2003-02-08

Exoduksen poliittinen teoria

Markus Termonen

Jos "valta" tarkoittaa voimien välistä suhdetta, "toiminta" tarkoittaa voimien väliseen suhteeseen vaikuttamista. Kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta entäpä kun "valta" koostuu äärimmäisen voimakkaista aloitteellisuuden haltuunottamisen sekä sopeuttamisen mekanismeista, jotka tekevät "vaikuttamisesta" näennäistä sekä "vaikutuksista" toisenlaisia kuin toimija on tarkoittanut? Ja entäpä kun (postfordistinen) "työ" on omaksunut "poliittiselle toiminnalle" ominaisia "virtuoosimaisuutta" edellyttäviä piirteitä kuten mahdottoman hallinnan, ongelmien ratkaisun sekä improvisoinnin?

Näitä kysymyksiä on lähestynyt mm. italialainen teoreetikko Paolo Virno, jonka historiallisena taustana on toiminta 1970-luvun voimakkaassa autonomimarxilaisessa liikehdinnässä. Kirjoituksessaan Virtuosity and revolution Virno lähtee liikkeelle toteamuksesta, ettei mikään ei ole nykyään niin pulmallista kuin kysymys siitä mitä "toiminta" tarkoittaa. Oletettu vastaus tähän kysymykseen ikään kuin haihtuu epäyhtenäisyydeksi.

Kohtuuttomuuden hyve

Eikö "toiminta" sanan radikaalissa merkityksessä viittaakin merkittävään valtasuhteen ja tilanteen ehtojen muuttamiseen? Virno painottaa paon, "exoduksen", merkitystä radikaalina olemassaolevan valtasuhteen hylkäämisen ja muuttamisen menetelmänä. Pakeneminen ja "protesti" (pelkkänä valituksen esittämisenä tietyssä olosuhteessa) osoittautuvat eri asioiksi juuri tässä suhteessa: pako muuntaa olosuhteet, joissa konflikti tapahtuu, sen sijaan että pitää konfliktia liikuttamattomana horisonttina. Se muuttaa kontekstin, jonka sisäisesti ongelma nousee esiin, sen sijaan että valitsisi ensimmäisen tai toisen jo tarjolla olevista vaihtoehdoista. Exodus vaihtaa pelin säännöt ja hämmentää vihollista.

Nimitys viittaa konkreettisesti esimerkiksi niihin kamppailuihin, joita proletaarit ovat aikojen saatossa käyneet liikkumisestaan. Korkeasti koulutetun työvoiman exodus osaltaan tuhosi esim. Neuvostoliiton ja DDR:n. Legendaariset IWW:n agitaattorit, joista monet olivat siirtolaisia, liikkuivat jatkuvasti levittäessään organisaatiota ja taisteluita. Nykyaikana köyhistä maista tulevien työläisten exodus pakottaa pääoman keksimään uusia kontrollin ja liikkumisen rajoittamisen menetelmiä.

Täsmennykseksi Virno nostaa esiin "kohtuuttomuuden" käsitteen merkityserot. Siinä missä "incontinence" tarkoittaa karkeaa niskoittelua, piittaamattomuutta ja välittömälle halulle antautumista, ja ylipäätään liberaalin yksilökäsityksen (omaehtoinen ja itseriittoinen yksilö, jolla on oma tahto) sisälle jäämistä, "intemperance" merkitsee sellaista "kaiken vaatimista", johon sisältyy annettujen eettisten ja poliittisten normien älyllinen ymmärtäminen. Ennalta olemassaolevaa tottelevaisuutta valtiota kohtaan ei hylätä "hillittömyyden" vuoksi, vaaan älyn ja poliittisen toiminnan järjestelmällisessä yhteydessä. Tässä mielessä "kohtuuttomuus" on exoduksen korkein hyve.

On valaisevaa painottaa myös exoduksen radikaalia poikkeamista perinteisestä "hobbesilaisesta" valtioteoriasta, jonka mukaan poliittisen elimen institutionalisoitumisen myötä asetamme itsellemme tottelemisen velvollisuuden edes tietämättä mitä kaikkea tuo tottelevaisuus tuo mukanaan. Tämän tottelevaisuuden ja "luonnontilasta kohoamisen" perusteita ovat itsesuojelu ja turvallisuus. Jos komennon ehdotonta hyväksymistä ei oletettaisi ennalta, lain tosiasiallisilla määräyksillä ei olisi pätevyyttä. Kyseessä on paradoksi: tottelevaisuuden velvollisuus on valtion olemassaolon sekä syy että seuraus; valtiota ylläpitää se mikä on myös sen perusta. Tämä alistuvaisuuden ja "rikkomuksen" sisällyksetön dialektiikka on tottelemattoman toiminnan hyökkäyksen kohde.

Hobbesilaisessa perinteessä "kansa" on tiukasti yhteydessä valtion olemassaoloon, ollen itse asiassa sen tuote. Tälle perinteelle "moninaisuus" on puhtaasti negatiivinen termi. Moninaisuus ei voi tulla valtioksi, koska se ei voi tehdä liittoja. Se ei voi siirtää oikeuksia suvereenille. Se ei voi lähentyä "yleiseksi tahdoksi", koska sillä on jo "yleinen äly". Moninaisuus hämärtää ja purkaa edustuksellisuuden mekanismit. Se ilmaisee itseään toimivien vähemmistöjen yhdistelmänä, samalla kun näistä vähemmistöistä yksikään ei tavoittele enemmistöksi tulemista. "Monen" jokainen tapaus on erottamaton toisten läsnäolosta, eikä yhtäkään tapausta voida ymmärtää irrallisena kielellisestä yhteistyöstä. Yhteistyö ei ole aines, jota voitaisiin mitata tai siirtää.

Yhteisen älyn rikkaus

Kenties "pakeneminen" sanana tuo mieleen sen epätoivon hetken, jona rotat jättävät uppoavan laivan? Exodus ei merkitse pakenemista tässä mielessä, käpälämäkeen luikkimista vihollisen tulituksen keskellä viime hetkellä mukaan otettu ase kourassa, vaan pikemminkin pakenemista suurien rikkauksien kera. Nämä rikkaudet eivät ole ainoastaan materiaalisia, vaan ne koskettavat yhteisöllisiä kykyjä, tiedon runsautta, yhteistyötä, kollektiivista mielikuvitusta sekä kaikkia näistä asioista kumpuavia lukuisia mahdollisuuksia.

Virnon mukaan siinä missä Marx saattoi vielä kirjoittaa "virtuooseista", joiden soittama sävelmä ei jättänyt pysyvää jälkeä ja joiden aktiviteettia oli pidettävä palkkatyönä joka kuitenkaan ei ollut "tuottavaa", postfordistisessa työn organisaatiossa aktiviteetista ilman lopputuotetta tulee yleisen palkkatyön prototyyppi eikä erityis- tai ongelmatapaus. Näin virtuoosimaisuus, joka ennen määritti työstä erillistä toimintaa (kuten politiikkaa), määrittää nyt työn hallitsevaa muotoa. Paradoksaalisesti politiikassa taas "mahdollisen" alue näyttää hyvin rajalliselta, ja poliitikot ovat pelkästään valmistettavia ja kaupattavia tuotteita, siis ts. politiikasta on tullut työtä.

Aivan kuten virtuoosimaisten soittajien konsertissa, työ ja tuotanto edellyttävät yhteistyön sovittamista ja toisten läsnäoloa sekä työn välineenä että sen kohteena. Yleinen äly elävän työn ominaisuutena on kuin sävelmä, joka luo yhteisen siteen moninaisuuden jäsenten välille. Kiinteän pääoman on mahdotonta koskaan täysin haltuunottaa tätä sidettä, sillä se on erottamaton elävien ihmisten vuorovaikutuksesta. Juuri yhteydessä tämän vuorovaikutuksen kaikkiin potentiaaleihin pako tapahtuu ja juuri tästä vuorovaikutuksesta on kehitettävä moninaisuuden neuvostoja, jotka rakentavat perustavanlaatuisista resursseista (tieto, suhteet jne.) tasavaltaisia käytäntöjä. Tätä ei voi suorittaa minkään "yleisohjelman" tai sellaisenaan uusinnettavien mallien mukaisesti, vaan kukoistavien esimerkkien ja tutkimuksen kautta.

Virno väittää, että poliittisen toiminnan avain koostuu ensinnäkin työn ulkopuolisen älyn julkisuuden kehittämisestä. "Työn ulkopuolisuutta" hän korostaa sen vuoksi, että poliittisen toiminnan ominaisuuksia omaksuneessa postfordistisessa tuotannollisessa muutoksessa ei sinänsä ole mitään vapauttavaa, sillä palkkatyösuhteen sisäisesti virtuoosimainen suhde "toisten läsnäoloon" kääntyy henkilökohtaiseksi riippuvaisuudeksi, ja aktiviteetti, josta ei voida irrottaa sen lopputulosta, supistuu erittäin nykyaikaiseksi orjuuden muodoksi. Kun tuote on erottamaton tuottamisen aktiviteetista, tuottajan itseys tulee kyseenalaiseksi, mutta ennen kaikkea kyseenalaiseksi tulee suhde tuottajan itseyden sekä tuota suhdetta määräävän itseyden välillä. Näin käy kun pannaan töihin se mikä on yhteistä älyssä ja kielessä ilman että tätä yhteisyyttä muunnetaan julkiseksi alueeksi.

Toiseksi yleinen äly voi olla autonominen julkinen alue ainoastaan jos se välttää oman potentiaalinsa siirtämisen hallinnon absoluuttiseksi voimaksi. Hallinto on nimittäin erilaisten byrokraattisten koneistojensa kasvun myötä korvannut parlamentaarisen järjestelmän valtion sydämenä. Hallinto edustaa yhteisen älyn autoritaarista konkretisoitumista, tiedon ja komennon fuusiota. Tässä ei ole kyse valtion rationalisoimisesta vaan älyn valtiollistamisesta, jota harjoitetaan moninaisuuden hallitsemisen muotojen kehittämiseksi.

Vihollisuus ja väkivalta

Poliittisen toiminnan surkastuminen, siis se että politiikassa on hyvin vähän tilaa vaihtoehdoille ja teoille sanan varsinaisessa merkityksessä, antaa meille helposti vaikutelman siitä, että vihollisuudet ovat kadonneet (jos ei lasketa voimia, jotka ovat täysin hylänneet poliittisen toiminnan, siis terroristeja) ja että on jäljellä on vain toisiinsa verkostoituneita keskustelijoita sekä ratkaisuja sovittelevia hallinnon viranomaisia. Virnon mukaan exoduksen teoria kuitenkin palauttaa vihollisuudet takaisin pelikentälle koko täyteläisyydessään. Kysymys on asetettava näin: kuinka ystävyyden ja vihollisuuden suhde ilmaistaan sen postfordistisen moninaisuuden kannalta, jonka ominaisuutena on yhtäältä purkaa suvereenia valtaa, mutta joka toisaalta ei ole halukas tulemaan uudeksi valtioksi?

Ensinnäkin meidän on huomattava muutos vihamielisyyden geometriassa. Vihollinen ei enää ilmene ikäänkuin rinnakkaisheijastumana ja peilikuvana, vaan segmenttinä, joka leikkaa kaartelevaa paon viivaa useita kertoja. Samanaikaisesti ystävät evakuoivat oletettuja tukikohtiaan, mikä osaltaan johtaa uusiin rakentavien pakojen sarjoihin. Juuri sen vuoksi, että vihamielisyydestä tulee epäsymmetristä, ystävyydelle on annettava tietty autonomia: "ystävää" ei luonnehdi saman vihollisen jakaminen, vaan sitä määrittävät paon kulussa muodostuneet solidaarisuussuhteet sekä välttämättömyys toimia yhdessä uusien mahdollisuuksien kehittämiseksi.

Toiseksi on oltava varovainen määritettäessä vihollisuuden astetta. Absoluuttisen vihollisuuden malli on riittämätön, ei niinkään sen vuoksi että se on ekstremistinen tai verinen, vaan ensisijaisesti sen vuoksi ettei se ole tarpeeksi radikaali. Tasavaltainen moninaisuus nimittäin pyrkii tuhoamaan juuri sen himoitun palkinnon, joka kuuluu tämän vihollisuuden mallin voittajalle. Siinä missä taistelussa "kaikkein ylimmästä monopolista" on saavutettavissa joko totaalinen voitto tai totaalinen tappio, radikaalimpi (antimonopolistinen) malli merkitsee vaihtelua neuvottelun ja täydellisen hylkäämisen välillä; kaiken välityksen (mediaation) hylkäävän leppymättömyyden ja niiden kompromissien välillä, jotka ovat välttämättömiä vapaiden vyöhykkeiden ja ystävällisten ympäristöjen luomiseksi.

Vihamielisyyden uusi geometria ja asteikko vaativat uutta määritystä sille roolille, jonka väkivalta täyttää poliittisessa toiminnassa. Koska exodus on sitoutunut pois vetäytymiseen, väkivaltaan turvautumista ei arvioida valtiovallan saavuttamiseksi, vaan niiden elämänmuotojen ja yhteisöllisten suhteiden turvaamiseksi, joita matkan varrella on koettu. Ystävyyden töitä on suojeltava hinnalla millä hyvänsä. Väkivaltaa ei harjoiteta tulevaisuuden visioiden vuoksi, vaan niiden asioiden olemassaolon puolesta, jotka on saavutettu jo eilen: yhteisestä älystä nousevan yhteistyön autonomiset ilmaisut, ei-edustuksellisen demokratian elimet, keskinäisen turvan ja avun muodot jotka ovat nousseet valtiollisen hallinnon ulkopuolisesti ja sitä vastaan. "Vastarinnan oikeuden" valtuutus on voimassa aina kun moninaisuuden tasavaltainen yhteisö, sen tuotannolliset neuvostot tai yksikin sen jäsen on suvereenin keskusvallan uhkaama.

Kirjallisuus:

  • Virno, Paolo: Virtuosity and Revolution. The Political Theory of Exodus. Teoksessa Hardt, Michael & Virno, Paolo (toim.): Radical Thought in Italy . Minneapolis, University of Minnesota 1996.