2008-06-23

Compound
Tila ja valta. Metropolin kumouksellinen geopolitiikka.

Kalle Seppä

Onko taistelu metropolitaanisista tiloista - autonomisista sosiaalikeskuksista ja kaupunkitilasta - "pelkästään" taistelua rakennuksien tai urbaanin tilan hallintaoikeudesta vai onko tämä taistelu "välittömästi" jotakin muuta? Taistelu metropolitaanisista tiloista (ja rakennuksien hallintaoikeudesta) on todiste geopolitiikan paluusta myös kumouksellisen poliittisen kentän keskipisteeseen.

"Compound refers to a cluster of buildings in an enclosure, having a shared or associated purpose. The enclosure may be a wall, a fence, a hedge or some other structure, or it may be formed by the buildings themselves, when they are built around an open area or joined together"

1.

Perinteisessä marxilaisessa paradigmassa on taisteltu pääasiallisesti ajasta (tai palkasta eräänä ajan muotona), poliittisesta vallasta ja oikeuksista. Tilaulottuvuus on ollut toiminnan kohteena ainoastaan tehtaiden valtaamisena (tuotantovälineiden haltuunottona), urbaanin tilan sotilaallisena valloittamisena vallankumouksellisissa tilanteissa, talvipalatsien valtaamisena vallan symboleina tai kansallisvaltion tilan puolustamisena postvallankumouksellisissa sodissa. Tila on ollut marxilaisuuden historiassa sivujuoni, joka on joskus - historian tärkeimpinä hetkinä - tullut keskipisteeseen tullakseen taas poislakaistuksi tilanteen normalisoiduttua. Tila on siis liittynyt marxilaisuudessa poikkeustilaan. Eräille marxilaisille teorian ja toiminnan yksilöille - esimerkiksi Mao, Ernesto Guevara tai Carlos Marighella - tila on ollut erittäin keskeinen tekijä. Tila on ollut viidakko, maaseutu tai marighellalainen urbaani tila, ja se on liittynyt sotaan. Tietysti sodan ja poikkeustilan yhteys tila-käsitteeseen liittyen on merkillepantava. Maolla, Guevaralla ja Marighellalla kommunistin on mukauduttava tilaan, käytettävä sitä kameleontin tai kalan lailla. Tila on ollut marxilaiselle aina ja pelkästään katoava ponnahduslauta suurelle tehtävälle: viidakosta, maaseudulta tai urbaanista tilasta on marssittava kohti vallan palatsia. Kansallisvaltion tilaakin on ajateltu vain paikkana, josta siirtyä pois - jossakin vaiheessa - kohti internationaalista vallankumousta.

Vihreässä paradigmassa on alusta alkaen taisteltu tilasta - onhan ympäristö ensisijaisesti käsitetty tilana. Hyvin usein taistelu on ollut vain olemassa olevien - luonnollisten tai luonnollisen kaltaisten - tilojen suojelemista. Tilan valtaaminen liittyy vihreässä paradigmassa konservointiin. Luonnonsuojelualuetta tai vanhaa rakennusta ei saa tuhota, vaan sitä on pieteetillä muutettava reservaatiksi. Vanhat puutalot on maalattava oranssinvärisiksi, ja oravalle on taattava riittävä ilmatila. Lisäksi vihreässä valtausparadigmassa valloitetut tilat ovat olleet hyvin usein julkisia. Vihreä valtausparadigma ei ole koskaan kohdannut sitä tosiasiaa, että uusia - rakenteilla olevia moderneja yksityisiä tiloja voisi - edes tilapäisesti - vallata. Tällainen yksityisyyttä kunnioittava ja konservointia arvostava asenne on valitettavan usein ollut tarttuva käsitys.

1970-luvulla italialainen Autonomia Operaia tuotti vallankumouksellisen tilateorian. Teoria tunnetaan nimellä contropotere territoriale ("alueellinen vastavalta"). Teoria perustui analyysiin, jonka mukaan teollinen tuotanto oli siirtynyt pois massatehtaista ja siirtynyt yhteiskunnalliseen tehtaaseen, eli pienten tehtaiden rykelmiin metropolitaanisen proletariaatin asuinalueilla. Metropolitaaninen tila koostui asuintaloista, kouluista, mikrotehtaista ja julkisista tiloista. Tämän kudoksen sisällä autonominen paradigma ehdotti laajoja matalan intensiteetin massataisteluita (asuntojen valtauksia, koululaisten lakkoja, mikrotehtaiden sabotaaseja), alueen sotilaallista kontrollia (à la Black Panther) ja etujoukon aseellista organisoitumista tarkoituksena tuhota vihollisen vallan keskeisimpiä ilmenemismuotoja. Monien proletaaristen alueiden ajautumisen "de facto" autonomien kontrolliin piti olla lähtölaskenta vallankumoukselle, ja tosiasiallisesti näillä alueilla asui tuhansia perheitä vallatuissa uusissa yksityisissä kiinteistöissä. Tässäkin tapauksessa kuitenkin valloitettu tila käsitettiin marxilaisittain eräänlaisina sissisodan turva-alueina. Vaikkakin autonomit kontrolloivat monia laitakaupungin alueita heidän oli aina siirryttävä kohti keskustaa, kohti keskusvaltaa. Aivan samalla tavalla kuin pitkällä marssilla olevat Maon maatyöläiset, Marighellan brasilialaiset kaupunkisissit tai Guevaran likainen tusina.

Autonomia Operaian teoria territoriaalisesta vastavallasta ajautui syvään kriisiin 1980-luvun alkupuolella. Suora sotilaallinen hyökkäys valtion rakenteita - eli keskustoissa sijaitsevia vallan palatseja - vastaan tuotti karmaisevan tappion. Tuhannet aktivistit kuitenkin jatkoivat toimintaa vallatuissa sosiaalikeskuksissa, joissa he järjestivät monipuolista yhteiskunnallista ja kulttuurista toimintaa. Monet ensimmäisen sukupolven autonomit suhtautuivat sosiaalikeskuksiin aina 1990-luvulle asti melko skeptisesti. Niitä pidettiin - harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta - ghettoina ilman poliittista projektia. Tilan ja politiikan katsottiin olevan kaksi erillistä sfääriä.

2.

Geopolitiikka syntyy tieteenä 1890- ja 1900-luvun taitteessa. Geopolitiikka yrittää käsittää tilan ja vallan suhdetta imperialismin aikakautena. Geopolitiikan keskeinen aihe on kansallisvaltioiden laajentuminen uusiksi maantieteellisiksi ja poliittisiksi yksiköiksi. Miten sydänmaan - siis kansallisvaltion - ja imperiumin provinssien välinen suhde on toimittava? Voiko olla olemassa imperiumia ilman laivastoa? Mitkä ovat ne alueet, joiden kontrolli on välttämätön maailmanherruuden saavuttamiseksi? Millä nimellä kutsua laajenevaa kansallisvaltiota? Geopolitiikka muodostui kaikista keskeisimmäksi poliittiseksi tieteeksi kolmannen valtakunnan Saksassa, jonka politiikkaa ohjasi ajatus laajentuvasta tilasta. Kansallisvaltio on orgaaninen yksilö, joka tarvitsee jatkuvasti uusia laidunmaita, uutta elintilaa - Lebensraumia. Jos kansakunnan elintilaa ei kyetä kasvattamaan, silloin kansakunta tukehtuu. Sanomattakin on selvää, että tällainen käsitys liittyi darwinismiin ja yhteiskuntamalliin, jossa väestön kasvua pidettiin ainoana sotilaallisen ja taloudellisen voiman kehittämisen mahdollisuutena. Massayhteiskunta, jonka tuotannollinen kyky kasvoi moninkertaistamalla työläisten fyysistä määrää ja käytettävissä olevia fyysisiä resursseja. Samoina aikoina Lebensraum-käsitettä vastaan Carl Schmitt nosti oman teoreettisen aparaattinsa keskipisteeseen Grossraum-käsitteen. Grossraum on kansallisvaltion jälkeinen tila, joka hakee uusia poliittisia ja tilallisia muotoja.

Toisen maailmansodan jälkeen geopolitiikka katosi poliittisen tieteen näyttämöltä kymmenien vuosien ajaksi. Maailma oli jaettu kahteen vaikutuspiiriin, ja sota koettiin eräänlaisena mahdottomuutena, koska siihen olisi liittynyt molempien osapuolten tuhoutuminen. Tilan valtaaminen Natolta ja Varsovan liitolta olisi automaattisesti johtanut kohti lopullista ydinaseiden käyttöä. Sota alueista käytiin ainoastaan merkityksettömillä alueilla Vietnamista Angolaan. Konfliktien tosiasiallinen poliittinen ja ideologinen vaikutus oli suurempi vallan keskusalueilla kuin paikallisella tasolla. Vietnamin sota tullaan aina muistamaan sen vuoksi, mitä vaikutuksia sillä oli Yhdysvaltain - ei Vietnamin - yhteiskuntaan. Sama logiikka pätee Afganistanin neuvostomiehitykseen. Kylmän sodan aikana geopolitiikka oli harvojen - hyvin usein oikeistolaisten - ajattelijoiden laji. Eurooppa nähtiin - näiden oikeistolaisten silmin - geopoliittisena tilana, jonka olisi pitänyt irtaantua blokkien kahtiajaosta ja liittoutua sellaisten voimien kanssa - Arafatista Peroniin - jotka taistelivat "uuden järjestyksen" puolesta.

Kylmän sodan päätyttyä geopolitiikka palasi taas kerran valtapolitiikan näyttämölle. Samuel Huntingtonin suurenmoinen teos sivilisaatioiden välisestä konfliktista oli teoreettinen tieteen horisontin päivitys, joka ratkaisevasti osoitti uuden aikakauden sisältöä. Kansallisvaltioiden merkitys oli kadonnut, nyt maapallon tilallisesta jaosta taisteltiin uusista lähtökohdista. On kuitenkin huomioitava eräs seikka. Huntingtonin mielestä geopoliittinen konflikti - konflikti tilasta - toteutuu sivilisaatioiden välisillä raja-alueilla. Huntingtonilainen sivilisaatioiden välinen yhteentörmäys on eräänlainen loputon rajakahakoiden helminauha. On aivan varmaa, että asia on juuri näin: konfliktit syntyvät juuri näillä rajamailla ja kohtauspaikoilla. Terroristiset hyökkäykset sivilisaatioiden sydänalueisiin tai "Kulturkampf" islamin ja kristinuskon välillä Euroopan kansallisvaltioiden piirissä eivät ole missään tekemisissä Huntingtonin teorian kanssa, joka on puhtaasti geopoliittinen eikä kulttuurinen. Tässä esitetty tulkinta Huntingtonin teoriasta on tosin vastakkainen suhteessa Huntington-tulkinnan valtavirtaan, joka korostaa kulttuuristen erojen sovittelemattomuutta.

Geopolitiikan paluu on tuonut mukanaan myös uuden käsitteen, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin "raja-alue": "compound". "Compound" on suljettu - ja suojattu alue, joka poissulkee ympäröivän maa-alueen ja joka ei edes tavoittele sen pysyvää kontrollointia. Nopeita pyrähdyksiä panssaroiduilla maastureilla. Ympäröivän alueen teknologista kontrollia ilmasta käsin. Compound - uudessa arkipäivän geopolitiikassa - on yksityistetty ja suojattu alue, jossa yhteisö voi elää turvallisesti. "Compound" - vihreä hallintoalue Bagdadissa tai vihreä asuinalue Santa Monicassa - liittyy turvallisuuteen ja poikkeustilaan, juuri yhtä läheisesti kuin piikkilanka ja friisiläiset hevoset. Uuden ajan geopolitiikassa tilan laajuudella ei ole merkitystä. "Compound" eräänlaisena roomalaisten vartiotornina imperiumin reunamilla, ilman kuitenkaan imperiumin maa-aluetta. Etäispesäkkeitä. Mahdollisuus väreillä ympäröivälle alueelle vallan mahtia ilman tosiasiallista alueen telluurista kontrollia.

3.

Politiikan perustaa on selitetty monella tavalla. Marxilaisessa paradigmassa poliittinen valta on kapitalistisen luokan ylärakenteellinen keino ylläpitää väkivalloin todellista valtaa, joka kumpuaa tuotantosuhteista. Politiikan perusta on siis tuotantosuhteissa ja tehtaassa, ja tämän vuoksi tila on aina toisarvoinen. Uusmarxilaisuudessa politiikan perusta on kulkenut pois tehtaista ja asustaa kaikkialla metropoleissa. Silti edelleen politiikan - ja tila-käsitteen perusta - on tuotantosuhteissa. Prekariaatti valtaa tiloja metropolien sydämessä, koska se haltuunottaa tuotantosuhteen kannalta ratkaisevia tuotannollisia solmukohtia. Taistelu tilasta on siis osa tuotannon sisällä toteutuvaa taistelua. Se on hieman sama asia kuin vuosien 1918-1919 tehdasvaltaukset. Tila on poliittinen sen vuoksi, että se on tuottava, eikä - kuten itse uskon - tuottava sen vuoksi, että se on poliittinen. Postmarxilaiset kirjoittajat - tietenkin - näkevät metropolitaanisen tilan valtaamisen tuotantosuhteita horjuttavana tekona. Usein metropolitaanisen alueen tuottavuuden korostaminen voi olla keino olla puhumatta tästä samasta metropolitaanisesta alueesta vihollisuuksien ja politiikan tilana. Väitän, että tilanjako määrittelee tuotantoa, eikä toisinpäin.

Grossraum-teoreetikko Carl Schmitt on sitä mieltä, että politiikan perusta on nomos. Nomos on tilallinen teko, joka perustaa politiikan ja oikeuden. Se on päätös, joka edeltää kaikkea. Se on päätös, joka ei voi olla legitiimi eikä demokraattinen, koska se tulee ennen oikeutta ja politiikkaa (ja tuotantoa). Nomos on ensimmäinen muuri, joka rajaa ensimmäisen laidunmaan, ja rakentaa ensimmäisen poliittisen tilan. Vasta nomoksen jälkeen tulee kaikki muu. Tilanjako ja hallinta siis perustavat kaiken. Republikaaninen uuskonservativismi ja globaalin demokraattisen puolueen demokratia tarkoittavat käytännössä - metropolin tasolla - "compoundien" rakentamista. Kauppakeskukset ovat globaaleja vartioituja vihreitä alueita. Aidatut hyväosaisten asuinalueet betoniesteiden kera ovat usein yhtä militarisoituja kuin Bagdadin vihreä alue. Compoundit tarjoavat turvaa ja palveluja kaikkialla meidän planeettamme tärkeimmissä paikoissa. Ne tarkoittavat myös luopumista tiettyjen alueiden pysyvästä kontrollista: Kontulasta Sadr Cityyn. Käytännössä on rakennettu muuri laidunmaan ympärille ilman demokraattista tai legitiimiä päätöstä. Se on ollut esipoliittinen teko, koska missään ei ole poliittisesti päätetty julkisen tilan yksityistämisestä. Tämä metropolin geopolitiikka on rajannut ja poissulkenut. Silti rajaava ja poissulkeva "compound" voi olla realistinen geopoliittinen malli myös kumouksellisille.

On kuitenkin palattava vielä Schmittin geopolitiikkaan. Ajatus muureista ja tilan rajaamisesta vaikuttaa tietenkin monien mielestä vastenmieliseltä. Fasistiselta. Mehän ollaan rajoja ja muureja vastaan. Kuitenkin ainoa tapa olla muureja vastaan - ja tässä oma näkemykseni poikkeaa melkoisesti monista muista esitetyistä ajatuksista - on rakentaa muuri - raja - joka suojelee sen sisällä asuvia yhteisöjä: siirtolaisista kumouksellisiin. Ideaalinen vapaa ja avoin tila on kaunis unelma. Piikkilangan ympäröimä bunkkeri, joka suojelee sen sisällä asuvia, on poliittista realismia. Kumouksellista geopolitiikkaa aikakaudella, jolla poliittinen vasemmisto katoaa. Aikakaudella, jolla sudet juoksevat vapaina kaduilla. Sosiaalikeskuksia ei pelkästään taiteen tuottamisen vapaina ja avoimina tiloina vaan bunkkerin kaltaisina "compoundeina", jotka suojelevat prekaarisia kansalaisia. Jotka suojelemalla luovat uutta poliittista järjestelmää, jossa suojeleminen on hobbesilaisella tavalla kansalaisuuden perusta.

4.

Miksi olla rakentamatta sosiaalikeskus metropolin eteläisten rantojen kovan rahan talojen kellariin? Miksi olla tarjoamatta eteläisen Euroopan rom-siskoillemme ja -veljillemme, samojen talojen korkeampien kerroksien suojaa siltojen sijasta? Rakentamalla samalla uutta suojelua ja uutta valtaa. Miksi tuleva kerjäläisyyden kesä ei voisi olla uusi kumouksellisen geopolitiikan kesä? Ei rakentaakseen tuotannollisia tiloja prekariaatille, vaan rakentaakseen uuden poliittisen nomoksen. Suojaa ja kansalaisuutta. Compoundeja ja Green Zoneja. Viholliselta vapautettuja "etnisesti" puhtaita alueita, jos tässä yhteydessä sana "etninen" halutaan ironisesti ymmärtää juuri etnisyyden vastakohtana.

Sivilisaatioiden makrokonflikti synnyttää mikrogeopolitiisia konflikteja, joilla on strateginen merkitys. Vuori on synnyttänyt hiiren. Mikrogeopoliittisia konflikteja globaalin demokraattisen ja uuskonservatiivisen republikaanisen puolueen vallan aikakaudella. Taistelu metropolitaanisista tiloista on välittömästi politiikkaa perustava nomos, koska se liittyy välittömästi valtaan, suojeluun ja rajaamiseen. Valta on mekanismi, joka hallitsee tilaa ja joka ei voi hyväksyä sen alueellisen eheyden - tai yksityisen omistamisen - loukkaamista. Sen vuoksi tiloja tyhjentää poliisi, eikä Pekka Sauri. Sen vuoksi tiloja valtaa metropolitaaninen proletariaatti, eikä vanhat ja väsyneet teoreetikot.

Sosiaalikeskukset ja urbaanin tilan compoundit - myös tilapäiset compoundit - siis välittömästi politiikkaa perustavina tilallisina tekoina. "Compound" ei ole kaikille avoin tila. Se ei ole demokraattinen tila. "Compoundissa" asuvat liikemiehet Riadissa tai diplomaatit Bagdadissa. Eikö sosiaalikeskuksen pitäisi olla juuri päinvastoin kaikille avoin tila, joka murtaa käsitteen poissulkemisesta ja yksityistämisestä? Aivan varmasti, mutta juuri sen vuoksi ainoa oikea tapa vallata ja hallita tilaa on ottaa tämä tila pois vihollisen kontrollista ja poistaa kaikilta epämiellyttäviltä ja uhkaavilta hahmoilta - taksikuskeista muihin kusipäihin - oikeus penetroida vihreitä alueita. Kaikille avoin tila, vihreä konservoitu aarniometsä tai hutera puutalo, ei ole tila, joka uhkaisi metropolitaanista tilanjakoa, se on vain vanhan konservointia. Modernin irvikuva. Proletariaatti kaipaa "compoundin" romantiikkaa. Poissulkemista. Vihollista ja ystävää. Sanalla sanottuna: politiikkaa. Edesmennyt imperiumi käsitti, että "compound" on poliittisen päätöksen paikka, jonka ei tarvitse olla edustuksellinen, eikä demokraattinen. Se on kai osoitus siitä tosiasiasta, että politiikka on muuta kuin demokratian piirileikkiä. Politiikka on vihollisen tuhoamista ja ystävien suojelua. Oman alueen koskemattomuutta.


Ks. myös trilogian muut artikkelit:

Seppä: Katoamistemppuja

Seppä: Näkymätön aurinko