor to live with
but is made to sell and sell quickly
with usura, sin against nature, (...)
wool comes not to market
sheep bringeth no gain with usura
Usura is a murrain, usura
blunteth the needle in the maid’s hand
and stoppeth the spinner’s cunning" (Ezra Pound)

Hälytyskello soi aina, kun ilmoille nousevat syytökset pahoja pankkiireja vastaan. Samalla tavalla hälytyskello soi aina, kun ilmoille nousevat syytökset muukalaisia vastaan. Lopuksi hälytyskello soi aina, kun ilmoille nostetaan - edellä mainittujen asioiden yhteydessä - vaatimuksia kansallisen edun puolustamisesta, protektionismista tai peräti autarkiasta.

Ezra Poundin kauniista runosta huolimatta pankkiireihin kohdistuva "usura"-kritiikki** on aina kulkenut käsi kädessä kansallisen edun ja sosialismin kanssa, puhumattakaan maininnoista pankkiirien uskonnollisesta taustasta. Historiallisesti aina kun on kritisoitu pahoja pankkiireja, on kuljettu kohti tiettyjen ihmisryhmien poissulkemista. Viholliset voivat olla yhtä lailla juutalaisia pankkiireja kuin islamilaisia siirtolaisia. Käytetään tässä yhteydessä termiä "juutalainen" sen sombartilaisessa merkityksessä, koska tuskin kukaan nykypäivänä - edes äärimmäisessä oikeistossa - vetoaa tällaiseen määreeseen. Sombartilainen "juutalaisuus" on rahan ja pankkitoiminnan "juutalaisuutta". Toimintaa ilman rajoja, ilman isänmaata, ilman kristillisen almujen jakamisen moraalia ja lopuksi ilman poliittista valtaa ja vastuuta.

Valitettavan usein nykyisen kriisin yhteydessä on nostettu esille tulkinta- ja ratkaisumalleja, jotka muistuttavat 1930-luvun pahinta propagandaa. On vedottu samoihin tunteisiin, samoihin argumentteihin. Jossain aiemmassa yhteydessä olen viitannut Italian valtionvarainministerin Giulio Tremontin näkemyksiin pankkiireista, öljy-yhtiöistä ja suurista teollisuuskonserneista. Eurooppalainen protektionistinen oikeisto on todenteolla globalisaatiota, pankkeja sekä suuria teollisia ja energia-alan yhtymiä vastaan. Pankit ja suuryhtiöt kuolevat kapean kansallisvaltion rajojen sisällä. Mikäli ne pakotetaan sellaiseen ahtaaseen tilaan, ainoa mahdollinen ulostulo on sota.

Toisaalta on muistettava, että tämä 1930-luvun henki, jossa vihan ja toimenpiteiden kohteena ovat mm. pankkiirit, ei ole mikään oikeistolainen keksintö. Karl Polanyi toteaa, että 1930-luvulla "haute finance" syrjäytettiin ja sen tilalle asetettiin autarkia. Tällaisessa operaatiossa erittäin keskeisessä asemassa oli Roosevelt, joka esimerkiksi hyvin aktiivisesti sabotoi vuonna 1933 suunniteltua kansainvälistä pankkiirien kokousta, jonka tarkoitus oli saada maailmanlaajuinen finanssitalous toimimaan. Puhumattakaan aiemmin mainitusta pankkiirien poissulkemisesta Bretton Woodsista. Puhumattakaan siitä, että vuodesta 1933 yhdysvaltalaiset eivät saaneet omistaa kultaa - kielto, joka kesti pitkään toisen maailmansodan jälkeiselle ajalle.

Taipumus protektionismin suuntaan on ollut aina erittäin voimakas tietyissä Euroopan ja Aasian maissa. Onkohan sattuma, että etulinjassa niiden maiden joukossa, jotka kaikista eniten vaativat protektionismia ovat Saksa, Italia ja Japani? Onkohan sattumaa, että juuri Yhdysvallat ja Yhdistynyt Kuningaskunta ovat ne maat, jotka vähiten vaativat protektionismia ja eniten kannattavat globaalia hallitsemista? On vielä sanottava, että on täyttä poliittista propagandaa puhua finanssikriisistä eikä talouskriisistä, koska tällaisella terminologisella vallinnalla halutaan sysätä kaikki vastuu juuri "pahoille" pankkiireille, usuralle.

Braudelin mielestä korkean tason kapitalistinen finanssitoiminta on firenzeläinen keksintö. Sen ajan pankit takasivat villan ostoa ja myyntiä Euroopan markkinoilla. Firenzeläinen raha - Bardin ja Peruzzin pankkiirisukujen raha - hakeutui pois villakaupasta kiristyneen kilpailun vuoksi ja siirtyi finanssimarkkinoille rahoittamaan Englannin kuninkaan (Edward III) Ranskan sotaa. Bardit ja Peruzzit kaatuivat, koska kuningas ei suostunut maksamaan velkojansa. "Roskalainan" suuruus vastasi yhden vuoden Firenzen vaatetuotantoa (vaatetuotanto oli yksiselitteisesti kaupungin suurin tuotannon ala). Mittasuhteiltaan siis melkoinen pankkikriisi. Medici-suku oppi, että lainoja on hajautettava. Enää koko pääoma ei saanut olla kiinni yhdessä kohteessa. Medici-suku kuitenkin päätti menestyksekkään pankkiiritoiminnan jälkeen, että oli turvallisempaa hallita poliittisesti Firenzeä ja sijoittaa ylimääräiset rahat taiteeseen kuin riskeerata niitä pankkitoiminnassa.

Perinteisesti genovalaisten sukujen katsotaan keksineen puhtaasti kapitalistisen finanssitoiminnan, joka oli irrallaan tavarakaupasta. Se ei ollut enää sidottu kauppaan vaan pelkkään rahoitustoimintaan. He rahoittivat Kaarle V:n pankkiireja (Fugger ja Welser), kun nämä tarvitsivat rahaa ostaakseen saksalaisten prinssien ääniä Kaarle V:n valinnassa keisariksi. Vuonna 1557 Habsburgien suku oli heittänyt yli laidan Fuggerin ja kumppannit sekä siirtynyt lainaamaan ainoastaan genovalaisilta. Habsburgien armeija marssi kullalla ja genovalaiset vastasivat Amerikasta tuodun hopean vaihtamisesta kullaksi. Keskeisimmät kauppapaikat olivat keisarin armeijan taistelukenttien lähettyvillä: Antwerpen ja Amsterdam. Genovalaisten kullaksi muutettu hopea siirtyi alankomaalaisten kauppiaiden käsiin, jotka toivat idästä Hansan reittejä pitkin viljaa. Taas kerran kauppa alkoi tuottaa paremmin kuin finanssi: alankomaalaiset imuroivat genovalaisten rahat.

Vuonna 1640 kolme neljännesosaa Espanjan tavarakaupasta oli alankomaalaisten laivojen kuljettamaa. Kuten firenzeläiset, alankomaalaiset sijoittivat taiteeseen lisäarvon tuottamisen kustannuksella. Heidän kauppareittinsä katsoivat lähelle ja osa heidän finanssiylijäämästään kulkeutui Englantiin. Alankomaalaisten raha synnytti uusia kauppavirtoja, joita ohjasi brittiläinen imperiumi. Vuoteen 1780 mennessä Amsterdam ei ollut enää maailmankaupan keskipiste. Samanaikaisesti teollisen tuotannon kehittyminen Britanniassa ja maailmankaupan vapauttaminen taas kerran veivät rahavirtaukset tavarakauppaan. Globaalitalous oli syntynyt, ja se oli brittiläisen imperiumin sisäkauppaa.

Tämä kehitys teki nopeasti - Rotschildien aikana - Lontoosta maailman finanssikeskuksen, ja hintakilpailun kiristyessä Lontoon Cityn rahat alkoivat virrata kohti Yhdysvaltoja. Yhdysvaltojen nopea teollinen nousu hyötyi erittäin paljon Lontoon rahasta. On muistettava, että Lontoo pysyi maailman finanssikaupan keskipisteenä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli saavuttanut keskeisen roolin maailman tavaratuotannossa ja kaupassa. Sama mekanismi tietysti toimi myös Yhdysvaltojen kohdalla. Maailman teollisen tuotannon ja kaupan hegemoninen hallitseminen veivät yhdysvaltalaiset pääomat ulkomaille. Raha virtasi ulos - pääasiallisesti Eurooppaan (eurodollarit) suuryritysten ulkomaaninvestointien muodossa ja Saudi-Arabiaan (petrodollarit) öljynhankinnan vuoksi.

Mekanismin käännekohta oli japanilaisen teollisuuden nousu. Japanilaisten keskeinen rooli valmistuksessa ja finanssivirtojen valuminen kohti nousevan auringon maata tekivät Japanista suuren kapitalistisen maan. Japanilaiset investointivirrat suuntautuivat pois Yhdysvalloista ja suuntasivat kohti Aasiaa. Maailma todennäköisesti koki lyhyen japanilaisen hegemonian ajan huomaamatta sitä, sillä Japani oli politiikan ja sodan höyhensarjalainen. On kuitenkin muistettava, että japanilaiset pääomat virtasivat moniin "uusiin" Aasian maihin: Taiwanista Singaporeen, Koreasta Hongkongiin. Sieltä ne suuntautuivat eksponentiaalisesti kasvaneina Kiinaan... Ja taas uusi kierros oli valmiina... tavaratuotannosta ja kaupasta kohti finanssimarkkinoita...

Pankkiireja, suuryrityksiä ja siirtolaisia syyttävät tahot tuhoavat kapitalismin toimintamekanismeja. 2000-luvun pankkiirit ovat toimineet kapitalistisen ympäristön vaatimusten mukaisesti: jos pääoman kasvu ei ole toteutunut "vanhan" kaupan ja "vanhan" teollisen tuotannon puolella, silloin rahat on sijoitettu muualle, uusiin kauppareitteihin ja uusiin teollisuuden aloihin, eli Kiinaan. Kasvu on ollut taas kerran niin massiivista, että se on johtanut hintakilpailuun. Hintakilpailu on pakottanut vahvempia kiinalaisia kapitalisteja investoimaan taas kerran uusiin kauppareitteihin ja tuotannon aloihin. Ongelmallista on tietenkin se, että kasvun vauhti on ollut käsittämätön, elämmehän me nopeuden taloudessa: Thaimaa, Vietnam, Intia... maailman ympäri 80 päivässä... ja kierros on päättynyt syksyllä 2008. Paradoksaalisella tavalla "ei kovin kehittyneet" ja "ei kovin tuottavat" markkinat ovat jääneet rahatulvan ulkopuolelle ja jatkaneet tasaista puurtamista, esimerkiksi kännyköiden valmistuksen parissa, ja lyhyellä aikavälillä - kriisin alkumetreillä - näennäisesti on näyttänyt siltä, että näissä maissa kriisi on vältetty. Määrällisesti hitaasti kasvavien talouksien kohdalla - Suomi mukaan lukien - voidaan todeta, että pääomien siirtymisliike on tapahtunut viiveellä, ja siksi kriisi tulee näyttäytymään myös viiveellä.

Turha on siis tästä kaikesta syyttää pahoja pankkiireja, jotka ovat vain tehneet työnsä. Kriisi on kuluttanut käsittämättömiä määriä rahaa verrattuna mihin tahansa edelliseen kriisiin. Iltapäivä Wall Streetillä on kuluttanut yhtä paljon rahaa kuin kolme kuukautta 1970-luvun energiakriisiä. Kriisin vaikutukset proletariaatin elämään ja uusintamiseen ovat vasta tulollaan ja ne tulevat olemaan hirvittäviä. Finanssikriisi on näennäisesti ensin vaikuttanut virtuaalimaailmaan ja vasta sitten reaalimaailmaan. Itse asiassa olisi mahdollista todeta, että kriisin nopeus on yllättänyt kaikki: sen hetkelliset kouristukset ja käärmemäiset liikkeet tuotannosta finanssiin ovat hämmentäviä. Kapitalistit hakkaavat päätä markkinoiden seinään, koska seinän ulkopuolella eivät ole odottamassa neitseelliset ekspansion preeriat vaan ainoastaan tyhjiö. Maailma on jo kapitalisoitunut. Raha ei enää voi siirtyä reaalitalouteen, kohti uutta nousukautta. Maailmalla ei ole enää uusia valloitettavia kauppareittejä tai markkinoita. Niiden odotusarvokin on jo kulutettu, jos tarkkoja ollaan. Siitä oikeastaan tässä kriisissä on kyse. On sijoitettu lainapääomaa odotuksiin, joita ei tulla koskaan lunastamaan. Olemme todellakin siirtyneet talouteen, joka pohjautuu ensisijaisesti immaterialiin ja vasta sitten realiin. Pohjautuminen immateriaaliseen on tässä tapauksessa rakennus ilman perustuksia. Taas kerran farssi ja tragedia kulkevat käsi kädessä.