Johdanto kirjaan Maggio francese

Ei mitään Amarcordia. Panemme nämä muistiinpanot paperille sanoaksemme vain miten kaikki meni, sanoaksemme kuinka innostuneita olimme ja kuinka onnistuimme säilyttämään päämme kylminä. Olimme syömässä "Comunen" terassilla via Sirtorilla Milanossa, paikassa, joka on ollut niin monien kulttuuristen risteytymien paikka, Enzo Pacin koulukunnan filosofien koti, niin monien ohi kulkeneiden toverien hotelli, niin monien "Työväenluokan" (Classe Operaia) ja - vielä aiemmin - "punaisten vihkojen" (Quaderni Rossi) ihmisten kokouspaikka. Pikkuradiosta pöydällä kuulemme suorana uutisia ensimmäisistä suurista yhteenotoista latinalaiskortteleissa. Tajuamme, että siellä on kyseessä valtava halujen räjähdys, joka on kietomassa koko suuren kaupungin itseensä. Meiltä puuttui kokonaan "ammattivallankumouksellisten" tuo hieman maaninen tyyli. Halusimme rikasta elämää ja olimme vakuuttuneita, että myös Lännessä voitaisiin aloittaa suuria muutosprosesseja, uusia muutoksia, joissa niin työläisten kuin "älymystön" työllä voisi olla enemmän valtaa, enemmän arvostusta, enemmän vapautta. Päätämme lähteä. Aika järjestellä joku majapaikka. Bensanmyyjät ovat Ranskassa jo lakossa. Kaukaa viisaina täytämme "kuplan" neljällä täydellä kahdenkymmenen litran kanisterilla. Mukaamme lähti taiteilijaystävä, jolla oli pariisilaisaatelin perinteitä: Ruggero Savinio. Mont Blancin raja-asema ohitetaan ilman kontrolleja, suuriin banderolleihin on kirjoitettu "La Douane aux douaniers". Alamme innostua, mutta parinkymmenen kilometrin jälkeen olemme umpijäässä. Perusranska - ja siis koko matka aina Pariisiin saakka - pysyi liikkumattomana, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuskia vaihtelemalla saavumme illalla perille. Vähän aikaisemmin olivat loppuneet toiset suuret yhteenotot latinalaiskortteleissa, jokunen auto paloi vielä, irtirevitty katukiveys, Crst asemissa. Barrikadien koon ja laajuuden täytyi olla huomattavaa, mutta kaiken kaikkiaan - sen tajusimme seuraavina päivinä - niissä ei ollut mitään uutta, niitä olimme nähneet muualla, kenties pienemmässä mittakaavassa. Henkiset koordinaattimme alkoivat tietenkin horjua kun menimme kenttäsairaalaksi muuttuneeseen Sorbonneen, kymmenittäin rantatuoleja ja haavoittuneita levällään, joukkio nuoria valkoisissa takeissa, stetoskoopit kaulassa ja joidenkin taskuista pisti ulos pulloja, jotka tulkitsimme nopeasti Molotovin cocktaileiksi, vaikka ne olivatkin desifiointiainetta.

Ranskan toukokuun suurenmoisuus oli siinä, mitä näimme seuraavina päivinä, kun suurin osa Pariisia oli seisahtunut ja työläiset alkoivat tunkeutua keskustaan, ja tuo metropoliksi kutsuttu helvetinkone alkoi toimia muilla säännöillä, muilla rytmeillä. Koska se jatkoi elämäänsä vapauttavassa ilmapiirissä, lähes euforiassa, kaikki näytti muuttuvan joksikin muuksi, joksikin joka oli siihen saakka ollut tukahdutettu ja joka nyt alkoi hengittää. Liikenne oli tukittu, mutta ihmiset olivat keksineet kaiken mahdollisen liikkuakseen, ehkä kaupunki löydettiin ensimmäistä kertaa, ja paikasta toiseen siirryttiin suurina jatkuvasti keskustelevina ja valtavan innostuneina joukkoina. Meidän oli muutettava joka päivä ajattelutapojamme emmekä lopultakaan olleet koskaan aiemmin kokeneet elämää tilanteessa, jossa kokonainen yhteiskunta hajottaa rytminsä ja tottumuksensa. Niin, koska sen mitta on täynnä, se on saanut tarpeekseen, se haluaa lähteä siitä Kaavasta, johon se on pakotettu, ja pohjimmiltaan sitä ei kiinnosta, miten kaikki tulee päättymään. Tietenkin työläisrintamalla oli konkreettisia tavoitteita, se seurasi konfliktin ja neuvottelun logiikkaa, jossa asiat palaavat takaisin. Kuitenkin todellisuudessa, tarkkaan ajatellen, se, mikä silmiemme edessä tapahtuvassa oli poikkeuksellista, oli jotakin jota ei voinut luokitella "vallankumoukseksi", vaikka sitä se kuitenkin oli, se siellä oli sen nykyinen muoto, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa mitä tiesimme vuoden 1789 Ranskasta tai vuoden 1917 Venäjästä.

Pariisi kantoi vielä tuolloin merkkejä ja makuja kaksikymmentäluvun tai viisikymmentäluvun kulta-ajoista. Ruggeron työhuone rue de l'Abbé Groultilla, jossa nukuimme ensimmäisen viikon näytti samanlaiselta kuin Modiglianin aikaan. Mutta Ranskan toukokuu ja sitä seurannut reaktio sulkivat tuon luvun lopullisesti. Siitä lähtien Pariisi on amerikkalaistunut yhä enemmän ja eksistentialistinen Pariisi on luotu uudelleen laboratoriossa turistilaumoja varten. Maistoimme myös sitä, viimeisen ripauksen pariisilaisauraa kirsikkojen aikaan. Joukkomielenosoituksiin uppoutuneina, mukana päiviä kestävissä kokouksissa, emme enää kyselleet, mitä olimme tulleet tekemään, minkä poliittisen projektin löytäisimme. Aikaa oli elettävä, se riitti.

Kun De Gaulle sai tilanteen haltuunsa ja palautti paskasakin töihin, palasimme Italiaan. Tuossa tilanteessa emme voineet enää olla kysymättä, mitä tehdä tällä kokemuksella. Aivan, bileet olivat loppu, mutta prosessi jatkuu, se oli sysäys - ja mikä sysäys! - panna uudestaan liikkeeseen tuo aalto, joka oli alkanut vuoden 1967 syksyn ja talven opiskelijamellakoissa ja pitää se liikkeessä mahdollisimman pitkään. Tässä peliin astuu mukaan meidän "operaismomme", teoreettis-poliittinen välineistömme palaa pinnalle suhteessa olemassaolon kokemukseemme. Pitäisikö kirjoittaa raportti, juttu? Viivoja veteen. Vaihtoehtona oli yrittää rakentaa paradigma, Pariisin toukokuu politiikan teorian, luokkadynamiikan teorian esimerkkinä, tarjottu sellaisena ja määrätyn poliittisen tarkoituksen kera liikkeen mietittäväksi: on siirrettävä liikkeen akseli antiautoritaarisesta ja kolmasmaailmalaisesta opiskelijavaiheesta työläisvaiheeseen. Jälkeenpäin ajatellen, kun katsotaan sitä, miten asiat menivät, niin onnistuimme siinä. Se, mitä seurasi, on edelleenkin vaikuttavaa: syksyn taistelut Pirellillä, Fiatin lakot kesällä '69, kuuma syksy, uusi työlaki toukokuussa '70.

Sen, joka haluaa ymmärtää, mitä Pariisissa tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten, on otettava tämä teksti vastaan pehmeästi ja tunnustettava sen "puolueellisuus". Situationistitovereillamme oli hieman syytäkin moittia meitä dogmatismista. On kuitenkin vaikea kieltää sitä, että tuon poikkeuksellisen ja monimuotoisen tapahtuman sisällä oli myös se looginen juonne, jonka uskoimme sieltä löytäneemme. Piergiorgio Bellocchio julkaisi sen lehdessään Quaderni Piacentini (VII, n. 35, heinäkuu 1968). Hänen kaltaisiltaan ihmisiltä olemme oppineet katsomaan etäältä myös poliittista kokemustamme; ilman hänen kaltaisiaan kokemuksemme ei olisi jättänyt sitä jälkeä, jonka se niin hyvässä kuin pahassa on jättänyt.