2008-08-20

Me tietotyöläiset

Jukka Peltokoski, Joel Kaitila

Yliopistolaiset ovat perinteisesti mieltäneet itsensä "sivistyneistöksi", joka erottautuu "duunareista". Enää tämä kategorinen erottelu ei toimi. Yliopistouudistuksen myötä yliopistolaisten asema on proletarisoitumassa nopeasti. Opiskelijatkin hakevat yliopistosta sivistyksen sijaan ammatillisia valmiuksia.

Resursseja jakavien tahojen olisi tunnustettava, että vain maailman parhaille riittää tarpeeksi resursseja pitkäjänteiseen työhön... Resurssien niukkuus johtaa väistämättä siihen, että vähemmän hyville ei kenties riitä jaettavaa.

Näin kommentoi VTT:n yrityskehityksen toimialajohtaja Tapio Koivu yliopistouudistusta Helsingin Sanomissa 15.7.2008. Kommenttia voi pitää ainakin rehellisenä! Innovaatiostrategian ytimessä on hierarkisointi ja niukkuuden jakaminen alatasoille.

Ymmärrettävästi Koivu ei puutu asian oleelliseen kipupisteeseen. Yliopistoissa viedään läpi uudistusta, jota työntekijät eivät halua saati koe tarpeelliseksi. AY-liike on voinut vain silotella prosessia, joka kielii porvariston työntekijöistä saamasta voitosta. Yliopistoon ollaan luomassa käytäntöjä, joiden myötä työ muuttuu entistä kontrolloidummaksi ja stressaavammaksi, ylimpiä tutkimushierarkioita myöten. Yliopistoja aletaan johtaa samoin kuin liikeyrityksiä.

Kysymys on siirtymästä "tietokykykapitalismiin". Koulutusjärjestelmä työvoiman tuotantokoneistona valjastetaan suorittamaan tehtäväänsä paitsi entistä tehokkaammin myös aivan erityisellä tavalla. Koulujen on kyettävä vastaamaan kysyntään, joka kohdistuu erilaisiin "inhimillisen pääoman" ulottuvuuksiin. Nämä muodostavat uuden kapitalismin kasvuresurssin. Korkeakoulut ovat avainasemassa.

Inhimillisen pääoman tuottajina ja myyjinä yliopistojenkin on profiloiduttava. On luotava strategia siitä, millaisiin "huippuihin" resursseja kohdennetaan. Tuotannon valvomiseksi on otettu käyttöön erilaisia tuloksellisuusmittareita ja laadunvarmistusjärjestelmiä. Yliopistopiireissä syntynyt närkästys viestii siitä, että mittarit koetaan vieraannuttaviksi. Käyttöön ne on otettu imperatiivisen poikkeustilamenettelyn tavoin.

Uusi yliopisto hierarkisoi työvoimaa. Samalla kun tavoitellaan muutaman huippuyksilön ja -yksikön kärkeä jaetaan muille resurssipulaa. Tarkoituksena ei ole purkaa, vaan lisätä tutkimus- ja koulutustoiminnan hierarkioita aina työntekijöiden suoria vastakkainasetteluja myöten. Esimerkiksi uudessa palkkausjärjestelmässä jokaisen palkka lasketaan yksilöllisesti eritellen.

Tällöin työntekijät pakotetaan kilpailuttamaan itseään suhteessa toistensa "suorituksiin". Tilanne luo kyynisyyden ja opportunismin ilmapiiriä, jossa kaikkien on oltava varuillaan varmistamassa omaa selkäänsä.

Sivistysyliopistonostalgiasta ei ole ollut vastarinnan mobilisoijaksi. Kritiikki vapaasti järkeilevän humanistiyksilön "macdonaldisaatiota" vastaan ei ole kyennyt valottamaan yliopistoa työvoimaa hienovaraisesti erittelevänä koneistona, eikä horjuttamaan yksilöllisen suorituksen mittaamisen mielekkyyttä. Tietotyö on kuitenkin luonteeltaan perustavasti yhteistuotantoa.

Sivistysretoriikka on korostanut erilaisia ideaaleja, kuten tieteen vapautta, totuuden itseisarvoisuutta sekä avointa ja kriittistä julkisuutta. Puhe on jäämässä naiiviksi idealismiksi, joka ei organisoi työtaistelua.

Näkökulma on siirrettävä yliopistolaisten proletarisaatioon ja heidän materiaalisiin intresseihinsä palkkatyöläisinä. Ei ole enää mitään syytä erotella "sivistyneistöä" "duunareista". Olisi puhuttava tietotyöläisistä. Nykytilanteessa tietotyöläisten sisälle tuotetut vastakkainasettelut koetaan vain henkilökohtaisina ristiriitoina.

Yliopistouudistuksessa ratkaistaan monia pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia asioita. Ikään kuin lopputulosta alleviivaten nämä ovat menossa läpi ilman merkittävää tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden organisoitumista. Puhuttaessa työvoiman riistosta ja repressiosta monen olisi korkea aika katsoa ennemminkin peiliin kuin Kemijärvelle.

(Kirjoitusta tarjottiin tuloksetta Hesariin ja Suomen Kuvalehteen.)