2008-08-03
Jukka Peltokoski, Mikko Jakonen, Joel Kaitila, Anna-Mari Kaján, Ville Holopainen
Yliopistouudistus tuo yliopistohallintoon monia yritystoiminnalle ominaisia piirteitä, jotka vaikuttavat opiskelijoidenkin asemaan. Kriittiset opiskelijaäänet ovat jääneet periaatteellisen ja ponnettoman muutosvastarinnan tasolle. Varsinkaan taistelutahdosta ei voida puhua, vaikka juuri yliopisto-opiskelijat on tunnettu sähäköinä protestien käynnistäjinä. Miksi kiinnostaisikaan protestoida, jos kritiikki jää mielikuvituksettomaksi sivistysaatteen nostalgiaksi ilman pyrkimystä tarkastella uudistuksia opiskelijoiden välittömien etujen kannalta?
Kuinka yliopiston yritysmuotoistuminen ja kaksiportainen tutkintorakenne vaikuttavat opetuksen laatuun ja opiskelijoiden työmarkkina-asemaan?
Nykyistä yhteiskuntaa voidaan kutsua "tietokykykapitalismiksi". Talouskasvun käyttövoimaa ovat yhä useammin työntekijöiden kyky itsenäisiin ratkaisuihin, persoonalliseen ilmaisuun sekä joustavaan yhteistoimintaan erilaisissa verkostoissa. Näiden luonteeltaan kommunikatiiivisten kykyjen harjaannuttaminen on kallista ja aikaa vievää puuhaa. Elinikäinen oppiminen tarkoittaa, että kykyjä on harjoitettava kehdosta hautaan.
Yritysmuotoistuvassa yliopistossa työelämäkykyjen kehittämiseen liittyvää taloudellista taakkaa ulkoistetaan opiskelijoille itselleen. Uusi tutkintojärjestelmä ei sisällä löysää tai turhia rönsyjä. Se sisältää entistä vähemmän hapuilun, kokeilun, kysymisen sekä uusien ja persoonallisten ratkaisujen mahdollisuuksia.
Opiskelijan on alettava investoida itse itseensä "vapaa-ajan" harrastusten, kurssittautumisen ja verkostoitumisen muodossa. Enää ei edes ensin opiskella ja vasta sitten työllistytä. Jatkuva töiden kärkkyminen on osa piilo-opetussuunnitelmaa, jossa opiskelija sisäistää työmarkkina-orientaation sekä valmiuksia toimia työvoimana, joka joustaa useimmiten muiden ehdoilla.
Kaksiportaisen tutkinnon on esitetty harmonisoivan järjestelmämme yleiseurooppalaisten standardien mukaiseksi. Se edesauttaa kuitenkin myös opiskelijatyövoiman hinnan dumppaamista ja yliopiston koulumaistamista. Opiskelijat asetetaan keskinäiseen kilpailuasetelmaan, mikä heikentää heidän neuvottelu- ja järjestäytymisasemiaan. Korkeakoulutus halutaan syöttää opiskelijoille entistä yllätyksettömämpänä McDonald's-pakettina, päivityksinä. Rationalisoidussa ja tasalaatuistetussa yliopistossa moni oppii lähinnä tekniset informaation prosessoinnin valmiudet, joiden varassa on mahdollista työllistyä minkä tahansa organisaation mihin tahansa projektiin. Ja siten tulla korvatuksi milloin tahansa jollain toisella samat valmiudet omaavalla työntekijällä.
Opiskelijoiden yli oppialojen tulisi kamppailla tällaisia kehityssuuntia vastaan jo omien taloudellisten etujensa vuoksi. Piskuisen opintotukikorotuksen lisäksi olisi ymmärrettävä esittää vaatimuksia sellaisista opintojen puitteista, joissa on mahdollista vahvistaa työmarkkina-asemia kehittämällä tietotaitoja, jotka eivät ole pelkästään yleisiä, vaan myös persoonallisia ja korvaamattomia. Vain sellainen työvoima, jolla on omaperäisiä ja korvaamattomia kykyjä voi esiintyä itsenäisesti ja esittää hintaansa koskevia vaatimuksia.
Ajatuksessa ei ensisilmäyksellä ole mitään radikaalia. Kyseessä on vain kyyninen kamppailu toimeentulosta. Kysymys korkeakoulujen opetustarjonnasta voidaan kuitenkin ymmärtää kamppailuna "inhimillisen pääoman" hallinnasta, jolloin asetelma radikalisoituu.
Ei ole ihme, jos opiskelijat kokevat asemaansa kohdistuvat odotukset ristiriitaisena. Pitäisi panostaa itseensä, vaikka panostamiselle ei löydy aikaa, yhteisöä, paikkaa tai rahaa. Olisi kokeiltava vähän kaikkea, mutta myös profiloiduttava tiukasti ja oltava tuloksellinen. Olisi oltava sosiaalinen, mutta suhtauduttava ihmissuhteisiin laskelmoivasti.
Periaatteellisen muutosvastarinnan sijasta ehdotamme uudistusprosessin ristiriitojen kärjistämistä sellaisenaan. Jos työn uusi sankari on itseensä panostava "yrittäjä", vaatikaamme yliopistolle enemmän vapautta opintojen ja opiskeluajan itsenäiseen järjestämiseen. Jos persoonallinen oppiminen edellyttää dynaamista ympäristöä, eikö yliopistokaupunkeihin tulisi vaatia kaikille avoimia tietoverkkoja ja ilmaista joukkoliikennettä? Eikö joustotyöläisten intresseissä ole vaatia ennemminkin perustuloa kuin indeksikorotusta?
Jos työvoimalta odotetaan elinikäistä oppimista, eikö yliopistot pitäisi pakottaa jakamaan tietoa yhteiskuntaan mahdollisimman avoimesti sen sijaan, että lähdetään tiedon käyttöoikeuksien ja saavutettavuuden rajaamisen tielle?
Kyse ei ole vain yliopistosta, vaan kaikista tutkimuksen, opetuksen ja tiedon tuotannon organisaatioista. Ristiriidat koetaan yksilötasoisiksi, mutta ne syntyvät siitä, millaisia ehtoja yhteiskunta asettaa tietotyöläisille. Ehdot tulevat kasvottoman kilpailukyvyn nimissä, mutta ne pitäisi kyetä politisoimaan.
Yliopistosta on tullut tutkinto- ja tutkimustehdas. Kritiikkiä yliopistouudistusta kohtaan on kuultu jo vuosia sekä henkilökunnan että opiskelijoiden taholta. Se on kuitenkin ollut luonteeltaan nostalgista eikä silminnähtävästi ole johtanut yliopistolaisten järjestäytymiseen, vastarintaan ja vaihtoehtoisten toimintamallien kehittelemiseen. Moraalista huolestuneisuutta on ilmoilla, mutta osaavatko maamme "koulutetuimmat aivot" organisoida työtaistelua tai opiskelijakapinaa uuden tilanteen kokonaan uusista mahdollisuuksista käsin?
Julkaistu Keskisuomalaisessa 4.7.2008