2008-05-23

Manifesti alistumattomille opiskelijoille

Toimitus

Taideteollisen korkeakoulun elokuvaopiskelijat ja Vasemmistonuoret järjestivät 23.5. mielenosoituksen uutta innovaatioyliopistoa vastaan. Megafoni julkaisee alistumattomien opiskelijoiden manifestin, joka käsittelee opiskelijoiden ja yliopiston aseman muutosta tietokapitalismissa.

Manifesti on julkaistu aiemmin täällä: http://luokkataistelu.wordpress.com/manifesti-alistumattomille-opiskelijoille

1. Opiskelijoita ei ole olemassa

Opiskelijajärjestöjen pitkään jatkunut kampanja opintorahan korottamiseksi 15 prosentilla vaikuttaa tuottaneen tulosta. Kuitenkaan opiskelijoiden toimeentulo-ongelmat eivät tule ratkeamaan. Ne eivät ylipäätään tule ratkeamaan opintotukea korottamalla.

Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että opiskelijoita ei ole olemassa.

Vaikka "opiskelijoista" 90 prosenttia käy palkkatyössä, heitä pidetään edelleen työvoiman ulkopuolisena, tuottamattomana ryhmänä. Eikä palkkatyö kata läheskään kaikkea tuottavaa toimintaa, johon eri oppilaitoksiin kirjautuneet ihmiset nykyisin osallistuvat. Opintorahan korottamisen tai muiden valtiovallan armosta käyttöön otettujen erityistoimenpiteiden sijaan opiskelijoiden on itse alettava taistella vastikkeettoman perustulon ja ilmaisen koulutuksen puolesta.

Opiskelijat eivät ole tuottamaton tai passiivinen ryhmä yhteiskunnassa.

Itse asiassa juuri kapinointi ja liikkuvuus tekevät opiskelijoista erityisen tuottavan työvoiman osan. Opiskelijat haluavat kokeilla uusia elämisen ja ajattelun tapoja, elää vaihtelevaa elämää, liikkua ympäri maailmaa. Usein opiskelun jatkaminen ja valmistumisen vältteleminen on myös keino paeta työntekoa ja "aloilleen asettumista", jättäytyä välivaiheeseen, joka pitää ymmärtää perinteisen palkkatyön vastaisen kapinan muotona. Kaupunkielämän vaihtelevuuteen ja opiskelun itsenäisyyteen tottuneet ihmiset eivät halua mennä töihin "yhdeksästä viiteen", koska kokevat sen ahdistavana, eräänlaisena vankilaan joutumisena, elämän mahdollisuuksien rajoittamisena. He haluavat kulkea omia reittejään ympäri maailmaa ja ympäri kaupunkia, löytää niiden moninaisuudesta omat elämän polkunsa, jotka poikkeavat virkamiesten ja vanhempien suunnitelmista.

Tätä liikkuvuutta ja vaihtelunhalua käytetään jatkuvasti monin eri tavoin työnantajien hyväksi. Opiskelijoiden on hengissä pysyäkseen käytävä töissä, mutta monesti he eivät ole valmiita taistelemaan työpaikoilla perinteisin muodoin, sillä heidän toiveensa ja odotuksensa paremmasta tulevaisuudesta eivät kiinnity vain välineellisistä syistä tehtyyn työhön,. Heille voi usein esimerkiksi maksaa pienempää palkkaa, koska heitä kiinnostaa työssä vain muun elämän mahdollistaminen, tai sitten heille ovat työssä olennaisia muut asiat kuin palkka: mahdollisuus oppia uutta, tavata uusia ihmisiä, päästä matkustelemaan tai muu vastaava.

Tutkijoiden tilanne ja tapa hahmottaa työtä on pitkälti samanlainen. Vaikka tutkijantyö on järjettömän huonosti palkattua ja kaikin tavoin tehty mahdollisimman vaikeaksi, se näyttäytyy monille mahdollisuutena paeta vakituisen palkkatyön vankeutta, "yhdeksästä viiteen duunia". Tutkijantyössä viehättää sen itsenäisyys, mahdollisuus omaehtoiseen ajankäyttöön ja edes jossain määrin henkilökohtaisia vapauksia suovaan työskentelyyn, joka varsinkin nykyisissä olosuhteissa tekee siitä samalla myös erityisen raskasta.

Opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden elämä on tietenkin jo pitkään ollut taloudellisesti epävarmaa. Uutta on kuitenkin ilmiön laajuus ja pysyvyys. Enää kyse ei ole vain pienestä joukosta ihmisiä, sillä korkeakouluopiskelijoiden määrä on 1960-70 -luvuista kasvanut huimasti. Eikä opiskelua tai jatko-opiskelua enää voida pitää ohimenevänä elämänvaiheena, jonka jälkeen päästään kovapalkkaiseen vakituiseen työhön.

Samaan aikaan opiskelu ja tutkimus, siis tiedon tuottaminen, ovat nykyaikaisen talouden keskiössä. Niistä on tullut suoraan talouskasvun lähteitä. Euroopan unionin maaliskuussa 2000 hyväksymässä Lissabonin strategiassa unionin keskeisimmäksi pitkän aikavälin tavoitteeksi määritettiin tehdä siitä vuoteen 2010 mennessä "maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous".

Tiedon tuottaminen taas on luonteeltaan aivan erilaista kuin mekaaninen tehdastyö. Tuotannossa keskeiseksi nousee suoraan jatkuvien "innovaatioiden" tekeminen, niin sosiaalisessa kuin teknologisessa mielessä.

Niinpä opiskelijoiden ja tutkijoiden kokeilevat, liikkuvat ja intohimoiset elämänmuodot, jotka ylittävät teollisen yhteiskunnan ja palkkatyön meille antamat mallit, ovat samalla juuri niitä ominaisuuksia, joita nykyaikaisessa tuotannossa eniten tarvitaan. Ne on kuitenkin käännettävä ympäri, sidottava paikalleen, survottava epämuodostuneiksi niin, että niitä voidaan käyttää pääoman arvonlisäyksen hyväksi.

Samalla kun työ edellyttää kykyä vaihteluun, pidetään vakaata taloutta ja vakiintunutta sosiaalista asemaa ihanteina, joita jokaisen tulisi yksilönä tavoitella. Nämä ideaalit eivät kuitenkaan ole enää saavutettavia kuin korkeintaan hyvin pienelle, mielivaltaisesti valikoituneelle eliitille, joka sekin on pikemminkin äärimmäisen liikkuvaa kuin vakiintunutta. Ihmisten pyrkimys revetä joka suuntaan ja täyttää ristiriitaisia ihanteita hajottaa mielemme, ruumiimme ja suhteemme toisiin ihmisiin.

Uudessa työssä keskeisiksi työntekijältä vaadituiksi ominaisuuksiksi tulevat kyky yhteistyöhön, kyky itsenäiseen ajatteluun, kyky sopeutua jatkuvasti muuttuviin ympäristöihin. Prekarisaation kohteena ei ole työ, siis yksittäiset työsuoritukset, vaan koko ihmisen ja yhteiskunnan elämä: ajattelu, liikkuvuus, muisti, sosiaaliset suhteet. Uuden työn riistäminen perustuu niiden pyrkimysten riistämiseen ja nurinkääntämiseen, joita ihmisillä on oman elämänsä parantamiseksi.

Koko asetelma on käännettävä ylösalaisin: ikään kuin yritys hyvää hyvyyttään "antaisi" ihmisille töitä, eivätkä ihmiset lainkaan antaisi koko elämäänsä yrityksen käyttöön. Laina, jota nykyään ehdotetaan myös opiskelun kustannusten kattamiseksi, on yksi keskeisistä elämän kapitalistisen haltuunottamisen keinoista: kun on järjetön opinto- tai asuntolaina niskassa ja palkkatyöstä on tehty ainoa keino rahatuloon kiinni pääsemiseksi, on pakko aina etsiä töitä keinolla millä hyvänsä, jotta kykenisi lainat maksamaan.

Kun kuluttajien tarpeet ja rahoittajien vaatimukset ovat muuttuneet äkkipikaisiksi ja miltei käsittämättömän moninaisiksi, tulee tärkeimmäksi työntekijälle asetetuksi vaatimukseksi kyky kantaa yrityksen riskejä.

Ketkä tässä tilanteessa olisivatkaan haluttavampia työntekijöitä kuin vilkasta sosiaalista elämää elävät, uteliaat, innostuneet, kiinnostuneet ja muutoksenhaluiset opiskelijat? Nuoret, joilla on joustava elämäntilanne: ei lapsia elätettävänä, ei pelkoa äitiys- ja isyyslomista, vimma ja into päästä "oman alan" töihin ja hyödyntämään osaamista "käytännössä". Ei huolta huomisesta, jonka takia pitäisi miettiä, miten huonolla palkalla on valmis tekemään työtä. Laajat sosiaaliset verkostot, jotka mahdollistavat riskien oton sen sijaan, että pitäisi kiinnittyä perheeseen, jonka luota ei voi noin vain lähteä tekemään ilmaista työtä toiselle puolelle maapalloa. Opiskelijat ovat usein kaikkein joustavinta ja mukautuvinta työvoimaa, koska heidän elämäntilanteensa on eräänlaista jatkuvaa välitilaa.

Opiskelijat muodostavat nykykapitalismille korvaamattoman työvoimareservin ainakin kolmessa eri mielessä:

1) Innokkuuden ja näyttämishalun ansiosta lähes ilmaiseksi luovaa tietotyötä tekevät opiskelijat. Esimerkiksi firmojen tilauksesta käytännössä ilmaiseksi tehtävät korkeatasoiset opinnäytteet tai harjoittelijat, joiden motivaatio on yleensä korkeampi ja osaaminen ja tietotaito usein ajanmukaisempaa kuin varsinaisten palkkaa saavien työntekijöiden. Myös opiskelijoiden laajat sosiaaliset verkostot muodostavat laajan tiedon ja osaamisen "valtameren", josta he voivat ammentaa oman henkilökohtaisen suorituskykynsä ylittävää "ekstraa".

2) Halpana tietotalouden perustaa tuottavana ja ylläpitävänä työvoimana: erilaiset harjoittelijat, sivarit ja matalapalkatut osa-aikatyöntekijät, jotka pitävät yllä atk-osastoja, kirjastoja ja arkistoja jne. Tällaiseenkin usein varsin mekaaniseen "tietotyöhön" opiskelijat ovat varsin innokkaita, koska kokevat sen "liittyvän edes jotenkin omaan alaansa".

3) Korkeasti koulutettuna, osaavana, jatkuvasti kehittyvänä ja kielitaitoisena joustavana työvoimana palvelusektorilla. Esimerkiksi kahviloissa, matkailijapalveluissa ja kansainvälisiä asiakkaita palvelevissa tavarataloissa opiskelijat muodostavat joustavan, määräaikaisiin ja osa-aikaisiin töihin mieluusti suostuvan työvoimareservin. Opiskelijat myös ovat valmiita tekemään työtä suhteellisen matalalla palkalla, koska ovat tottuneet niukkaan elintasoon, elävät yksin ilman elätettävää perhettä ja toisaalta ovat vailla oikeutta toimeentulotukeen jne. Sekä osin myös siksi, että toimeentulon perustana toimiva opintotuki sallii työnteon paremmin kuin esimerkiksi työmarkkinatuki, joka putoaa huomattavasti nopeammin työstä saatavien tulojen kasvaessa.

2. Yliopistoa ei ole olemassa

Opiskelijoiden lisäksi myöskään oppilaitoksia, kuten yliopistoja, ei enää oikeastaan ole olemassa. Yliopisto eriytyneenä, autonomisena instituutiona, jolla on legitiimin tiedon yhteiskunnallinen monopoli, on menneisyyden haamu, jota on turha yrittää herättää henkiin. Erilaisten humanisti-intellektuellien nostalgisesta ylistyksestä huolimatta "sivistysyliopisto" on ollut lähinnä etuoikeutetun akateemisen eliitin sisäänpäin kääntynyt ja rakenteeltaan varsin hierarkinen leikkikenttä. Sekä sen sisäiset hierarkiat että ovet muuhun yhteiskuntaan ovat murtuneet ennen kaikkea viimeisten vuosikymmenten opiskelijakapinoiden tuloksena.

Yliopistosta on tullut yksi tiedon tuottamisen paikka muiden joukossa. Sen rajat muuhun yhteiskuntaan ovat hälvenneet. Yliopisto toimii metropolin tilassa osana tietoa ja sosiaalisia suhteita tuottavia verkostoja. Yhteistyöstä yritysten, muiden valtion laitosten sekä erilaisten itsenäisten tutkimus- ja koulutusinstituutioiden kanssa on tullut keskeinen osa sen toimintaa. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että opiskelijoiden omaksumasta ja hyödyntämästä tiedosta ja kokemuksesta vain pieni osa saadaan yliopiston seinien sisällä: "oman kiinnostuksen", itsenäisten opintopiirien, kesätöiden ja työharjoittelujen merkitys on vähintään yhtä suuri kuin varsinaisten opintosuoritusten.

Samalla "yhteiskunnallinen palvelutehtävä", eli yritysten kanssa tehtävä yhteistyö, alkaa vaikuttaa yliopistolaitosten sisäiseen organisaatioon. Uusi huippuyliopistoprojekti on yksi esimerkki tästä.

Yliopistolaitoksen muutoksessa, kuten myös työn muutoksessa, on sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Sekä uusia vapauden ulottuvuuksia että uusia kontrolleja. Nykyinen yritysyliopisto on monella tapaa vähemmän hierarkinen kuin vanha "sivistysyliopisto": ainakaan enää ei tarvitse mennä mekko tai puku päällä luennoille pokkuroimaan vanhoja äijiä, jotka levittävät nationalistisia tai muuten vain konservatiivia arvoja. Samalla hierarkiat muuttuvat joustavammiksi, monimutkaisemmiksi ja kaikkialle ulottuviksi.

Uudet kontrollit perustuvat jatkuvien erottelujen tuottamiseen yliopiston sisällä. Enää vaikeinta ei välttämättä olekaan päästä yliopistoon tai päästä jatko-opiskelijaksi, vaan varsinainen valikointi alkaa vasta myöhemmässä vaiheessa. Eri asemien välille rakennetaan moninaisia jatkuvia hierarkioita: on kilpailtava erilaisiin maisteriohjelmiin pääsystä, apurahoista, tutkijakoulupaikoista, viroista ja niin edelleen.

Opiskelijaa, tutkijaa tai yliopistoa ei siis erillisinä hahmoina enää ole olemassa. Opiskelijan elämään liittyvät kysymykset ovat kenen tahansa suurkaupungissa elävän prekaarin tiedon tuottajan elämään liittyviä kysymyksiä. Akateeminen työ ei enää ole millään tavoin erityistä tai etuoikeutettua, vaan sitä luonnehtivat kaikki yleiset prekaarin työn piirteet. Asunnon löytämisen vaikeudet ja asumisen kalleus, joukkoliikenteen ja julkisten palveluiden heikennykset, perinteisen perhemuodon purkautuminen ja siihen liittyvä parisuhteiden ja asumismuotojen jatkuva muutos koskettavat yhtä lailla opiskelijaa, kotiäitiä ja pätkätyöläistä.

Opiskelijoiden tuottavan panoksen irrottaminen sen tekijöistä ja ulosmittaaminen yritysten voittojen kasvattamiseksi tapahtuu tekemällä kaikista elämän edellytyksistä vain markkinoiden kautta hankittavia. Ja markkinoilla ne, joiden työmarkkina-asema on häilyvä ja tulot epävarmoja, ovat aina altavastaajia.

3. Oikeaa työtä ei ole olemassa

"Oikea työ", palkkatyö tai tehdastyö on menettänyt hegemonisen asemansa kapitalistisen tuotannon kokonaisuudessa. Tehtaista ja perinteisistä koneista on tullut yrityksille rasitteita ja kustannuksia, jotka ulkoistetaan alihankkijoille ja siirretään sinne, missä työntekijöiden oikeuksia voi polkea raaimmin. Sen sijaan ihmisiin ruumiillistuneesta "inhimillisestä pääomasta", kasvatuksesta, koulutuksesta, tutkimuksesta, terveydestä ja kulttuurista on tullut rikkauden ja taloudellisen kasvun tärkein lähde. Ne ovat suoraan tuottavia ja siksi myös suoraan kamppailun kohteena.

Teollisessa kapitalismissa pääoma piti hallussaan tehtaita, joihin se kokosi tuottajat yhteen ja koneita, joita se pakotti työläiset käyttämään. Nykyään tuottaja kantaa itsessään tuotantovälineitään, aivojaan, tapojaan, tietojaan ja taitojaan. Hän itse, yhdessä toisten samanlaisten kanssa, on koko yhteiskunnan tilaan levittäytynyt tehdas; hänen tietonsa, kokemuksensa ja koulutuksensa ovat kone ja hän on konetta käyttävä työläinen.

Kapitalismin toiminnan edellytyksenä on edelleen tuotantovälineistään irrotettu tuottaja, toisin sanoen työläinen. Aineettoman tuotannon oloissa tämä irrottaminen on kuitenkin jatkuvasti tuotettava uudelleen ja uudelleen.

Nykyään tuottajien ja tuotantovälineiden erottaminen vaatii:
1. tuottajien erottamista toisistaan; ei heidän yhteenkokoamistaan yhteiseen tilaan, vaan heidän eristämistään "yksilöiksi",
2. tuottajien ja heidän tuotantovälineidensä tai koneidensa, ihmisruumiin ja ajattelukyvyn toisistaan erottamista.

Niin yksinäisten "yksilöiden" luomisessa kuin ajattelun eristämisessä ajattelevasta ihmisestä koulutuksella on nyt kapitalismin toiminnan ja jatkuvuuden kannalta olennainen merkitys.

Aineettomaan tuotantoon perustuvassa taloudessa, jossa keskeisimmiksi tuotantovoimiksi nousevat tieto ja sosiaaliset verkostot, tulee oikeudesta tiedon käyttämiseen ja pääsystä tietynlaisiin sosiaalisiin verkostoihin kaikkein olennaisimpia kamppailujen kohteita. Eliittilukiot ja korkeakoulut ovat tietopohjaisessa taloudessa keskeisiä solmukohtia, joissa määritetään oikeuksia tiedon saatavuuteen ja patentointiin sekä luodaan suhteita ihmisiin, joista on hyötyä uran luomisessa. Kuka tahansa yliopisto-opiskelija ymmärtää, että korkeakouluun pääseminen ei ole olennaista vain siellä saatavan informaation (sen saa mistä tahansa julkisesta kirjastosta) tai tutkintotodistuksen (jonka voi suorittaa myös kirjekursseilla), vaan ennen kaikkea opiskelijaelämän luomien sosiaalisten verkostojen takia. Taistelu koulutuksesta on siis taistelua tuotantovälineiden hallinnasta.

Viimeaikaiset yliopistojen organisaatiorakenteen ja koulutuksen sisältöjen muutokset ovat yrityksiä kontrolloida uutta liikkuvaa työvoimaa ja ottaa haltuun yhteiskunnan verkostoissa syntyvää tietoa. Uusi palkkausjärjestelmä ja Bolognan prosessiin liittyvä tutkinnonuudistus ovat molemmat koulutuksen mitattavaksi ja arvioitavaksi tekemisen keinoja. Kun koulutusta pyritään markkinoistamaan, sitä täytyy muokata markkinoille ymmärrettävään muotoon, siitä täytyy siis tehdä homogeenista, jaettavissa ja mitattavissa olevaa. Kun ajattelusta tehdään "inhimillistä pääomaa", siitä täytyy pyrkiä tekemään kasaantunutta, kuollutta työtä. Vain konkreettisista ajatteluprosesseista irrotetuilla, menneisyydessä kasatuilla suorituksilla on väliä, mikä uusintaa aina virkamiesten käskyvallan ja yliopistolaitoksen sisäiset, tiettyjen vakiintuneen aseman saavuttaneiden yksilöiden erityisasemaa pönkittävät hierarkiat.

Tiedon mittaaminen puhtaasti määrällisin kriteerein on kuitenkin vaikeaa. Byrokraatit ja konsultit eivät vuosikausien pyrinnöistään huolimatta olekaan keksineet muuta keinoa tiedontuotantolaitosten tehokkuuden määrittämiselle kuin tutkintojen vuosittainen määrä, mikä vastaa teollisen tuotannon output per hour -kriteeriä. "Maisteritehtaan" liukuhihnalta ulos syljettävien palikoiden laatu ei kuitenkaan välttämättä ole aina kehuttavaa. Kun myös opetusvirat täytetään mittaamalla cv:n pituus viivoittimella, laskee sekä opetuksen että tutkimuksen taso.

Joka tapauksessa näiden uudistusten seuraukset opiskelijoiden ja tutkijoiden jokapäiväisen elämän kannalta ovat kammottavia. Opiskelun ja tutkimuksen tavoitteet pyritään asettamaan puhtaasti ulkoa päin ja opiskelijoiden ja tutkijoiden omaan kokemukseen, haluihin ja pyrkimyksiin suhtaudutaan halveksivasti. Tiedon tuottamisesta yritetään tehdä mekaanista, mutta tällöin menetetään se, mikä olisi kaikkein olennaisinta muuttuvassa maailmassa: itsenäisyys, liikkuvuus, kyky vaihteluun ja erilaisissa ympäristöissä selviämiseen. Kapitalistit eivät kuitenkaan osaa muutakaan.

4. Luokkataistelu tutkintotehtaassa

Koska opiskelijat eivät ole mitätön marginaaliryhmä, vaan eräs yhteiskunnan luovimmista ja tuottavimmista ryhmistä, on opintorahakeskustelun jatkaminen sosiaalihuollon ja köyhäinavun kielellä täysin toivotonta ja turhaa. Meidän ei tule nousta kapinaan siksi, että olemme liian köyhiä vaan siksi, että olemme liian rikkaita. Liian rikkaita mätänemään vakituisen, mekaanisen palkkatyön vankeudessa. Liian rikkaita, jotta meidän pitäisi ottaa lainaa, siis todellisuudessa antaa ilmaista luottoa kapitalisteille, antaa kaikki osaamisemme ja sosiaalisten suhteittemme rikkaus ilmaiseksi heidän käyttöönsä ja vielä maksaa siitä korkoa...

Byrokraatit ja isoisät yrittävät vedättää meitä sillä, että prekaarisuus on ohimenevää, että valmistumisen jälkeen koittaa vakituisen palkkatyön autuus, suunnattomat tulot ja runsaskätiset etuudet. Tämä sotii kuitenkin vahvasti kaikkien opiskelijoiden omakohtaista kokemusta vastaan. Kuka tahansa tajuaa, että maailma on muuttunut. Vain 29 prosenttia Helsingin yliopiston opiskelijoista on nostanut lainaa ja heistäkin suurin osa pelkästään suoranaisesta toimeentulon pakosta.

Niinpä eriytyneen eturyhmäkamppailun sijaan opiskelijoiden olisi kyettävä rakentamaan yhteisiä taisteluita ja yhteisiä poliittisia tavoitteita muiden prekaarissa asemassa olevien tiedon tuottajien kanssa. Kun oppimisesta on tullut elinikäistä ja opiskelu tapahtuu pelkkien oppilaitosten sijaan kaikkialla yhteiskunnassa, on taistelut vietävä kaikkialle yhteiskuntaan ja levitettävä koskemaan koko elämän aikaa, sen itsenäistä hallintaa ja omaehtoista määrittelyä. On alettava vaatia perustuloa, joka vapauttaa "työmarkkinoiden käytettävissä olemisesta" ja antaa mahdollisuuden aitoon elinikäiseen oppimiseen.

Perustulo tarkoittaa oikeutta elää metropolissa palkkatyöstä riippumatta. Sen vuoksi sen täytyy sisältää tarpeeksi suuren tulonsiirron lisäksi ilmainen koulutus, ilmainen joukkoliikenne, kohtuullinen asuminen, ilmaiset kulttuuripalvelut ja oleskelutilat. Perustulo on tiedon ja sosiaalisten suhteiden tuottajien itsenäisyyden ja elämänhallinnan suojelemista kapitalistien haltuunottopyrkimyksiä vastaan.

Ympäri maailmaa ovat opiskelijat viime vuosina nousseet puolustamaan oikeutta ilmaiseen koulutukseen, oikeutta tietoon, oikeutta toimeentuloon. Kiihkeistä ja kauniista mellakoistaan huolimatta eivät esimerkiksi ranskalaiset opiskelijat ole kuitenkaan vielä kyenneet tuomaan esiin mitään positiivisia, rakentavia ratkaisuja prekaarin työvoiman itsenäisyyden lisäämiseksi. Kenties me täällä pohjoisessa, sen sijaan että aina näytämme mallia Nokian ja muiden yritysten nöyristelyssä, koulutuksen sovittamisessa elinkeinoelämän vähäisimpiinkin vaatimuksiin, voisimme kerrankin näyttää mallia alistumattomuudessa, rohkeudessa ja uudenlaisen yhteiskunnan perusteitten rakentamisessa...