Katoamistemppuja

Yhteiskunnallisen työn edustamisesta

Populistinen oikeisto ja Berlusconi keräsivät vahvaa kannatusta niiden kansalaisten keskuudessa, jotka ovat eniten kärsineet globalisaatiosta, "kriisistä" ja rajojen avautumisesta vapaalle liikkuvuudelle. On olemassa suuria määriä ihmisiä, joiden todellinen tulotaso on romahtanut köyhyysrajojen tuntumaan ja jotka ovat uskoneet Lega Nordin esittämään selkeään poliittiseen projektiin: rajat kiinni, työmarkkinoiden sääntelyä, asteittainen luopuminen eurosta ja Maastrichtin parametreistä, verojen välitön ohjautuminen alueille, jossa verot maksetaan (fiskaalinen federalismi), vahva yhteisöllisyys. Erityisesti yhteisöllisyyteen - ei yhteiskunnallisuuteen - viittaavat arvot ovat hyvin tuttuja Yhdysvalloista. Berlusconin kapitalismin ei ole mielletty olevan tällaisen poliittisen projektin vihollinen. Viholliset ovat - Lega Nordille ja Berlusconille - finanssi-instituutiot ja suurteollisuus. Globaalilla tasolla liittolaisista kertovat jotakin erinomaiset suhteet, jotka vallitsevat Berlusconin ja Putinin välillä.

Demokraattinen puolue on ymmärtänyt työn yhteiskunnallistumisen teorian erittäin hyvin. Kun kaikki tekevät työtä. Kun työ ei ole enää pelkästään tehtaissa vaan kaikkialla. Kun työ ei ole enää rajattavissa yhteen luokkaan. Silloin on luovuttava työn ja pääoman vastakkainasettelusta ja puhuttava yhteiskunnasta ja sen yleisestä edusta. Globaali demokraattinen puolue ei vetoa enää nationalistiseen protektionismiin vaan se pyrkii avaamaan ja kasvattamaan taloutta. Se ei ole kriisin vaan kasvun puolue. Sen etu ei ole kriisi vaan nousukausi. Jos työ on yhteiskunnallistunut, mikä olisi parempi tapa edustaa yhteiskunnallisen työn kirjoa kuin asettaa - symbolisella tavalla - ehdokkaaksi palkansaajia ja yrittäjiä samoille listoille?

Väitän, että demokraattinen puolue on askeleen edellä vasemmistoa ja vihreitä työn muuttumisen analyysin poliittisessa hyödyntämisessä. Väitän, että Berlusconi on askel edellä vasemmistoa ja vihreitä kriisin poliittisessa hyödyntämisessä. Marxilaiset ovat todellakin luovuttaneet pääomansa muille. Väitän, että Kataisen kokoomus on kenties ainoa puolue Suomessa, joka on jollakin lailla ymmärtänyt, miten työ on muuttumassa ja mitkä ovat tämän muuttumisen poliittiset seuraukset. Italian vihreä vasemmisto kaatui sen vuoksi, että se antoi kaksi virheellistä vaihtoehtoa työn muuttumisesta ja prekarisaatiosta. Työn yhteiskunnallistumiseen vasemmisto on vastannut eräänlaisella kurjistumisteorialla, jonka mukaan älyn työ on kurjistunut ja proletarisoitunut, kun tosiasiallisesti on käynyt juuri toisinpäin: proletaarinen ja kurja työ on muuttunut älykkääksi. Älykäs, elävä ja yhteiskunnallinen työ ei ole enää kiinnostunut suppeasta subjektiivisesta luokkanäkemyksestä vaan yhteiskunnasta kokonaisuudessaan.

Virheanalyysi on koskenut myös niitä italialaisen vihreän vasemmiston älykkäämpiäkin ääniä -­ kuten Toni Negriä - jotka samalla kun ovat hyväksyneet työn yhteiskunnallistumisen, ovat piiloutuneet - viime kädessä - sellaisten ideologisten tulkintamallien taakse, jotka vaativat aina tuotannollista subjektia, ymmärtämättä, että työn yhteiskunnallistuminen tarkoittaa tuotannollisen subjektin korvautumista politiikalla. Jos työ on yhteiskunnallistunut, se ei ole enää yhden subjektin toimintaa, vaan se on kaikkialla ja aina tapahtuvaa yleistä toimintaa. Mielestäni tämä yleinen toiminta on politiikka, ymmärrettynä päätöksenä ystävä/vihollinen-asetelmasta. Asia, jonka ovat erittäin hyvin ymmärtäneet Berlusconi, Lega Nord ja yhdysvaltalaiset republikaanit, nimeämällä vihollisensa (rikolliset, siirtolaiset ja terroristit).

Tässä kohtaa valitettavasti myös modernit italialaiset operaistiset analyysit -­ kuten Negrin multitudo-teoria - saapuvat päätepysäkille, osoittavat ristiriitaisuutensa ja riittämättömyytensä, koska ne eivät selkeästi nimeä vihollisia ja päätä heidän kohtalostaan. Multitudo-teoria korostaa kylläkin moninaisuuden tuotannollista rikkautta, mutta se ajautuu liberaaliseen asetelmaan, jossa kaikki kuuluvat multitudoon ja siten kaikki ovat ystäviä. Tämäntyyppinen ajatus on ollut esimerkiksi italialaisen vihreän vasemmiston yhteistyöprojektin taustalla. Samanlainen "kaikki ovat ystäviä" -tauti vaivaa myös demokraattista puoluetta, ja sen todistaa Italian vaalien ehdokasasettelu. Paradoksaalisella tavalla kuitenkin poliittisen kamppailun kuumimmilla hetkillä - esimerkiksi vaalikampanjoissa - myös demokraattien on aina viime kädessä tuotava esille vihollisensa, jotka ovat tietysti aina samoja kuin republikaaneilla.

Italialaisen vihreän vasemmiston multitudo-teoriassa vihollinen on vain kontrollimekanismi, ei käskynhaltija. Vihollinen ei ole enää luokka (ja ihminen) vaan proseduuri. Vihollista ei voi tappaa. Tämäntyyppinen teoria on liberaalinen, ja sitä on melko vaikea pitää edes poliittisena teoriana. Tästä taustasta johtuen vihreän vasemmiston liikkeillä on suuria vaikeuksia päästä ulos pelkästä protestitasosta, moralisoinnista ja/tai marginaaliasemasta. Tästä johtuen kyseisten liikkeiden politiikka (ja osittain myös demokraattisen puolueen politiikka) on hyvin usein liberaalia loputonta keskustelua. "Politiikka" on loputonta (ja siten se ei ole politiikkaa), koska se ei sisällä poliittisen vihollisen tuhoamista. Äänestäjät Italiassa äänestivät ennen kaikkea päättämisen puolesta, liberaalia loputonta keskustelua vastaan.