Kuka ohjaa pelkoa?

Todellakin, biopolitiikan voimakkain tekijä on tällä hetkellä katolinen kirkko, jolla on mielestään valtuudet, oikeutetusti tai ei, hallita elämän ilmauksia kaikilla alueilla. Mutta ylipäänsä, kysymys siitä, "miten tulee elää" (ja luonnollisesti miten tulee kuolla) on kiistakapulana oikeiston ja vasemmiston välisessä konfliktissa, uskovaisten ja ei-uskovaisten välisessä konfliktissa jne. Arvoista, joita meidän tulee välittää lapsillemme, nuorten alkoholismin, koulukiusaamisen, huumeiden jne. vastaisiin kampanjoihin ja aina "hyvään kuolemaan" asti, elämän kulku on poliittisen kamppailun maaperää, ja siten "ohjaamisen" maaperää. Tämä ei tarkoita, että olisi syntymässä jotain eettisen Valtion tapaista (vaikkakin Kirkolla ja äärioikeistolla kaikkialla maailmassa on varmaan sen suuntaisia ajatuksia) vaan sitä, että "etiikka" (ja siten yksilön käytös) on syrjäyttämässä 1900-luvun suuret kysymykset: yleisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, poliittisen vapauden jne.

Tällä hetkellä minusta vaikuttaa tärkeältä eräs biopolitiikan - sanan hyvin väljässä mielessä - piirre/puoli, jonka määrittelisin Daseinpolitiikaksi, eli "olemassaolon politiikaksi". Lukemattomat merkit antavat olettaa, että sellaiset inhimillisen olemassaolon ominaispiirteet jotka 1900-luvun filosofiassa nähtiin yksilösubjektin omaksi alaksi (klassikkona Martin Heideggerin Oleminen ja aika) ovat tulleet poliittisesti merkityksellisiksi. Kuten tavallisesti, en puhu mistään isojen veljien salaliitosta, vaan tendenssistä, joka on samanaikaisesti sekä kulttuurinen että poliittinen, läpitunkeva ja julkikuulutettu.

Otetaanpa esimerkiksi tämä kaikista tuuteista tunkeva kysymys "turvattomuudesta". Nykyään sillä ei ole mitään tekemistä "ontologisen turvattomuuden" kanssa, josta psykiatrian vastustaja Ronald Laing puhui neljäkymmentä vuotta sitten jaetun Minän käsitteen yhteydessä. Siis eksistentiaalisen epävarmuuden tai turvattomuuden tunne, joka ennemmin tai myöhemmin iskee itse kuhunkin enemmän tai vähemmän siedettävällä tavalla. Sen sijaan turvattomuus on kirjaimellisesti yhteiskunnallinen ja konkreetti kysymys. "En tunne oloani turvalliseksi kadulla", "rikosten määrä on vakaa, mutta ihmisten turvattomuuden tunne kasvaa", "laiton siirtolaisuus tuottaa turvattomuutta": siinä tyypillisiä ilmauksia, joita luemme päivittäin lehdistä ja joita poliitikot väsymättä hokevat. Ja joista siten on tullut kaikin tavoin poliittisia.

Se että turvallisuus - ja siten turvattomuuden vähentäminen - on yksi jokaisen hyvän hallinnon ensisijaisista tavoitteista, on ollut tunnettua jo kameralismin (julkisen hallinnon elinten kehittämisen liike 1700-luvulla) ajoista lähtien. Itse asiassa modernin valtion perustamisen ajoista lähtien; ja se vastaa enemmän tai vähemmän weberiläistä määritelmää valtiosta "laillisen väkivallan monopolina". Kuten tiedetään, klassisten politiikan teorioiden tarkasteluissa turvallisuus koski kirjaimellisesti elämää itseään: Hobbesin Leviathanin kuuluisan allegorian mukaan kansalaiset uskovat ruhtinaalle aseiden käytön yksinoikeuden, jotta tämä suojelisi heidän henkilöään ja omaisuuttaan murhamiehiltä, vihamielisiltä uskonnollisilta lahkoilta ja vihamiehiltä. Aihe oli erityisen lähellä Hobbesin sydäntä. Runomuotoisen omaelämänkertansa Vita carmine expressa alussa hän muistelee, että hänen ennenaikaisen syntymänsä aiheutti voittamattoman Armadan saapumisen levittämä paniikki: "And hereupon it was my mother dear/Did bring forth twins at once, both me and fear." ("Ja niin rakas äitini synnytti saman tien kaksoset, sekä minut että pelon.") Viime säkeissä Hobbes julistaa, että vasta nyt, elämänsä lopulla, kun hän on tehnyt kaiken, mitä piti oikeana ja odottaa vain kuolemaa, "hän ei enää pelkää".

Elämän ja omaisuuden suojeleminen on siis vähin mitä Valtio voi taata kansalaisille. Luonnollisesti tämä julkisten rakenteiden ensisijainen olemassaolon syy muotoutuu hyvin erilaiseksi eri poliittisen kulttuurin oloissa. Yhdysvalloissa, jossa kansalaisilla on periaatteellinen oikeus käyttää aseita puolustaakseen kotiaan tunkeutujia vastaan, kansallisen terveydenhoitojärjestelmän puuttumisesta johtuen merkittävä osa väestöstä ei silti nauti todellisesta terveytensä suojeluksesta. Mutta on joka tapauksessa ilmeistä, että valtio, joka on rakenteellisesti kykenemätön suojelemaan kansalaisia, menettää olemassaolonsa oikeutuksen perustan.

Ilmeisesti tämä sopii erinomaisesti siihen julkiseen turvallisuuden retoriikkaan, johon olen yllä viitannut "olemassaolon politiikan" ominaisuutena. Joku joka tuntee aikaisempia asiaan liittyviä mielipiteitäni, ajattelee kenties, että olen omaksunut Maronin (Lega Nordin sisäministeri) tai Veltronin (oppositiopuolue Partito Democraticon puheenjohtaja) (joiden turvallisuutta koskevat ajatukset ovat melko samanlaisia) poliittisen filosofian - jos sitä niin halutaan nimittää. Asia on juuri päinvastoin: olen sitä mieltä, että loputtomalla julkisella kasvavan turvattomuuden retoriikalla ei nimenomaan ole mitään tekemistä kansalaisten turvallisuuden kanssa, vaan heidän hallitsemisensa kanssa, eli heidän alistamisensa kanssa. Että mielipidemittausten mukaan kansalaiset kannattavat tätä retoriikkaa, ei minua juuri yllätä. Eikä vain "vapaaehtoisen orjuuden" vuoksi, kuten sitä nimitti Montaignen ystävä Etiene de La Boetie viisisataa vuotta sitten. Vaan ennen kaikkea siksi, että olisi miltei mahdotonta, ettei poliitikkojen yhteisesti tuottama retoriikka (jossa opposition ja hallituksen välillä on hyvin vähän eroja) nauttisi luottamusta tietyn ajan, jo siksi, että sitä päivittäin ruokitaan. Toki mikään historiallinen kausi ei kestä ikuisesti: ei ole mahdotonta, että ennemmin tai myöhemmin yleinen mielipide päättää pistää hallitsijansa vastuuseen siitä, mitä nämä Andersenin sadun tavalla hokevat: "Mutta jos te olette viisitoista vuotta jauhaneet meille turvattomuudesta, eikös se tarkoita sitä, että ette ole koskaan kyenneet asialle mitään tekemään?" Luoja noita hallitsijoita armahtakoon, kun valitsijat tajuavat, että heitä on vedetty nenästä niin pitkään.

Totuus on, että hallitsijat eivät milloinkaan tule kykenemään tekemään mitään, ottaen huomioon loppumattoman retoriikan mielikuvitukselliset lähtökohdat. Lyhyesti sanottuna, kukaan ei tule koskaan kykenemään parantamaan meitä turvattomuuden vaivasta: se, että 1992 Italiassa surmattiin vuosittain 1200 ihmistä ja nyt hieman yli puolet siitä, ei kerro mitään todellisesta mahdollisuudesta tulla tapetuksi näiden kuudentoista vuoden aikana. Sama koskee mahdollisuutta joutua taskuvarkauden tai muun ryöstön uhriksi jne. Tilastot ovat aleatoristen prosessien numeerisia yhteenvetoja ja suuressa määrin mahdottomia ennakoida: olemassaolomme kannalta ne eivät kirjaimellisesti merkitse mitään. Itse olen, esimerkiksi, asunut muutaman kuukauden Los Angelesissa, jossa on 14 miljoonaa asukasta ja jossa tapahtuu 1000 murhaa vuosittain - suhteutettuna Italian väkilukuun se tarkoittaa, että Italiassa tapahtuisi vuosittain 5000 murhaa, eli yhdeksän kertaa niin paljon kuin todellisuudessa. Tällainen määrä saisi jonkun vaatimaan tulitaukoa. No niin, mitä tulee Los Angelesiin, en ole kokenut mitään uhkaa, kukaan ei ole uhannut henkeäni ja olen jopa pariin otteeseen unohtanut lukita oveni. On totta, että asuin alueella jota pidetään turvallisena (mutta useat tuttavani sanoivat olevansa yleensä peloissaan...) Eli, kuten kadulla tapahtuvien ryöstöjen väheneminen ei suojele meitä taskuvarkaudelta, myöskään tehtyjen murhien suhteellinen osuus väkiluvusta ei takaa sitä, etteikö joku voisi huomenna käydä kimppuumme veitsen kanssa. Näissä tapauksissa turvattomuus riippuu näkökulmasta, luonteesta, hyväuskoisuudesta ja luonnollisesti sattumasta.

Eli näin ollen se vastaa kaikin puolin olemassaolon arvoituksellisuutta. Siksi nimitän Daseinpolitiikaksi, "olemassaolon politiikaksi", tuota julkista retoriikkaa joka käyttää kaikupohjanaan mitä inhimillisintä eksistentiaalista pelkoa tai epävarmuutta, oikeuttaakseen itsensä ja siis hallitsemisen. Valaistakseni hieman sitä, mitä tarkoitan, kerron esimerkin, jolla ei toki ole muuta kuin metaforista arvoa. Minua pyydetään allekirjoittamaan anomus kotitaloni alakerrassa toimivan baarin omistajia vastaan, koska he pitävät baaria auki pikkutunneille ja aiheuttavat sietämätöntä melua. En tunne suurta myötätuntoa "huolestuneita kansalaisia" kohtaan, mutta otan asian harkittavaksi, kunnes luen, että anomus on osoitettu turvallisuudesta vastaavalle viranomaiselle. Mitä tekemistä tällä on turvallisuuden kanssa? Tässä on kyse julkista käytöstä koskevista säädöksistä, joten anomus tai vastalause pitäisi esittää karabinieereille tai kaupungin poliisille. Mutta enkö ymmärrä, että kyseessä on kaupungin rappio, minulle vastataan. Ei, en ymmärrä. Tosiasia on, että loppumattoman turvallisuuskampanjoinnin jälkeen metelöinnin aiheuttamaa ongelmaa ei voi ratkaista kuin yhtälön "Metelöinti on yhtä kuin rappio on yhtä kuin turvattomuus on yhtä kuin (implisiittisesti) siirtolaisuus" avulla. Lopputuloksena on, että metelöinnin lopullisina aiheuttajina ei pidetä baarin omistajia (ja mahdollisesti kunnallisia viranomaisia, jotka eivät tee asialle mitään), vaan yössä olutpullo käsissään harhailevia arabinuorukaisia.

Turvattomuus on niin laaja käsite, että se voi liittyä kaikkeen eikä mihinkään erityiseen. Tai pikemmin, se liittyy johonkin, jonka välttämättömyys otetaan annettuna ja jota ei edes yritetä analysoida. Rikosten määrä, joka on kaiken lisäksi laskussa, ei tietenkään selitä turvattomuuden tunnetta, mutta jos kansalaisilla on tämä näkemys, jotain meidän on tehtävä... Näin sanotaan tämän tästä minkä tahansa valtakunnallisen lehden, pienen tai suuren, pääkirjoituksessa. Minusta tämä retoriikka on älyllisesti kuvottavaa. Ensinnäkin siksi, että tällainen toistuvasti paukutettu viesti ruokkii ja kasvattaa juuri epämääräistä ja arvaamatonta turvattomuuden tunnetta (eivätkö toimittajat koskaan ajattele että televisio ja lehdet ovat yleisön nähtävissä, osa todellisuutta?). Ja toisekseen siksi, että se viime kädessä oikeuttaa minkä tahansa kammottavuuden, joka saisi kääntymään haudassaan ei vain Aldo Capitinia (fasismin vastainen ja pasifistinen filosofi), vaan jopa vanhan Beccarian (1700-luvun valistusfilosofi, joka ensimmäisenä vastusti kuolemanrangaistusta). Ja nyt muutama empiirinen esimerkki.

Noin kuukausi sitten romanit ajettiin kaikista asutuksista ties minne. Jo pidemmän aikaa suurten kaupunkien prefektuurit ovat pitäneet kirjaa myös sintien heimosta, vieläpä italian kansalaisista, lähettäen heidän asutuksiinsa poliiseja aamun koitteessa, ikään kuin olisi kyse rikollisista. Missä tahansa sivistysvaltiossa tätä pidettäisiin kansallisuuteen kohdistuvana syrjintänä (kansalaiset luokitellaan tilastoissa oletetun kansallisuus-alkuperän mukaan) ja siten täysin sopimattomana. Erään erittäin tunnetun sintin, joka on ainoa natsien tuhoaman perheensä eloonjäänyt jäsen, mitä oikeutetuimpiin vastusteluihin erään laajalevikkisen lehden toimittaja (jota en armeliaisuussyistä mainitse nimeltä), esitti suurin piirtein seuraavia vastaväitteitä: "Mutta sehän tehdään teidän vuoksenne, sen selvittämiseksi, kuka käyttäytyy kunnolla ja kuka ei..." Eli, jos sinut herätetään aamuviideltä, jotta sinut voitaisiin merkitä henkikirjoihin, ja lapsesi pelotellaan puolikuoliaiksi, se tapahtuu sinun parhaaksesi. Huomatkaa ei vain väitteen tekopyhyys, vaan toimittajan implisiittinen asettuminen auktoriteetin puolelle. Miten Sanomalehtiliitto ei saa opetettua jäsenistölleen, että toimittajan todellinen tehtävä on kuvata ja korkeintaan selittää sitä, mitä tapahtuu, eikä suinkaan antaa opetuksia (ja millaisia opetuksia!) väärinkäytöksen uhreille?

Empiirinen esimerkki: Napolissa tapahtunut pienten romanivastaisten pogromien aalto olisi muka saanut alkunsa erään nomadinaisen yrityksestä varastaa lapsi. Opera nomadi ja muut järjestöt toivat välittömästi ilmi, että sodan jälkeen ei ole olemassa ainuttakaan todennettua tai oikeudessa tuomittua tapausta, jossa romanit olisivat varastaneet lapsia (sen sijaan tiedän viime vuosilta vastaavasti ainakin kolme samanlaista uutisankkaa, jotka ovat paisuneet muutamassa päivässä). Tapausta tutkitaan, ja lyön vaikka hyvän maineeni vetoa, että kyse on ollut pahimmassakin tapauksessa väärinkäsityksestä. Mutta koko valtakunnallinen lehdistö on toistanut tapahtumaa ottaen sen totuutena: "Nomadi varasti lapsen Napolissa, jne." Olisi ollut hupaisaa nähdä myös vastatutkimus, ottaen myös huomioon, että niillä seuduilla toimii camorra (Napolin seudun mafian nimitys), joka ei juuri hienostele kääntäessään julkisen huomion pois omista rikoksistaan. Mutta luulen, että sitä saan jäädä odottamaan pitkäksi aikaa. Ja tätä juuri on turvattomuus, ainakin nykyisessä Italiassa: sekoitus uutisissa esitettyjä valheita, poliittista kyynisyyttä ja miksei myös yleistä paniikkia. Kuvitelma siitä, että näissä oloissa turvattomuuden kokemukseen tai siirtolaisuuteen liittyvät mielipidetiedustelut - joita media lakkaamatta suoltaa - kertoisivat totuuden, perustuu melkoisen outoon käsitykseen totuudesta: totuus on se, minkä media esittää totuutena. Walter Lippman, joka ei tosiaankaan ole mikään anarkisti, piti tällaista käsitystä pilkkanaan kuusikymmentä vuotta sitten.

Olemassaolon politiikalla en tarkoita salaliittoa tai suunnitelmaa meidän alistamiseksemme, vaan kätevää menetelmää huomiomme ohjaamiseksi toisaalle mädäntyneen maamme todellisuudesta, maan vailla tuntumaa tulevaisuuteen, maan, jossa palkat ovat alhaisemmat kuin muualla, yliopistot tuskissaan, nuoret vailla toivoa pysyvästä työpaikasta ja roskat pursuvat säilöistä. Luomalla yleinen vihollinen, epämääräinen ja kaikkeen kelpaava (arabit, romanit, albaanit, raiskaajat kadunkulmassa ja pedofiilit leikkipuistoissa), todelliset vaikeudet, joihin olemme hukkumassa, menettävät merkitystään ja poliitikot voivat jatkaa mukavaa elämäänsä. Ja sanomalehdet hätätilan luomisen myyntiä. Hobbes parka. Ainakin hänen äitinsä pelkäsi espanjalaisten voittamatonta Armadaa.

Liberazione, perjantai, 27 kesäkuuta 2008