2008-06-23

Compound
Tila ja valta. Metropolin kumouksellinen geopolitiikka.

Kalle Seppä

Onko taistelu metropolitaanisista tiloista - autonomisista sosiaalikeskuksista ja kaupunkitilasta - "pelkästään" taistelua rakennuksien tai urbaanin tilan hallintaoikeudesta vai onko tämä taistelu "välittömästi" jotakin muuta? Taistelu metropolitaanisista tiloista (ja rakennuksien hallintaoikeudesta) on todiste geopolitiikan paluusta myös kumouksellisen poliittisen kentän keskipisteeseen.

"Compound refers to a cluster of buildings in an enclosure, having a shared or associated purpose. The enclosure may be a wall, a fence, a hedge or some other structure, or it may be formed by the buildings themselves, when they are built around an open area or joined together"

1.

Perinteisessä marxilaisessa paradigmassa on taisteltu pääasiallisesti ajasta (tai palkasta eräänä ajan muotona), poliittisesta vallasta ja oikeuksista. Tilaulottuvuus on ollut toiminnan kohteena ainoastaan tehtaiden valtaamisena (tuotantovälineiden haltuunottona), urbaanin tilan sotilaallisena valloittamisena vallankumouksellisissa tilanteissa, talvipalatsien valtaamisena vallan symboleina tai kansallisvaltion tilan puolustamisena postvallankumouksellisissa sodissa. Tila on ollut marxilaisuuden historiassa sivujuoni, joka on joskus - historian tärkeimpinä hetkinä - tullut keskipisteeseen tullakseen taas poislakaistuksi tilanteen normalisoiduttua. Tila on siis liittynyt marxilaisuudessa poikkeustilaan. Eräille marxilaisille teorian ja toiminnan yksilöille - esimerkiksi Mao, Ernesto Guevara tai Carlos Marighella - tila on ollut erittäin keskeinen tekijä. Tila on ollut viidakko, maaseutu tai marighellalainen urbaani tila, ja se on liittynyt sotaan. Tietysti sodan ja poikkeustilan yhteys tila-käsitteeseen liittyen on merkillepantava. Maolla, Guevaralla ja Marighellalla kommunistin on mukauduttava tilaan, käytettävä sitä kameleontin tai kalan lailla. Tila on ollut marxilaiselle aina ja pelkästään katoava ponnahduslauta suurelle tehtävälle: viidakosta, maaseudulta tai urbaanista tilasta on marssittava kohti vallan palatsia. Kansallisvaltion tilaakin on ajateltu vain paikkana, josta siirtyä pois - jossakin vaiheessa - kohti internationaalista vallankumousta.

Vihreässä paradigmassa on alusta alkaen taisteltu tilasta - onhan ympäristö ensisijaisesti käsitetty tilana. Hyvin usein taistelu on ollut vain olemassa olevien - luonnollisten tai luonnollisen kaltaisten - tilojen suojelemista. Tilan valtaaminen liittyy vihreässä paradigmassa konservointiin. Luonnonsuojelualuetta tai vanhaa rakennusta ei saa tuhota, vaan sitä on pieteetillä muutettava reservaatiksi. Vanhat puutalot on maalattava oranssinvärisiksi, ja oravalle on taattava riittävä ilmatila. Lisäksi vihreässä valtausparadigmassa valloitetut tilat ovat olleet hyvin usein julkisia. Vihreä valtausparadigma ei ole koskaan kohdannut sitä tosiasiaa, että uusia - rakenteilla olevia moderneja yksityisiä tiloja voisi - edes tilapäisesti - vallata. Tällainen yksityisyyttä kunnioittava ja konservointia arvostava asenne on valitettavan usein ollut tarttuva käsitys.

1970-luvulla italialainen Autonomia Operaia tuotti vallankumouksellisen tilateorian. Teoria tunnetaan nimellä contropotere territoriale ("alueellinen vastavalta"). Teoria perustui analyysiin, jonka mukaan teollinen tuotanto oli siirtynyt pois massatehtaista ja siirtynyt yhteiskunnalliseen tehtaaseen, eli pienten tehtaiden rykelmiin metropolitaanisen proletariaatin asuinalueilla. Metropolitaaninen tila koostui asuintaloista, kouluista, mikrotehtaista ja julkisista tiloista. Tämän kudoksen sisällä autonominen paradigma ehdotti laajoja matalan intensiteetin massataisteluita (asuntojen valtauksia, koululaisten lakkoja, mikrotehtaiden sabotaaseja), alueen sotilaallista kontrollia (à la Black Panther) ja etujoukon aseellista organisoitumista tarkoituksena tuhota vihollisen vallan keskeisimpiä ilmenemismuotoja. Monien proletaaristen alueiden ajautumisen "de facto" autonomien kontrolliin piti olla lähtölaskenta vallankumoukselle, ja tosiasiallisesti näillä alueilla asui tuhansia perheitä vallatuissa uusissa yksityisissä kiinteistöissä. Tässäkin tapauksessa kuitenkin valloitettu tila käsitettiin marxilaisittain eräänlaisina sissisodan turva-alueina. Vaikkakin autonomit kontrolloivat monia laitakaupungin alueita heidän oli aina siirryttävä kohti keskustaa, kohti keskusvaltaa. Aivan samalla tavalla kuin pitkällä marssilla olevat Maon maatyöläiset, Marighellan brasilialaiset kaupunkisissit tai Guevaran likainen tusina.

Autonomia Operaian teoria territoriaalisesta vastavallasta ajautui syvään kriisiin 1980-luvun alkupuolella. Suora sotilaallinen hyökkäys valtion rakenteita - eli keskustoissa sijaitsevia vallan palatseja - vastaan tuotti karmaisevan tappion. Tuhannet aktivistit kuitenkin jatkoivat toimintaa vallatuissa sosiaalikeskuksissa, joissa he järjestivät monipuolista yhteiskunnallista ja kulttuurista toimintaa. Monet ensimmäisen sukupolven autonomit suhtautuivat sosiaalikeskuksiin aina 1990-luvulle asti melko skeptisesti. Niitä pidettiin - harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta - ghettoina ilman poliittista projektia. Tilan ja politiikan katsottiin olevan kaksi erillistä sfääriä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.