2008-06-25
Vielä vuosi sitten puheet globaalista elintarvikekriisistä olisivat kuulostaneet melko oudoilta, erityisesti, jos huoli olisi esitetty Euroopasta käsin. Globaalin elintarvikekriisin heijastukset suomalaisen keskiluokan arkielämään vuonna 2008 olisi ollut täysin epärelevantti poliittinen aihe.
Huoli teollisuuden perusraaka-aineiden saatavuudesta ja niiden hinnan kaksin- tai kolmikertaistumisesta olisi kuulostanut vielä joitakin vuosia sitten linkolalaiselta ekokatastrofifantasialta. Samanlaiselta olisi varmaan kuulostanut huoli vaurastuvan kiinalaisen tai intialaisen keskiluokan kulutuksen vaikutuksista maailman talouteen ja kestävään kehitykseen.
Joitakin kuukausia sitten - kun oli jo ilmassa merkit yhdysvaltalaisesta pankkikriisistä - olisi kuulostanut uskomattomalta hypoteesi valtiollisesta väliintulosta taloudessa, pankkien pelastamisesta, elvytyspaketeista tai protektionistisen sääntelytalouden paluusta.
Jos vuosi sitten olisi sanottu, että G8-valtion ja Euroopan unionin jäsenmaan alueella tapahtuu pogromeja rom-kansaa vastaan, joiden yhteydessä poltetaan asuntovaunuja ja puukotetaan ihmisiä, ennustusta olisi pidetty melko dramatisoivana ja liottelevana.
Jos vuosi sitten olisi sanottu, että eräissä eurooppalaisissa metropoleissa tullaan perustamaan kansankomissaareja rom-kysymyksen lopullista ratkaisua varten, väittämää olisi pidetty yliampuvana.
Vielä muutama vuosi sitten puheet kerjäläisyyden ja rom-leirien leviämisestä Helsinkiin olisivat kuulostaneet lähinnä Blade Runner -scifi-painajaiselta.
Toukokuussa 2008 nämä ilmiöt on maanosamme todellisuutta.
Näiden uskomattomien puheiden toteutuessa kolme valtavaa voimaa on lähtenyt vyörymään ja herättämään suunnatonta pelkoa yhteiskunnissamme: Kiinan taloudellinen ja poliittinen mahti, Islamin suuri kyky kerätä ympärilleen poliittista konsensusta ja siirtolaisten kyky liikkua vapaasti rajojen läpi. Pelko on äärimmäisen huono poliittinen neuvonantaja.
Edellä mainittujen voimien liikkeelle panema massa on niin suuri, että vaikka yksi siirtolainen sadasta olisi rikollinen, vaikutukset lännen yhteiskunnissa ovat valtavia. Näiden voimien liikkeelle panema massa on niin suuri, että vaikka yksi teollisuuden ala siirtyisi Kiinaan, sen heijastukset Euroopan työllisyyteen ovat valtavia. Näiden voimien liikkeelle panema massa on niin suuri, että vaikka vain murto-osa politisoituneista islamisteista olisi ääriradikaaleja, lopputulokset olisivat Euroopan kannalta tuhoisat. Määrä todellakin määrittelee laatua tässä ja nyt. Tämä on lähtökohta.
Näiden kaikkien liikkeelle lähtevien voimien suurin ongelma on lyhyt aikaväli, jolla ne ovat toteutuneet. Perinteisen työväenliikkeen historian vuosikymmenet tai vuosisadat tuntuvat arkaistisilta aikayksiköiltä. Historian kiihtyminen on käsittämätön. Ernst Junger oli tämän ymmärtänyt erittäin hyvin puhuessaan historian liikkeestä, joka toteutuu juuri kiihtyvyyden kautta. Vuosikymmenen aikana väestö-, finanssi- ja poliittinen globaalirakenne (unohtamatta poliittisen väkivallan rakennetta) ovat muuttuneet eksponentiaaliseen tahtiin. Väestön siirtymän laadullinen impakti muistuttaa jo Cortesin tai Pizzaron retkien vaikutuksia.
Nopeat muutokset - historian tiivistyminen ja kiihtyminen - ovat syntyneet kylmän sodan päättymisen jälkeen, kun markkinavoimien liberaalinen liikkeellelähtö synnytti kontrolloimattomia ekspansiivisia voimia. On tietenkin mahdollista pohtia ikuisesti munan ja kanan välistä suhdetta, eli oliko kuitenkin se kaiken käynnistävä voima puolalaisten telakkatyöläisten liike, itä-saksalaisen työväestön loputon Trabantien karuselli kohti länttä vai ikuinen globaalityöväestön toiseus. Totta on kuitenkin, että 1990-luvulla Sorosin kaltaiset pankkiirit ja texasilaiset öljypohatat pistivät liikkeelle valtavat sotaisat voimat, jotka ovat tuottaneet silmiemme edessä olevan nykyisen maailman.
Edellä esitetyt näkemykset ovat kutakuinkin samat kuin Berlusconin talousgurun - Giulio Tremontin - esittämät teoriat hänen kirjassaan "La paura e la speranza" (Pelko ja toivo). Tietenkin Tremontin analyysin tarkoitus on kerätä konsensusta oikeistolaisen poliittisen ehdotuksensa ympärille: suojatulleja, valtion interventiota taloudessa, siirtolaisuuden tukahduttamista ja strategisen teollisuuden kansallistamista. Tällaiset ehdotukset vaikuttavat kummallisen tutuilta: osittain ne ovat kansallismielisiä ja osittain ne ovat sosialistisia. Kansallissosialismi on palannut näyttämölle, ja vasta nyt huomaamme sen tosiasian, että se pystyy vastaamaan nykypäivän ongelmiin paremmin kuin vasemmisto. Viha oligarkkeja, siirtolaisia ja finanssi-instituutiota vastaan on ohjannut myös erään lähinaapurimahtivaltiomme politiikkaa viimeisten vuosien aikana. Vasta nyt ymmärrämme - kuten Marx sanoi - että apinan anatomia ei selitä ihmisen anatomiaa, vaan ihmisen anatomia selittää apinan. Nykyiset kansallissosialistiset poliittiset avaukset osoittavat meille kuinka tehokas oli Hitlerin viesti.
Berlusconin tai Putinin saama tuki ei kuvaa poliittista tilannetta jälkeenjääneissä poliittis-taloudellisissa yhteiskunnissa, vaan kohtaloa, joka odottaa kaikkia Euroopan valtioita melko lyhyellä aikavälillä. Italia ja Venäjä ennakoivat, eivätkä seuraa. Mussolini ja Lenin ovat sen meille osoittaneet. Putin ja Berlusconi (tai Medvedev ja Tremonti) eivät enää toimi vain kansallisvaltion tasolla. On aivan varma, että Euroopan unioni tulee toimimaan aktiivisesti finanssitasolla luomalla Euroopan keskuspankin kautta obligaatioita, joilla ottaa rahavaltaa pois yksityisiltä tahoilta. On aivan varma, että strategiset yhtiöt - vaikkapa energia- ja ilmailusektorilla - tulevat palaamaan valtion omistukseen. On aivan varma, että Euroopan unioni tulee omaksumaan protektionistisia linjauksia. On aivan varma, että se tulee hyväksymään - kauniista sanoista huolimatta - valtioiden lopullisia toimia rom-vähemmistöjä vastaan. Kuten Italiassa on juuri nyt tapahtunut.
Näyttämölle on palannut eräänlainen politiikan militarisointi tai schmittiläinen desisionismi. Politiikassa nykyisin voittaa se, joka pystyy päättämään. On odotettavissa, että Eurooppaa tullaan tulevaisuudessa hallitsemaan enemmän asetuksien, kuin lakien avulla. Enemmän siis päätöksillä yleisestä järjestyksestä, kuin keskusteluilla yhteiskunnan tulevaisuudesta. Suomessakin.
Maailmamme tulee rajusti muuttumaan tulevien vuosien aikana. Oikeistolaiset voimat tulevat vahvistumaan. Musta aalto tulee pyyhkäisemään Euroopan yli. Perinteinen vasemmisto tulee muuttumaan sosialidemokraattisesta demokraattiseksi, ja ehkä keskustan ja kokoomuksen yhdistyminen ei tunnu enää kummalliselta ajatukselta tällä uudella vahvan valtion tulemisella, joka Brysselistä käsin jakaa maatalous- ja yritystukia. Se ei ole paluuta Suomeen, jonne ei saanut tuoda Aurinkomatkalta Parman prosciuttoa, vaan se on eräänlaista Euroopan unionin post-weimarilaisuutta Tony Blairin johdolla. Vahvistettuna tietenkin äärioikeistolaisten rosvojoukkojen riehumisella.
1990-luvun loppupuolella alkoi radikaalin vasemmiston piirissä nousta ajatus siirtolaisuuden keskeisyydestä. Tämä ajatus, ainakin sellaisena kuin se tietyissä piireissä nostettiin esille, ei ollut humanistinen tai humanitäärinen kysymys, se ei siis liittynyt oikeuksiin, vaan sen katsottiin olevan poliittinen kysymys eli valtaan liittyvä. Siirtolaiset olisivat voineet olla pääoman vapaata liikkuvuutta tasapainottava voima. Politisoitava kumouksellisuuden lähde. Valitettavasti SAK:sta kirkkoon, No Borderista anarkisteihin ei ymmärretty, että siirtolaiset olisi pitänyt sisällyttää kumoukselliseen taisteluun vallasta, eikä yleiseen vaatimukseen tasaveroisuudesta tai mitä lie. Kun vasemmisto puhui oikeuksista, radikalisoitunut islam puhui vallasta: ei ole vaikeaa ymmärtää kummalla suuntauksella on uskottavuus kohdallaan Pariisin banlieun, Malmön tai Helsingin itäisillä kortteleilla.
1990-luvun loppupuolella alkoi radikaalin vasemmiston piirissä nousta ajatus globalisaation keskeisyydestä. Tämäkin ajatus sai myös humanistisia tai humanitaarisia piirteitä. Globalisaatio ei ollut enää poliittinen mahdollisuus kaataa kansallisvaltioita, vaan moraalisesti paha vastustettava ilmiö. Kansallisvaltio oli taas kerran vasemmiston ase globalisaatiota vastaan.
Radikaalivasemmisto teki likaisen työn, ja islamismi ja oikeistolaisuus keräsivät hedelmät. Oikeistohallituksien tulevat hallitusohjelmat tai parrakkaiden saarnaajien saarnat tulevat kohdistumaan pahaan globalisaatioon. Siirtolaiset Euroopan lähiöissä uskovat, että islamismi edustaa heitä. Työläiset Euroopan lähiöissä uskovat, että oikeisto - protektionistinen, siirtolais- ja pankkivastainen - edustaa heitä. Vasemmiston käteen ei jäänyt juuri mitään.
Eräänlainen poliittinen maailmanloppu on tulossa. Vasemmiston maailmanloppu. Tämän maailmanlopun syy ovat humanismi, moralismi ja oikeudet. Maailmanlopun olisivat voineet estää ainoastaan subjektin kuolema, moraalittomuus ja valta.
Vasemmiston suuri ongelma on ollut halukkuus - eräänlainen kulttuurinen kirous - keskustella. Vasemmiston suuri ongelma on ollut haluttomuus - eräänlainen kulttuurinen kirous - päättää. Loputon vasemmistolainen keskustelu on nostanut esille vain liberalismia. Konsensuksen kerääminen on ollut vain tapa siirtää päätöstä hämään tulevaisuuteen. Vasemmisto on liberalismia. Se ei usko päätöksiin, se uskoo keskusteluun, aivan samalla tavalla kuin kapitalismi uskoi markkinoihin, kunnes valtion piti taas kerran pelastaa pankit ja markkinat. Kuka pelastaa vasemmiston? Mikä on vasemmiston vastine autoritaariselle valtiolliselle interventiolle?
Vastaukseni on yksiselitteinen, ja se ei ole se kirottu itsestäänselvyys "vasemmiston on pelastettava itse itsensä". Kukaan, eikä mikään, ei tule pelastamaan vasemmistoa. Terveiden ja järkevien ihmisten olisi ajateltava, että vain "compound" voi suojella meitä. Tarkennetaan: compound ei ole Hitlerin viimeisten päivien bunkkeri, compound ei ole mc-kerhojen tila: compound on vapaa vihreä Derry.
Historialliset analogiat ovat usein vaarallisia ja harhaanjohtavia, johtuen siitä että historialla on tapana toistaa itseään aina farssina, eikä tragediana. Kuitenkin ainoa poliittinen projekti, joka juuri nyt on ehdotettavissa, on omien yhteisöjen rakentamista ja suojaamista. Ainoastaan suojaamisen ja suvereniteetin välinen suhde voi rakentaa uutta poliittista subjektia. Ainoastaan yhteisö, joka kykenee rakentamaan itselleen suojaamiskoneiston, on poliittinen yhteisö, jos poliittiseksi yhteisöksi käsitetään yhteisö, joka kykenee nimeämään vihollisia ja päättämään heidän kohtalostaan.
Tämä on vaativa projekti, koska suojaamiskoneisto ei voi olla etujoukko. Suojaamiskoneisto ei voi olla uhka suojeltaville, ja se ei voi tietenkään olla vaara itselleen. Suojaamiskoneiston on siis oltava orgaaninen osa yhteisöä, joka toimii sen piirissä, ja samanaikaisesti on siitä erillään. Sen tehtävänä ei - tietenkään - ole väkivallan harjoittaminen, vaan yhteisön suojaaminen.
Mielikuva järjestöstä, joka luopuu ajatuksesta hyökätä suoraan vihollista vastaan ja siirtyy toimimaan omien alistettujen yhteisöjen sisällä suojana, on lähellä sitä mitä tässä ajetaan takaa. Se on päätös, joka on Euroopassa taannut joskus voiton. On aivan selvä, että sellainen organisaatio, joka asettuu metropolitaanisten korttelien ja compoundien piiriin ei voi elää ilman yhteisön hyväksyntää ja suojaa. Suojatut suojaavat ja legitimoivat suojelukoneistoa. Läpäisemätön compound on koneisto, jossa nomos toimii esipoliittisena päätöksenä.
Vasemmiston edistyksellisimmät voimat unelmoivat mahdollisuudesta viedä liikkeiden autonomiset taistelut ja vaatimukset instituutioiden piiriin. Kukaan, eikä mikään, ei pysty edustamaan autonomisia liikkeitä. Jos liikkeillä on joskus ollut tarve rakentaa institutionaalisen vaikuttamisen kanavia, sen ne ovat tehneet ihan itse. On täysin turhaa odottaa sosiaalikeskuksien verkostoilta legitimaatiota projekteille, jotka haluavat uudelleenperustaa puolueiden legitimointia. Vasemmisto- ja vihreät puolueet ovat kuolleet. Saurin hyväksymät FPS-laskut ovat eräänlainen elävä todiste syistä.
Liikkeiden poliittinen projekti ei puhu instituutioiden uudistamisen puolesta, vaan niiden tuhoamisen puolesta. Vihollisen tuhoaminen on edelleen liikkeiden agendalla. Vasemmisto on kuollut juuri sen takia, että se ei ole kyennyt enää puhumaan vihollisista (kapitalisteista) ja niiden tuhoamisesta (vallankumous). Kuvitteleeko joku, että me olisimme niin tyhmiä, että lakkaisimme lausumasta rakkauden sanoja? Puolue, vallankumous ja porvariston tuho ovat rakkauden sanoja tässä oodissa vallankumoukselle. Vihollisena on pidettävä myös niitä tekijöitä, jotka puhuvat institutionaalisen sovittelun puolesta.
Vihollisiamme ovat myös ne voimat, jotka eivät ymmärrä, että poliittinen analyysi immateriaalisen työn keskeisyydestä ei ole Eurooppa-keskeistä politiikkaa, joka ei huomioi nälänhätää kolmannessa maailmassa tai kiinalaisia työläisiä, vaan poliittinen kokeilu, joka toteutuu immateriaalisen työn piirissä tässä ja nyt. Se on projekti, joka ei saarnaa, eikä moralisoi, se on projekti, joka toteuttaa unelmia, valtaa tiloja ja katuja. Synnyttää konflikteja…ja mitä tärkeintä se tekee tämän kaiken ilman ulkomaan sosiologeja ja mantroja, ihan omista yhteisöllisistä lähtökohdista käsin. Emme tiedä onko prekariaatti- tai immateriaalisen työn analyysi absoluuttisesti oikea, sillä asialla ei ole mitään merkitystä oikeastaan. Merkitystä on sillä, että tämä teoreettinen viitekehys yhdistää niitä ihmisiä, jotka toimivat oman elämän puolesta, eivätkä halua edustaa muita, vaikkapa joitakin intialaisia työläisiä, jotka tarvitsevat kaikkea paitsi länsimaalaisia edustajia.
I don’t want to spend the rest of my life
Looking at the barrel of an Armalite
I don’t want to spend the rest of my days
Keeping out of trouble like the soldiers say
I don’t want to spend my time in hell
Looking at the walls of a prison cell
I don’t ever want to play the part
Of a statistic on a government chart
(The Police - Invisible Sun)
Sinn Feinin strategia oli yksinkertainen: "Who here really believes we can win the war through the ballot box? But will anyone here object if, with a ballot paper in this hand and an Armalite in the other, we take power in Ireland?"
(Danny Morrison Sinn Féin -puolueen vuotuisessa konferenssissa 1981). Tilanne nyt on huomattavasti monimutkaisempi: kuka voisi väittää vastaan, jos sanoisimme, että otamme vallan Suomessa ilman äänestyslipuketta ja ilman Armalitea? Mutta juuri näin on tapahduttava - ja käytetään tässä ilmaisua "vallanotto" mahdollisimman ironisesti. Yhteisöä on rakennettava ja suojeltava ilman äänestysuurnaa ja ilman Armalite-tyssäriä. Tämä on lähtökohta. Aseeton tasavaltalainen armeija on meidän näkymätön aurinkomme. Se ei tuijota asetta, se ei pakene sotilaita, se ei halua marttyyriksi vankilaan, eikä se tietenkään tyydy olemaan sosiologisen tutkimuksen kohde.
Hypoteesi voisi olla: aseeton tasavaltalainen armeija Suomen compoundien - vapautettujen autonomisten alueiden - näkymättömänä aurinkona. Taas kerran pitäisi myös kysyä, mikä on Suomen compoundien yhteisö? Voiko siitä puhua yhtenä kokonaisuutena, ja jos voi, mikä on sitten yhdistävä tekijä? Voidaanko edes puhua compoundeista homogeenisena yhteisönä? Yhdistävä tekijä ei tietenkään voi olla uskonto, rotu, luokka-asema tai etninen tekijä. Yhteisöjä yhdistävä vähimmäinen yhteinen tekijä on vapaus.
Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Aseettoman tasavaltalaisen armeijan on kyettävä suojelemaan ja päättämään, vasta tämän jälkeen me voimme puhua vapaudesta. Vapaus on vapautta pelosta, ja päätös tarkoittaa pelkoa aiheuttavan vihollisen poistamista näyttämöltä. Pohdinnat prekariaatista, työn muuttumisesta, edustuksellisuudesta ja työläistutkimuksesta ovat täysin turhia ilman kysymystä suojelusta, vihollisen tuhoamisesta ja vapaudesta. Juuri nyt - kuten ehkä aina - politiikka tulee ennen. Autonomian on oltava organisoitunut ja puolustuskykyinen autonomia voidakseen olla todellinen ja vapaa autonomia. Ajatus organisaatiosta on yhdistävä - myyttinen ja aivan varmasti täysin identitäärinen tekijä. Toisaalta eikö työväenluokan kulttuurikin ollut täysin myyttistä intellektuellien tuotantoa, jonka tehtävänä oli vahvistaa poliittisia päämääriä? Taistelun väri on tosiaan vihreä - vaihteeksi - mutta se vihreys on vihreän Derryn, eikä vihreän institutionaalisuuden, väri: vapauden vihreä.
Ks. myös trilogian muut artikkelit: