Kohtaamisten organisointi ja tapahtumien luominen

Imperiumin opetukset

EK: Imperiumin käsitteestä on puhuttu paljon siitä lähtien, kun Toni Negrin kanssa kirjoittamasi kirja julkaistiin. Miten kiteyttäisit tämän käsitteen tärkeyden poliittiselle toiminnalle tänään?

MH: Yksi niistä ongelmista, joita joillakin ihmisillä tuntui olevan Imperiumin käsitteen kanssa, oli se, että se tekee organisoinnin vaikeaksi. Toisin sanoen ajatus, jonka mukaan nouseva maailmanjärjestys ei ole yksittäisen imperialistisen valtion tai edes muutamien johtavien kansallisvaltioiden organisoima, vaan pikemminkin yhdessä toimivien valtojen laaja verkosto - mukaan lukien tietysti johtavat kansallisvaltiot mutta myös suuryhtiöt, ylikansalliset instituutiot, kansalaisjärjestöt jne. - se Imperiumin hypoteesi, että ei ole yhtä globaalin vallan keskusta, vaikuttaa tietystä näkökulmasta tekevän organisoinnin ja protestoinnin mahdottomaksi. Toisin sanoen, voit protestoida, mutta siellä minne protestisi kohdistat ei ole ketään kotona. Jo 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun globalisaatioliikkeet alkoivat ottaa huomioon tämän uuden tilanteen. Itse asiassa katson, että useat esimerkit tuon ajan summit-hoppingista yrittivät artikuloida Imperiumin teoriaa: ne panivat merkille, että globaalia järjestystä ei hallitse ainoastaan Yhdysvallat (jos ajattelisi niin, kannattaisi protestoida Valkoisen talon edessä joka viikko), pikemminkin protestit olivat yritys tunnistaa uusi vihollinen eräänlaisen kokeilujen sarjan avulla: IMF ja Maailmanpankki, G8, Amerikan vapaakauppa-alue (FTAA), nämä kaikki olivat paljastavia solmukohtia uuden globaalin komennon verkostossa. Ongelma, jonka kaikki jo silloin tajusivat ja joka on tänään yhä akuutimpi, on tietenkin se, että summit-hopping keskittyy vain näiden tapahtumien ympärille eikä jätä meille mitään muuta. Tänään, kun meillä on jälleen edessämme uusi globaali järjestys, joka ei ole yksinkertaisesti Yhdysvaltojen tai Valkoisen talon johtama, meidän on jälleen kohdattava tämä ongelma, kuinka organisoida, kun vastassa olevat vallat ovat moninaisia ja hajautettuja. Ja kuinka tehdä se tavalla, joka jättää meille kestäviä organisaatioita.

EK: Meidän näkökulmastamme Imperiumin käsitteen ympärillä käydyn keskustelun ensimmäinen saavutus on, että se toi takaisin sen hyvin perustavan idean, että mitään yleisluontoista taistelua kapitalismia vastaan ei ole, vaan on aina määritettävä parametrit sille, mitä taistelu on tänään. On aina aloitettava jonkinlaisella katsauksella ymmärtääksemme, mitä nyt on tapahtumassa, jotta voimme toimia oikealla tavalla. Koskaan ei riitä se, että yksinkertaisesti tuomitaan kapitalismi ja sen suhde imperialismiin, aivan kuin nämä ilmiöt ja niiden suhteet olisivat ajattomia.

MH: Olen samaa mieltä siitä, ettei voida vastustaa pääomaa sinänsä abstraktilla tasolla ja että meidän on tunnistettava tai keksittävä instanssit vastarinnalle ja taistelulle. Mutta miten juuri Imperiumin ajatteleminen ajaa sinut tunnistamaan konkreettisen tilanteen?

EK: Esimerkiksi imperialististen valtojen välinen kilpailu tai imperialismi kapitalismin toiminnan parametreina otettiin pitkän aikaa annettuina. Mutta tänään meidän on palattava tähän kysymykseen, ja Imperiumin käsite antaa meille mahdollisuuden ainakin avata keskustelu ja sanoa, että jos edessämme oleva tilanne ei ole enää tämä, niin mikä se on? Se auttaa meitä muistamaan, että meidän on aina kysyttävä tämä kysymys.

MH: Kyse ei ole meidän Imperiumiksi kutsumamme rakennelman luonteesta, joka johtaisi tähän, kyse on siitä ajatuksesta, että sinun on ajateltava jatkuvasti uudelleen pääoman ehdot, ja siten myös taistelun ehdot. Eli olitpa sitten samaa mieltä meidän Imperiumi-käsitteemme kanssa tai et, ehkä sillä ei ole väliä, kyse on vain siitä, että on tunnistettava, että kapitalistisissa suhteissa ja komennossa on jotain, mikä on uutta.

EK: Sillä on väliä kuitenkin sikäli, että taistelun ehtojen ja taktiikan uudelleenanalysointi vaatii uutta analyysia. Käytimme esimerkkinä imperialismia, koska joidenkin mukaan meillä on edelleen anti-imperialistisia taisteluja, koska jotkut toimet vaikuttavat imperialistisilta vaikka eivät ole sitä. Tässä kohtaa käsitteellisellä innovaatiolla on aikamoinen merkitys.

MH: Aivan. Jos taistelet vihollisten vanhaa muotoa vastaan, vaarana ei ole pelkästään se, että taistelu on tehotonta, vaan myös se, että toimintasi vahvistaa vihollista.

EK: Juuri niin. Meidän mielestämme Imperiumin käsitteellä on ollut myös toinen positiivinen vaikutus Yhdysvaltain poliittiseen skeneen. Yhdysvaltalaisessa aktivismissa on ollut taipumus ulkoistaa poliittinen toimijuus meidän itsemme ulkopuolelle, "kolmannen maailman" subjekteihin. Imperiumin konsepti, tämä massiivinen, kansallisvaltioiden rajat ylittävä kapitalististen verkostojen levittäytyminen, pakottaa meidät kyseenalaistamaan tämän näkemyksen, ja sen sijaan kannustaa meitä asettamaan itsemme keskiöön, tai ainakin poliittisen toiminnan mahdollisuuksien piiriin, ajattelemaan itsemme sekä kapitalistisen vallan kohteina että mahdollisen muutoksen toimijoina. Se todellakin tekee lopun tästä taipumuksesta toimijuutemme ulkoistamiseen.

MH: Tuohon lisätäkseni, ehkä asian voisi sanoa myös niin, että aktivismin tarve Yhdysvalloissa on tulossa samankaltaiseksi kuin muualla maailmassa, joten myös tällä tavalla Yhdysvaltain poikkeuksellisuus on päättymässä. Osa poikkeuksellisuutta ilmentyi noissa syyllisyyden politiikan ja toimijuuden ulkoistamisen käytännöissä, joka teki meidän poliittisen toimintamme sellaiseksi, joka ei koskenut meitä, vaan ainoastaan muualla olevia ihmisiä.

Protesti ja vallankumous

EK: Tämä huomio on tärkeä, kun määritämme protestipolitiikan mahdollisuuksia ja rajoituksia Yhdysvalloissa, esimerkkinä lähestyvät mielenosoitukset republikaanien ja demokraattien kansalliskokouksia vastaan tänä kesänä. Meille on ensinnäkin tärkeää selventää, mistä näissä protesteissa ei pidä olla kyse. Meidän on lakattava tekemästä vaatimuksia poliittisille puolueille ja valtiolle, koska edessämme olevat ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin puoluejärjestelmä - joka meidän näkökulmastamme on tänään mediasimulaation ja politiikan spektaakkelimaistumisen tuote. Tässä mielessä meidän ei pitäisi järjestää protesteja pyyntönä tai vetoomuksena näille puolueille, tai vetoomuksena medialle. Poliitikkojen politiikka legitimoidaan juuri mediaspektaakkelin kautta: kuvien levittämisen kautta, mielipidemittausten kautta, puolueiden ja kansalaisyhteiskunnan välisten poliittisten kumppanuuksien kautta sekä sallimalla tai jopa rohkaisemalla "toisinajattelua", joka olevinaan toimii osoituksena terveestä demokratiasta. Julkisen protestoinnin kuvasto itsessään ei haasta tätä asetelmaa, vaan sillä saattaa olla kiinteä rooli tässä simuloinnin pelissä, joka on syrjäyttänyt edustuksen (niin rajoittunut kuin tämä käsite jo valmiiksi on) vaalipolitiikan substanssin asemasta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö järjestämällä näitä protesteja voitaisi saavuttaa jotain. Jos fokus ei ole ulospäin tai ylöspäin - suunnattu poliitikoille, puolueille, medialle - vaan jos se on suunnattu sisäänpäin, niille meistä, jotka kamppailevat kapitalismia vastaan moninaisin tavoin, näistä kokoontumisista voi tulla tuottavia kohtaamisen tiloja. Tällä tarkoitamme taistelujen vaihtoa, tutustumista ihmisiin, projekteihin ja organisaatioihin, joihin ei ehkä muuten syntyisi yhteyksiä. Nämä ainutlaatuiset kohtaamiset eivät kuitenkaan itsessään ole riittäviä luomaan vaihtoehtoa meidän nykyiselle tilanteellemme. Protestin tila on väliaikainen, ja sen tyylinen kohtaaminen, jonka se mahdollistaa, on liian lyhyt. (...) se mitä tarvitsemme on politiikka, joka avaa toisen toiselle, jatkuvassa keskinäisen uudistumisen suhteessa - omien kollektiivisten poliittisten halujemme jatkuvana artikulaationa, ruumiillistumana ja uudistamisena. Tälle kesälle suunniteltujen tapahtumien potentiaali piilee nimenomaan mahdollisuudessa toteuttaa tätä toisenlaista politiikkaa.

MH: En ole kovin huolissani kapinan käsitteen unohtamisesta... Olen samaa mieltä siitä, että etusijalle tulee asettaa organisaatioprosessiin liittyvät kohtaamiset, mutta se ei sulje pois sitä, että samalla toissijaisena toimintana esitetään vaatimuksia valtiolle, vaatimuksia demokraattiselle puolueelle, vaaditaan taattua toimeentuloa kaupungilta tai esitetään vaatimuksia siitä kuinka monille poliittisille valloille tahansa, jopa organisoimalla omia spektaakkeleitamme medialle. Se, mitä vastaan tämänhetkinen organisointitoiminta on liikkumassa, on spektaakkelin ensisijaisuus ja vaatimusten ensisijaisuus, ja jopa tyytymättömyyden ensisijaisuus. Sen sijaan, että nämä asiat hylättäisiin, ne olisi pikemminkin alistettava organisoimiskäytännölle.

EK: Me katsomme, että tarvitaan organisationaalisen voiman muoto, joka on itsenäinen suhteessa näihin rakenteisiin. Me emme ole sanomassa "ei koskaan spektaakkelia, ei koskaan vaatimuksia" transsendentilla tavalla, vaan me vain ajattelemme juuri tällä hetkellä niin, että osallistuminen spektaakkeliin tyhjentää teolta kaiken merkityksen ja vaatii, että hylkäät kaikki muut alustat joilla seistä. Olemme keskustelemassa siitä, millainen on suhde liikkeen ja sen valtiollisiin instituutioihin kohdistamien vaatimusten välillä, ja lyhyesti sanoen se mihin pyrimme on, että käydäksemme tätä keskustelua meidän on ensin rakennettava liikettä.

MH: Mutta spektaakkelissa on oikeastaan vain kyse siitä, että annetaan ihmisen nähdä valtamediassa se, että me olemme eri mieltä - me olemme eri mieltä vaaliprosessista, me olemme eri mieltä puoluejärjestelmästä ja niin edelleen. Jopa silloin kun vastustukselle ei anneta mitään sisältöä mediassa ja kun näkyy vain se, että on ihmisiä jotka vastustavat, uskon, että sillä voi silti olla suuri vaikutus.

Voi vaikuttaa siltä, että puhun ristiriitaisesti, kun ensin esitän ajatuksen Imperiumista ja sitten kannatan sitä, että tehdään tällaisia vaatimuksia poliittiselle vallalle ja Yhdysvaltain hallitukselle, mutta minusta juuri niin meidän on tässä kontekstissa toimittava, ilman että uskotaan niiden olevan suvereeneja valtoja, ilman että uskotaan niiden voivan määrittää oman kohtalonsa. Meidän on silti tehtävä jatkuvasti vaatimuksia niille, erityisesti avataksemme lisää tiloja meille itsellemme, voidaksemme toimia autonomisesti. Eli olen samaa mieltä kanssanne organisationaalisten suhteiden ensisijaisuudesta, mutta mielestäni voimme säilyttää myös toissijaisen tehtävän, ilmaista tyytymättömyytemme, vihamme ja raivomme valtaapitäviä kohtaan. Olen vain huolissani, että teidän organisaatioon rajattu fokuksenne saattaa hylätä nuo tarpeelliset funktiot.

EK: Selvennetään hieman. Emme pyri välttämään keskustelua näiden instituutioiden tai puolueiden kanssa vallankumouksellisen puhtauden nimissä. Se olisi naurettavaa. Mutta meidän on silti syytä keskustella reformeihin tähtäävän poliittisen toiminnan tehokkuudesta. Meidän on jatkuvasti kyseenalaistettava, onko hyödyllistä se tapa, jolla vaatimuksia esitetään ja kuinka organisaatiorakenne sidotaan näihin vaatimusten muotoihin. Esimerkiksi Chiapasin autonomisten yhteisöjen järjestämä koulutus on vaikuttanut paljon enemmän Meksikon kansalliseen koulutuspolitiikkaan kuin jos zapatistit olisivat alkaneet esittää Meksikon hallitukselle vaatimuksia koulutusreformista. Näin toimiessaan he tavallaan pakottivat hallituksen ottamaan kysymyksen käsittelyyn. Tai otetaan toinen esimerkki: Mustien pantterien puolue täällä Yhdysvalloissa ei sanonut, että "haluamme kansallisen aamiaisohjelman", vaan sen sijaan he rakensivat itse aamiaisohjelman, joka ruokki kymmeniä tuhansia lapsia. J. Edgar Hoover katsoi, että nämä ohjelmat olivat suurin ase pantterien käsissä, ja tämän seurauksena Yhdysvaltain hallitus alkoi luoda ilmaisia aamiaisohjelmia julkisiin kouluihin. Sama tapahtui pantterien sirppisoluanemia-projektin [1] kanssa.

MH: Toisin sanoen kysymys on siitä, mitkä organisaation muodot ovat parhaita reformien saavuttamiseksi, kysymys on poliittisen toiminnan tehokkuudesta tässä mielessä, koska loppujen lopuksi kaikki todelliset reformit suuntautuvat kohti vallankumousta. Italiassa viime aikoina eräitä menestyksekkäimpiä poliittisia aktiviteetteja ovat olleet laajat ja moninaiset organisointikampanjat ympäristölle ja paikallisille asukkaille haitallisia julkisia suurhankkeita vastaan. Ja viimeisimmistä kamppailuista kaikkein inspiroivin on ollut Yhdysvaltain sotilastukikohdan laajentamista vastaan käytävä kamppailu Vicenzassa. Ja sanoisin, että näiden taistelujen varsinainen tavoite - esimerkiksi tukikohdan laajentamisen pysäyttäminen - on itsessään tärkeä, mutta se osoittautuu toissijaisesti tärkeäksi verrattuna siihen kestävään organisaatioon, joka on rakennettu Vicenzassa, joka muodostuu erilaisista ryhmistä, jotka eivät olleet toimineet yhdessä aiemmin, mutta löysivät nyt uusia organisoitumisen mahdollisuuksia. Joten en sanoisi, että tukikohdan pysäyttämisellä ei ole merkitystä, se on tärkeä, vaikka se onkin toissijainen suhteessa yhteyksiin, uusiin organisaatiomuotoihin ja siihen, että organisoitumiselle on rakennettu malli, jota seurataan muualla.

EK: Eli olemme tavallaan taas siinä, mistä lähdimme liikkeelle, sanoessamme, että nämä protestit ovat tärkeitä siinä määrin kun ne tarjoavat meille kaikille perustan kohtaamisten ja uusien organisaatiomuotojen rakentamiseksi. Mutta edelleen saattaa olla hyödyllistä erottaa se, mikä ero on tehokkuudessa, kun saavutetaan reformeja reformiin pyrkimällä, tai silloin, jos luomme autonomisen instituution ja tämä saa aikaan tietynlaisen vastauksen tai jonkinlaisen reformin - silloin toiminta on ollut tehokasta, mutta reformi ei ole ollut tavoitteena. Eli meidän näkökulmastamme on edelleen tärkeää tehdä jako organisaatioihin, jotka esittävät reformeja, ja organisaatioihin, jotka saavat aikaan reformeja.

MH: Näiden kahden välinen ero näkyy siinä, että siinä vaiheessa kun ensimmäisessä mallissa on saavutettu reformi, kaikki menevät kotiin eivätkä enää näe toisiaan, kun taas toisessa mallissa reformin saavuttaminen on vain yksi askel paljon suuremmassa prosessissa, joka menee eteenpäin.

EK: Nimenomaan. Eikä kenenkään pitäisi kiistää reformien saavuttamisen merkitystä. Joten tavallaan sanomme samaa. Kaikkein akuuteinta meille on juuri nyt sellaisen organisationaalisen voiman rakentaminen, joka antaa meille voimaa ajaa läpi hyödyllisiä reformeja.

Uusi taistelusykli: tapahtuma ja kohtaaminen

MH: Tässä kohtaa voi olla avuksi sijoittaa organisoinnin haasteet viimeaikaisen, nyt päättyneen taistelusyklin kontekstiin. Nähdäkseni olemme eläneet läpi äärimmäisen tuottavan ja innovatiivisen taistelusyklin, joka jatkui 1990-luvun puolivälistä noin vuoteen 2003, syklin, joka suuntautui globalisaatiota koskeviin kysymyksiin, erityisesti Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa, ja sen voima oli nimenomaan sen organisaatiota ja agendoja koskevassa moninaisuudessa. Toisin sanoen, ei ollut välttämätöntä että liikkeet yhdistyvät yksittäisen johdon alle tai edes tukevat yhteistä agendaa. Pikemminkin voima oli ryhmien verkostoissa, jotka organisoituivat autonomisesti ja toimivat yhteistyössä. Mutta koko tuon periodin ajan jokainen liikkeissä toiminut huomasi ainakin kaksi rajoitusta. Yksi rajoitus oli pääasiassa maantieteellinen, ja se oli se, että liikkeet Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa suuntautuivat globaaleihin kysymyksiin, mutta eivät koskaan, lukuisista yrityksistä huolimatta, onnistuneet kunnolla ulottumaan globaalin pohjoisen ulkopuolelle. Toinen rajoitus oli se, että organisaatiot keskittyivät protestoinnin ympärille ja suuntautuivat summit-hoppingiin, ja näin ollen liikkeiden institutionalisaatiota ei tapahtunut. Tuo liike sai eräänlaisen pakotetun lopun, kun eteen tuli terrorismin vastainen sota ja tarve taistella toista Bushin hallitusta vastaan, mutta nämä liikkeet - sodanvastainen liike, Bushin vastainen liike vuosina 2003 ja 2004 - vaikka ne olivat tietenkin tarpeellisia, ne hävittivät aiemmalle ajanjaksolle ominaisen organisoinnin moninaisuuden, koska ne näyttivät vaativan yhtä keskitettyä agendaa ja yhtenäistä organisointitekniikkaa. Ja osittain tämän seurauksena kaikki innostus ja innovaatio hävisivät liikkeistä. Tänään olemme kolmannen taistelusyklin alussa, joka voi tietyssä mielessä jatkaa siitä, mihin globalisaatio-protestiliikkeet jäivät, mutta ehkä nyt kykenemme ottamaan sen rajoitukset paremmin huomioon. Viime kesän tapahtumat Saksan G8-huippukokouksessa Rostockissa olivat hyvä alku. Ehkä republikaanien ja demokraattien kansalliskokousten (RNC ja DNC) vastatapahtumat voivat jatkaa tätä.

EK: Ehkä yksi pointti, mistä haluamme aloittaa tämän keskustelun uuteen taistelusykliin siirtymisestä on se, mihin me viittasimme edellä protestoinnin ja organisaation tarpeellisena yhteispelinä tai keskinäisenä uudistumisena. Meidän näkökulmastamme tämä tarjoaisi uudelle taistelusyklille keinon ylittää tietty umpikuja, joka on muodostunut vaihtoehtoisen globalisaation liikkeissä - umpikuja, jonka elementteinä ovat yhtäältä sellaiset organisaatiomallit, jotka korostavat tehokkuutta mutta eivät salli eroja, ja toisaalta kohtaamisten satunnaisuus, joka ei mahdollista uusien kollektiivisten toimintamuotojen kehittymistä ja konsistenssia.

El Kilombossa me katsomme että tämän umpikujan ylittäminen merkitsee pysyvien kohtaamispaikkojen luomista, paikkojen, joissa minkään yksittäisen subjektin (siirtolainen, opiskelija, tehdastyöläinen) ei uskota olevan muutoksen pääasiallinen toimija vaan joissa pikemminkin subjektiivisten positioiden väliset kohtaamiset mahdollistavat uusien kollektiivisten toimintamuotojen luomisen. Toisin sanoen, tämä organisaatiomuoto ei ainoastaan kykene takaamaan perustarpeita, vaan myös tuottamaan itseään uutena kollektiivisena subjektina (yhteisönä). Kontrastina kansalaisjärjestöjen viljelemälle tyhjälle ruohonjuuritaso-retoriikalle, meidän on pidettävä mielessä, että yhteisö ei koskaan edellä tätä itsensä konstituoinnin prosessia ja että yhteisön luominen ei koskaan ole yksinkertaisesti prosessi, jossa tunnistetaan ihmiset sellaisina kuin ne ovat, vaan pikemminkin siinä toimitaan kollektiivisesti sen mukaan, mikä on se miksi me haluamme tulla. Näin ollen meidän on otettava tämä kyky takaisin itsellemme, luodaksemme ja ylläpitääksemme yhteisöä, harjoittaaksemme valtaa kollektiivisesti, toteuttaaksemme autonomian ja itsemääräämisen projekteja. Me tarvitsemme organisationaalista konsistenssia ja rakennetta käsitelläksemme reaalielämän ongelmia, ja meidän on oltava avoimia uusille haluille, jotta voimme siirtyä poliitikkojen politiikan ja halvaannuttavan spektaakkelin toiselle puolen. Jos esimerkiksi katsomme Latinalaisen Amerikan liikkeitä, on selvää, että ainoastaan ne, jotka ovat kyenneet tekemään tämän harppauksen eteenpäin, jota sinä kutsut "institutionalisaatioksi", ovat pysyneet energisinä ja tehokkaina, ja ne ovat monin tavoin välttäneet ne karikot, joilla on ollut taipumus aiheuttaa ongelmia meille täällä pohjoisessa.

MH: Pidän tavasta, jolla käytätte kohtaamisen (encounter) käsitettä, ja minusta vaikuttaa siltä, että puhutte oikeastaan kahdesta kohtaamisen teoriasta. On yksi näkemys kohtaamisesta, joka toimii tapahtumassa; toisin sanoen, protestiliikkeessä on uusia yhteyksiä, joita luodaan ja jotka avautuvat kohti tulevaisuutta ja kohti erilaisia organisoinnin muotoja. Kutsutaan tätä tapahtuma-kohtaamiseksi. Sitten on toisenlainen kohtaamisen laji, josta puhutte. Siinä on kyse jatkuvuudesta sekä siitä, mitä ajattelen instituutioiden rakentamisena. Eli tämä on kohtaaminen, joka on toistettavissa, ja tällainen kohtaaminen tekee selväksi kuinka teidän näkemyksenne yhteisöstä eroaa perinteisestä yhteisö-käsityksestä. Olette oikeassa pitäessänne yhteisön ajatusta pelottavana, ja tämä näkemys kohtaamisesta mahdollistaa eron tekemisen näihin orgaanisiin, kiinteisiin, identitaarisiin ja jopa familiaalisiin käsityksiin, ja se antaa mahdollisuuden tuoda yhteisö takaisin yhteiseen. Se mistä tässä toisessa kohtaamisen lajissa on kyse, on eräänlainen yhteisen instituutio, eräällä tavalla yhteisten voimiemme kehittäminen, jonka löydämme toistuvassa kanssakäymisessä toistemme kanssa.

EK: Tähän jälkimmäiseen kohtaamisen tapaan siirtyminen vaikuttaa olevan erityisen vaikea tehtävä tänään, koska Imperiumissa politiikka on irrotettu tietystä tilallisen vallan muodosta - kansallisvaltiosta - ja näin ollen pyrkimyksenämme on määritellä uudet parametrit politiikan ja organisaation käytännöille. Me tarvitsemme uuden kartan vallan alueellisten ja tilallisten ulottuvuuksien ymmärtämiseksi, kartografian, jonka avulla voimme nähdä, kuinka imperiumi (Imperiumi) toimii tilallisesti äärimmäisen voimakkaana riiston muotona. Kamppailu yhteistyön metropolitaanisten muotojen tuottajien siirtämiseksi on kirjaimellisesti kamppailu heidän siirtämiseksi globaalien kaupunkien periferiaan, jättäen jälkeen heidän kollektiivisten toimintamuotojensa ja käytäntöjensä jäännökset muiden iloksi. Ollaksemme konkreettisia tämän suhteen: uskomme että tämä on juuri se mistä gentrifikaatiokysymyksessä ja nykyisessä ulosmittauskriisissä (foreclosure crisis) on varsinaisesti kyse. Yhdysvalloissa tämä on ottanut muodokseen historian suurimman omaisuuden siirron värillisiltä perheiltä pankeille, meklareille ja investointifirmoille: 164-213 miljardia viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Tämä maantieteellinen muutos on tehnyt vaikeaksi muistaa, että kaikki poliittinen käytäntö edellyttää tilallistamista, ja siten vaatii kamppailua maa-alueesta.

Kun tämä on sanottu, meidän on ymmärrettävä, että vaikka kamppailu maa-alueesta on tarpeen, se ei koskaan riitä. Taistelun päämäärä ei ole yksinkertaisesti maa-alueen hallinta, vaan pikemminkin tilan tehokas käyttö tarvittavana kanavana kollektiivisten toimintatapojen tuottamiselle, mikä mahdollistaa kokonaisen sarjan uusia yhteiskunnallisia suhteita. (Ehkä maa-alueen sijaan olisi osuvampaa käyttää sanaa "elinympäristö".) Näin ollen, todellisuudessa ei ole sellaista asiaa kuin taistelu gentrifikaatiota vastaan, voi olla vain maa-alueen puolustaminen ja organisointi taktisena siirtona taistelussa Imperiumin hävittämiseksi.

MH: Eli, toisaalta me puhuimme tapahtuman tärkeydestä, protestitapahtuman tärkeydestä, silloin kun teemme uusia yhteyksiä ja laajennamme verkostojamme - laajentuva kehitys - ja nyt, toisaalta korostatte tarvetta luoda kestäviä instituutioita, kuten El Kilombo, eräänlaisen vahvistavan kehityksen kautta.

EK: Kyllä, koska me puhumme kahdenlaisista tapahtumista - ensimmäisessä on kyse odottamattomista tapahtumista, ja sitten on kysymys pyrkimyksestä haltuunottaa keinot tapahtumien tuottamiseen/kiihdyttämiseen.

MH: Mutta toinen kohtaamisen laji, intensiivinen toistuva keskinäinen kanssakäyminen, en tiedä kutsuisinko sitä tapahtumaksi.

EK: Oletko sitä mieltä, ettei eron tuottaminen, joka luo yhteistä, ole tapahtuma?

MH: No, tapahtuuko se kerran vai tapahtuuko se päivittäin, jatkuvasti meidän vuorovaikutuksessamme toistemme kanssa? Mitä pidät El Kilombon "tapahtumana"? Vaikuttaa harhaanjohtavalta puhua tottumuksesta (habituation) tapahtumana.

EK: Tottumuksella emme tarkoita kuitenkaan toistoa. Eli kyllä, se on tottumusta, mutta se on kohtaamisen tottumusta - innovaation tottumusta.

MH: Eli yksi on tarkka jakolinja siitä, mikä tulee ennen ja jälkeen, ja sitten toinen identifioi tapahtuman luovuuteen ja niin tehdessään ei ole ajallisesti eristetty vaan on ajallista kestoa, jatkuva luomisen prosessi. Joten kysymys voisi olla, miksi kutsua sitä enää tapahtumaksi?

EK: Koska se korostaa siihen liittyvää innovaatiota - huolimatta siitä, että se tapahtuu päivittäin, se on uutta joka kerta. Kilombon tapahtuma on maa-alue josta tulee asutettu ja totunnainen. Mutta meidän pitäisi myös olla hyvin tarkkoja tässä kohtaa, emme ole puhumassa lokalismista tai sisäänpäin kääntymisestä, vaan kollektiivisen kehon ja maa-alueen luomisesta, joka antaa meille mahdollisuuden toimia toisten kanssa ja suhteessa toisiin. Se antaa meille keinot toimia ja vuorovaikuttaa tehokkaammin ja yhteistoiminnallisemmin, ei ainoastaan keskenämme ja omassa piirissämme vaan suhteessa toisiin yhteisöihin - avaten itse asiassa lisää taistelun pintoja, ei vähemmän. Tämä on se, miksi me tarvitsemme käytäntöjä, toimintamuotoja ja kollektiivisia tapoja asuttaa meidän maa-aluettamme, tapoja jotka pitävät sen avoinna yhä useammille yhteyksille.

MH: Ja se tuo meidät takaisin siihen, mikä voi olla hyödyllistä RNC ja DNC -aktioissa myöhemmin tänä kesänä - ei ainoastaan näyttääksemme, että olemme eri mieltä, vaan myös voidaksemme avata ja luoda lisää yhteyksiä muiden singulaarisuuksien kanssa. Tämä on ekstensiivistä työtä, joka täydentää maa-alueen asuttamista koskevaa intensiivistä työtä, kuten sanotte. Se, että pidämme yhdessä näitä kahta kohtaamisen lajia, näitä kahta tapahtuman lajia, voi olla yksi tapa ajatella kysymystä siitä, kuinka saada tämä uusi taistelusykli ylittämään edellisten syklien rajoitukset.

Viitteet:

[1] "Sickle cell anemia testing was another major health community service program offered by the Black Panther Party. Panthers were at the forefront of an educational and medical campaign to eradicate sickle cell anemia, a rare blood disease that primarily affects people of African descent. In a front-page article in The Black Panther, entitled "Black Genocide, Sickle Cell Anemia," the Party accused the United States government of refusing to conduct research to find a cure for sickle cell anemia. Five weeks after the publication of this article, the BPP announced that its medical clinics would begin free testing for sickle cell anemia and the sickle cell trait. The Jake Winters Medical Center conducted the Party's first sickle cell testing in May 1971, testing about 600 children in a three-day period. In Houston, Texas, the BPP trained Texas Southern University (TSU) students and community residents to perform testing for sickle cell anemia, hypertension, and diabetes. According to David Hilliard, Chief of Staff of the BPP, the Party "established nine free testing clinics, publicizing the problem so successfully that [President] Nixon mention[ed] sickle cell in that year's health message to Congress." Lähde: http://www.mindfully.org/Reform/BPP-Serving-The-People1998.htm

Artikkeli on julkaistu alunperin verkkojulkaisussa In the middle of a whirlwind:
http://www.journalofaestheticsandprotest.org/projects/whirlwind.htm

El Kilombo on kollektiivi, joka toimii Durhamissa, North Carolinassa, pyörittäen yhteisöllistä toimintatilaa ja radikaalia kirjakauppaa. www.elkilombo.org

Michael Hardt on kirjallisuusteoreetikko ja poliittinen filosofi, joka tunnetaan Toni Negrin kanssa kirjoittamistaan kirjoista Empire sekä Multitude. Hardt työskentelee Duke Universityssä, Durhamissa, North Carolinassa.