2008-05-25

Toukokuu 68, voittoisa rihkama ja välttämätön utopia

Serge Quadruppani

Kääntänyt: Antti Paakkari

"Menkää kotiin, jonain päivänä teistä kaikista tulee virkamiehiä." Tämä Marcel Jouhandeaun, patavanhoillisen, mutta teräväjärkisen kirjailijan heitto eräälle toukokuun 1968 opiskelijaryhmälle olisi voinut toimia mottona niille saastaisille kunnianosoituksille, joita mediasuppilo on meille pakkosyöttänyt, yrittäen saada meidät juomaan maailman maljan pohjaan saakka. Sauvageot, Cohn Bendit, Geismar: näiden kolmen, tv-ruutujen näyttäviksi liikkeen keulakuviksi nostaman, henkilön polut antavat mahdollisuuden täsmentää Jouhandeaun profetiaa.

Kolme ikonia

Mitä ikinä ovatkaan ne erimielisyydet, joita Sauvageot'n, hienotunteisen aktivistin, kanssa varmasti löytyy, hän näyttää, että mediahuumeesta on aina mahdollista vierottua eikä koskaan ole pakko tulla pelleksi tai kusipääksi. Cohn Bendit myöntää kiertelemättä: "Minä rakastan kameraa ja kamera rakastaa minua." Jätämme heidät kernaasti kahdestaan, ikuiseen rakastuneeseen duettoonsa. On ollut aina selvää, että sen enempää nykyisin kuin aiemminkaan tuon irvileukaisen hymyn ja niin monia miellyttävien kiharoiden välillä - tuon päälaen alla, jossa historian tuuli on lakannut puhaltamasta - ei ole mitään, vain tuuliviirin ontto kaiku. Ylisti hän sitten erinomaista Makhnoa tai pahaenteistä Euroa, sillä mitä Dany sanoo ei ole koskaan ollut mitään väliä, ja niinpä se löytää itselleen kuuluvan paikkansa tv-ajatusten demokratiassa, Celine Dionin ja Comte Sponvillen ajatusten välistä.

Joka tapauksessa häpeällinen Algerian retki näytti, että ääliöstä kusipääksi on vain yksi askel. Tuolloin Cohn-Bendit lainasi pienin epäröinnein ja varauksin 68-sädekehänsä eurooppalaisille valtiopäiväedustajille, jotka saapuivat kunnioittamaan itsensä piikkilangoin Algerian kansasta edustaneen juntan juhlamenoja. Tämä askel on helppo ottaa: Geismar todisti sen jo kauan sitten, kuten huomasivat Ecole normale supérieuren vallanneet työttömät joutuessaan tekemisiin tämän kovan linjan virkamieheksi ryhtyneen entisen maolaisjohtajan kanssa. Siellä opettajat, opiskelijat ja ne Saint Denisin vanhemmat, joilla oli sisua, toivottivat hänelle "erittäin paskaa kolmekymmentävuotispäivää".

68 kuuskasilaisia vastaan

Virkamiestehdas on toiminut hyvin, lehdistöstä senaattiin ja yliopiston kautta suuryritysten henkilöstöjohtoon. Jos halutaan yksityiskohtia, voidaan lukea Herve Hamonin ja Patrick Rotmanin tarina nousukkaista, Génération. Näiden verkostojensa realistisiksi pikkupomoiksi muuttuneiden vasemmistolaisten pikkupäälliköiden pieni maailma, kielellisine pakkoliikkeineen ja koodeineen (esimerkiksi heidän pakollisen pahansuovan naurunsa siivittämät vihjaukset eri ryhmien välisiin kinoihin, suurten syliensä valloituksiin tai proletariaattiin - erityisesti tämä viimeinen sana aiheuttaa hilpeyttä). Ei ole yllätys, että juuri nämä kuuskasilaiset ovat tehneet niin paljon muuttaakseen toukokuun 68 rihkamaksi ja että he ovat olleet kaikkein kiihkeimmin mukana torjumassa elävää muistoa osoittamalla sille kunniaa ja järjestämällä muistotilaisuuksia.

Vieläkin vähemmän yllättävää on, että oli sitten kyse maolaisista tai trotskilaisista, heidän organisaationsa ovat alusta asti olleet sen vannoutuneita vihollisia, mikä 68:ssa oli uusinta ja perimmäisintä. Puhumattakaan nyt bordiguististen [Parti Communiste Internationaliste, johtajanaan Amadeo Bordiga, suom. huom.] tai lambertististen [Courant Communiste Internationaliste, johtajanaan Pierre Lambert, suom. huom.] lahkojen paksupäisestä sokeudesta, kun he eivät nähneet tässä liikehdinnässä muuta kuin pikkuporvarillista agitaatiota. Kuinka Suuren Perämiehen (Maon) ihailijat tai Neuvostoliiton degeneroituneen työläisvaltion puolustajat olisivat pystyneet tajuamaan heidän silmiensä alla olleiden tapahtumien mittakaavan: yhteiskunnan sisimmästä lähteneen purkauksen, jossa utopia pakeni radikaalisti heidän köyhiä henkisiä kategorioitaan?

Yhdessä yössä hierarkkiset suhteet räjähtivät, ja Nanterren proffasta Le Craun asfalttimieheen, ay-duunarista twistaaviin lukiolaisiin jokainen joutuu kommunikoimaan toisille tietoisuutta, että on mahdollista elää toisin, haluamatta sitä välttämättä itse, ilmaisematta sitä välttämättä sanoin. Kun on koettu tämä utopian historiallinen paluu, tiedetään että lukiolaiset ja duunarit, proffa ja asfalttimies olivat oikeassa - toisin kuin ne kaikki asiantuntijat, jotka kokosivat tuhansia sivuja osoittaakseen, että vuoden 68 liikehdinnässä ei lopulta ollut kyse kuin instituutioiden ja julkisen diskurssin sopeutumiskriisistä suhteessa "kulutusyhteiskuntaan".

Sosiologisten kategorioiden ohittaminen, konkreettinen internationalismi, valtiollisen auktoriteetin ja sen väkivaltamonopolin kumoaminen, mielikuvituksen ja muistin vapauttaminen, yleinen ja itsehallittu kommunikaatio, yhteiskunnallinen älykkyys, kapitalismin antropologinen kritiikki: tämän päivän yhteiskunnalliset liikkeet eivät ole lakanneet kehittämästä "68":n rikkauksia.

Kategorioita vastaan

Tapahtuman palauttaminen "nuorison kapinaan" - vaikka sitten maailmanlaajuiseen - tarkoittaa, että sulkeudutaan sosiologian sisään, tuohon yhteiskunnallisen rauhoittamisen tieteeseen, jonka kategoriat juuri kyseinen liike hakkasi tohjoksi. Ne, jotka ovat eläneet noiden vuosien kuohunnan, voivat tämän todistaa: piti odottaa viisi tai kuusi vuotta toukokuun jälkeen, että tapaamisissa ja keskusteluissa otettiin esiin puhekumppanin ikä. Itse toukokuussa "nuorison kapinasta" puhuivat vain ne, jotka eivät tajunneet mitään. Mitä tulee erotteluun "opiskelijoiden" ja "työläisten" välillä, vaikka se kadulla enimmäkseen ylitettiin (mukaan luettuna boheemit opiskelijat ja muut vapaaehtoiset työttömät, jotka situationistit mystifioivat "politisoituneiden mustien puseroiden" nimikkeen alla), tiedämme että ay-liike käytti sitä pitääkseen sen voimassa tuotantopaikoilla. Suuri uutuus, jota ei ole vielä kunnolla analysoitu, on se, että liitot joulukuussa 1995 ottivat käyttöön taktiikan, jossa annetaan yhteyksien syntyä rauhassa, jotta niitä voidaan kontrolloida paremmin.

Oli miten oli, kaikki jotka ovat osallistuneet viime vuosien moninaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin (sanotaan vaikka anti-CIP -taisteluista alkaen) [Contrat d'Insertion Professionnelle -työsopimuksen vastaiset taistelut 1993-1994, suom. huom.], tietävät hyvin että parhaat hetket - niin kaduilla kuin kokouksissakin - ovat niitä, joissa ei ole enää "nuoria", ei "vanhoja", ei "opiskelijoita", ei "työläisiä", ei "ranskalaisia", ei "ulkomaalaisia". He tietävät myös, että ne jotka palauttavat nämä kategoriat keskusteluun puolustaakseen omaa taistelun haltuunottoaan (opiskelijapoliitikot, tilannetta tajuamattomat ryhmät) , ovat liikkeen ensimmäisiä vihollisia.

Nauretaan vallalle päin naamaa

Mitä hän sitten on ollutkaan tai mitä hänestä on tullut, on aivan totta, että kuva Cohn-Benditin nauravista kasvoista mellakkapoliisin edessä heijastaa yhtä 68:n vahvimmista puolista, yhtä sen todellisista keksinnöistä: kaikki perinpohjaiset yhteiskunnalliset kumoukset alkavat silmänräpäyksellisellä irtisanoutumisella vapaaehtoisesta alistumisesta, joka on välttämätöntä herruuden säilyttämiselle. Myöhemmin, kun herrat tuntevat itsensä uhatuiksi, voi koittaa aseiden hetki: silti heidän valtansa sortumiseen ei kuitenkaan tarvita kuin ensimmäinen naurun purkaus. Näin oli vuonna 1970, kun oppilaat nauroivat rehtorilleen vallatussa lukiossa, tai 1997 kun kerjäläiset joivat shampanjaa sosiaalityön ylijohtajan nenän alla vallatussa toimistossa. Kun johtajien kasvot menevät, mukana menee yksi järjestyksen keskeisimmistä voimista: jokapäiväinen pelko, joka ylläpitää kilpailua ja yleistä epävarmuutta. Ken kerran on tuntenut tuon vapauden tuulen hyväilyn, muistaa sen ikuisesti: kun se äkkiä nousee, on se merkki siitä että vakavat asiat vihdoinkin alkavat.

Älykkyys ja sen vastakohta

Puolueiden esikuntien ulkopuolella, kuin radikaalin Clausewitzin aivoissa, voi kenties syntyä uusi yhteiskunnallinen älykkyys, kun pohditaan spontaanisti ja hapuilevasti kumousstrategiaa, joka välttäisi vanhat polut. Vaikka toukokuussa jouduttiin turvautumaan väkivaltaan, se osasi rajoittaa itseään suhteessa tarpeelliseen ja mahdolliseen välttäen näin sen umpikujan, johon suuri osa Italian yhteiskunnallisesta liikkeestä hieman myöhemmin juuttui - että hallusinaatio P38:sta antaisi luvan eristäytyä muusta yhteiskunnasta, jotta se voitaisiin helpommin pelastaa sorrolta. Näin siitä tuli työttömien liike, joka hienoimpina hetkinään pystyi toteuttamaan massiivisia supermarkettien pakkolunastuksia ilman mitään vahinkoa pakkolunastajille. Sillä toukokuun liike osasi käyttää menneiden taisteluiden elävää muistia yhtä aikaa symbolisilla ja todellisilla barrikadeilla, jotka synnyttävät uudelleen vapauden tilat, vaikkeivät olekaan näille välttämättömiä: sortuneesta barrikadista tulee huomenna paikka, jossa luodaan uusia tiloja kohtaamiselle. Sillä työttömien liike osasi (lähes aina) työntää hienostuneesti etäämmälle sallitun laittomuuden rajoja, kääntää voitokseen myötätunnon, johon se haluttiin tukahduttaa, ja leikkiä (toisinaan) sillä medioiden merkittävällä ristiriidalla, että ne puhuivat konsensuksen uhkaajista vain vahvistaakseen konsensusta entisestään.

Kommunikaatioseikkailu

68 oli ennen kaikkea hetki, jolloin mihin aikaan päivästä tai yöstä saattoi tavata kadulla tuntemattoman ja väitellä hänen kanssaan kaikesta (maailman tulevaisuudesta) tai ei mistään (yliopistouudistuksesta). Oli kyse myös kaupungin seinien uudelleenhaltuunotosta ihmisille. Useiden vuosien ajan se jatkui metrossa, siihen asti kunnes näkökenttiemme kaupallinen kolonisaatio palasi ilmestyi takaisin. Päinvastoin kuin skitsofreninen tagi, joka rajoittuu yhteen pahaiseen heimoon, graffiti ilmaisi kuohunnan, jossa - kuten näemme vielä tämänkin päivän kollaaseissa - älykkyys nousee typeryyksien yläpuolelle. Keskellä kaikkea roskaa, reformistisia tai stalinistisia naivismeja ja idiotismeja, pulppusivat sloganit, joita tulevat vuosikymmenet saisivat pohtia. Esimerkiksi kuuluisa "on kiellettyä kieltää", jonka psykoanalyysin mandariinit kiirehtivät julistamaan lapselliseksi, koska tämä kaava sisälsi tiivistyneessä muodossa selvitettävän arvoituksen tuleville sukupolville: miten luoda yhteiskunta ilman valtiota - toisin sanoen missä sääntö ja kielto eivät perustuisi niiden passiiviseen integraatioon tai pakottamiseen. Tuolloin ilmaantunut kumouksellinen runous (kallojen mehu tai hyvien luentojen hedelmä) ja julisteiden luovuus menivät reilusti ryhmittymien piirteiden tuolle puolen. Vuoden 68 pitkään tuntemistapoja leimannut pyrkimys yhteiskunnallisen kommunikaation hallintaan jätti tuleville liikkeille tietoisuuden siitä, että vapaa jutustelu on ase, ja jotta voitaisiin tulla tietoiseksi omasta voimasta ja levittäytyä muualle, kaikkien kumousten tulisi hankkia itselleen omat kommunikointikanavat. Tätä viime mainittua on epäilemättä suuresti kaivattu työttömien liikkeessä. On totta, että tällä välin vieraantunut kommunikaatio on edennyt suuresti. Mutta huolimatta kapitalismin utopiasta koko ihmismielikuvituksen sulkemisesta virtuaalitodellisuuteen, huolimatta taipumuksesta luoda kännyköillä maailma, jossa ollaan yhä enemmän kontaktissa jotta puhuttaisiin yhä vähemmän, tai jossa työntekijä ei elektronisen talutushihnansa ansiosta milloinkaan poistu yrityksestä, luddismin umpikuja voidaan välttää, kuten internetin taisteluverkostot tai faksien ja matkapuhelinten käyttö valtausten aikana osoittavat.

Naiset kapitalisminvastaisissa internationaaleissa

Yksi 68:n keskeisistä heikkouksista oli epäilemättä (mutta ehkä aika ei ollut kypsä) se, että huolimatta pyrkimyksistä autonomiseen kommunikaatioon, se pysyi riippuvaisena mediasta. Hyödyntäessään ensimmäistä kertaa radioita, liike huomasi itse luomastaan syystä olevansa haavoitettu transistorien lakatessa kertomasta yhteenotoista suorassa lähetyksessä. Mutta vieraantumisen huippua lievitti epäilemättä Cohn Benditin kaltaisten ikonien luominen kovaäänisten välittäessä ja vahvistaessa liikkeen saamattomintakin vetelystä. Ei unohdeta, että yksi kauneimmista sloganeista oli huuto "Olemme kaikki Saksan juutalaisia" vastauksena degaullelaiseen repressioon ja stalinistien antisemitistisiin herjoihin. Historian hetki, jossa Ranskan vallankumouksen tai Pariisin kommuunin parhaista hetkistä muistuttava internationalismi tuli konkreettisesti näkyviin, kaikuu tänään huudossa "Olemme kaikki paperittomia".

68 oli myös hetki, jolloin naiset astuivat massiivisesti esiin ja kritisoivat vanhaa politiikkaa. On huvittavaa nähdä, että vasemmiston pikkupomot, jotka pitivät feministejä "liian vähän saaneina" puolustavat tänään impotenssilääkkeitä niin intohimoisesti, että tekevät niistä jättiotsikoita lehtiinsä. Se, että taistelijat ovat sittemmin taistelleet rikoslain koventamiseksi, ja/tai vajonneet lobbareiksi tai omaan napaan tuijottavat itseanalyysin ryhmiksi, ei vie mitään pois siitä tosiasiasta, että patriarkaatin kritiikkiin jatkoineen sisältyi yksi niistä antropologisista kysymyksistä, joita ei voitu ratkaista kuin tavaroiden ja valtion taakasta vapautetun sivilisaation syntymisellä.

Vain yksi ratkaisu, vallankumous

Kansallinen rintama (Front National) pohjaa menestyksensä sille, että kaikki todellinen vastarinta niin sanotuille talouden lainalaisuuksille on kadonnut. Maailmanhistorian pisin yleislakko, toukokuu 68 kantoi sanomaa todella ei-taloudellisesta järjestyksestä: "muuttakaa elämä". Tämän päivän barbaareja ovat FN:läiset, mutta yhtä lailla sosialistit, jotka jatkavat näiden ohjelmaa ja argumentteja perustellessaan siirtolaisten karkotuksia työttömyyden vastaisella taistelulla. Yksi tämän hetken tärkeimmistä tehtävistä on kehittää, toisistaan erottamattomina, vastarintaa karkotuksille (asemalla elokuussa) ja uudenlaisten yhteiskunnallisten suhteiden etsimistä. Nousevaa barbariaa ja unelmien balsamoijia vastaan ei ole muuta asetta kuin paluu utopiaan.

Julkaistu alunperin: http://quadruppani.samizdat.net/spip.php?article74