2008-04-28
"Vasemmiston ja vihreiden katoamistemppu eräältä niiden vahvimmalta maantieteelliseltä alueelta. Kriisin merkit. Tulevat yllättävät kehityssuunnat Yhdysvalloissa ja maailmalla. Globaalin demokraattisen puolueen ja republikaanisen populistisen puolueen synty: kaikki nämä tekijät asettavat poliittisen skenaarion keskipisteeseen kyvyn päättää asioista poikkeustilanteessa."
Italian parlamenttivaalit on pidetty. Kiinnostavin esille noussut poliittinen signaali oli vasemmiston ja vihreiden katoaminen institutionaalisen politiikan kartalta. Vaalijärjestelmän asettamat äänikynnykset olivat kohtalokkaita monille poliittisille puolueille. Kaksipuoluejärjestelmää suosiva vaalijärjestelmä yksinkertaisti vaalikampanjaa ja polarisoi Italian institutionaalista poliittista tasapainoa. Vaihtoehdot olivat yksinkertaiset: oikeisto ja reformistinen keskusta. Italiaa vuosikymmeniä johtaneen kristillisdemokraattisen puolueen perillisillä oli suuria vaikeuksia saada kourallinen edustajia. Italiassa on nyt ainoastaan neljä eduskuntaryhmää: Berlusconin oikeistolainen Popolo della Libertà , sen hallituskumppani Umberto Bossin johtama Lega Nord, joka edustaa pohjoisten maakuntien itsenäisyyspyrkimyksiä, Walter Veltronin johtama keskustalainen Partito Democratico ja Pierferdinando Casinin johtama kristillisdemokraattinen UDC-puolue, entinen Berlusconin liittolainen.
Veltronin päätös osallistua vaaleihin yksin - ilman vasemmistolaisia liittolaisia - perusti "de facto" Italiaan globaalin demokraattisen puolueen. Puolue on demokraattinen, koska sen mallina toimii Yhdysvaltain demokraattinen puolue, ja se on globaali, koska se pyrkii rakentamaan globaalin poliittisen voiman. Sama pyrkimys on nousemassa esille myös muissa maissa. Globaali demokraattinen puolue ei ole vasemmistolainen, se suosii avointa markkinataloutta ja veronalennuksia mutta suhtautuu oikeistoa myötämielisemmin ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen ja oikeuksiin, unohtamatta kuitenkaan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden korostamista. Prodin keskustavasemmistolainen hallitus kaatui, koska se ei kyennyt päättämään talouspolitiikasta demokraattien haluamaan suuntaan hallituksen sisäisestä vasemmisto-oppositiosta johtuen. Hallituksen pääpuolue, Demokraattinen Vasemmistopuolue (DS), muutti nimensä Demokraattiseksi Puolueeksi (PD) ja luopui avoimesti vasemmistolaisuudesta. Puolueen johtohahmot ovat hyväksyneet itsestään käytettäväksi määritelmän "uuskeskustalainen puolue". Demokraattinen puolue vei päätökseen Länsi-Euroopan suurimman kommunistipuolueen tarinan. Ennen Prodin hallituksen kaatumista DS-puolueessa oli kenties vielä olemassa jonkin sortin - edes ideaalinen - kytkös vasemmistoon ja työväenluokan historiaan. Prodin hallituksen kaatumisen jälkeen PD halusi lopullisesti katkaista kaikki yhteydet valtiollisen politiikan tasolla vasemmistoon. PD otti ehdokkaaksi listoille yritysmaailman edustajia ja julisti vastakkainasettelun työn ja pääoman välillä loppuneeksi.
Berlusconi voitti vaalit melko suurella enemmistöllä. Demokraattinen puolue pysyi käytännössä samoissa kannatusluvuissa kuin edesmennyt DS-puolue (ja tekisi mieli lisätä samoissa kannatusluvuissa kuin kommunistinen puolue sen suurimman vaalimenestyksen aikoina vuonna 1976). Veltronin operaatio kuitenkin onnistui, koska hän onnistui poistamaan poliittiselta kartalta potentiaalisen vasemmistokilpailijan. Berlusconia tukeva populistinen ja maahanmuuttovastainen Lega Nord saavutti historiallisen kymmenen prosentin laajuisen kannatuksen. Vasemmisto ja vihreät katosivat taivaan tuuliin. Erityisesti Pohjois-Italian perinteisissä "punaisissa" kaupungeissa Lega Nordin asema vahvistui huomattavasti. Protesti- ja työväestön äänet menivät populisteille ja Berlusconille. Italiassa siis ei ole enää vasemmistoa eikä vihreitä, virallisessa politiikassa. Muutos on äärimmäisen dramaattinen, koska Italiassa perinteisesti, ja erityisesti vuosina 2001-2004 vasemmisto, vihreät ja yhteiskunnalliset liikkeet kykenivät mobilisoimaan miljoonia ihmisiä kaduille suurmielenosoituksiin. Vihreän vasemmiston äänisaalis jäi pienemmäksi kuin eräiden massamielenosoituksien osallistujien määrä. Vaalien jälkeen monet poliittiset voimat ovat korostaneet miten vihreän vasemmiston katoaminen tulee lisäämään yhteiskunnallisia jännitteitä ja kenties poliittista väkivaltaa. Vihreä vasemmisto on niin syvän järkytyksen tilassa, että se ei kykene tuottamaan orgaanista analyysiä tapahtumista. Toiset haluavat takaisin sirpin ja vasaran, vihreät haluavat hakeutua lähemmäksi demokraattista puoluetta, kolmannet haluavat nöyrästi lähteä liikkeelle tehtaissa ja periferioissa tehtävästä työstä.
Vaalien jälkeen Berlusconin tulevan hallituksen todennäköinen talousministeri Giulio Tremonti syytti Italian ja maailman taloudellisista vaikeuksista Prodin ja demokraattien tukemaa globalisaatiota. Hyperkapitalistisen ja -liberaalin Berlusconin talousguru vetosi protektionismiin, valtion interventioon ja julkisiin investointeihin. Hän sanoi, että Berlusconi oli ainoa, joka puhui vaalikampanjan aikoina "kriisistä". Sikäli huvittavaa, että protektionismi, globalisaation vastustaminen, valtion interventio taloudessa ja kriisin argumentointi ovat aina kuuluneet kommunistien - ei edes vasemmiston - talouspoliittiseen arsenaaliin. Tavallaan näyttää siltä, että ympyrä on sulkeutumassa ja ollaan palaamassa perinteiseen amerikkalaiseen asetelmaan, jossa demokraatit edustavat avointa taloutta ja republikaanit protektionismia - kuten McCainiin kohdistuvat republikaanisen puolueen oikeistosiiven protektionistiset paineet todistavat. Ei ole sattumaa, että uuden demokraattisen puolueen ohjelma ja vaalikampanjan pääiskulause oli kopioitu, ja Italian olosuhteisiin sovitettu, Barack Obaman ohjelma.
Berlusconin - joskus huvittavan - naamion takaa löytyy samankaltainen suuri valtiomies kuin Ronald Reagan. Molemmille ehkä nauretaan. Todennäköisesti heillä on sama parturi ja sama hammaslääkäri. Silti Ronald Reaganin aikakaudella Yhdysvaltojen taloudellinen akseli siirtyi Detroitista, autoteollisuudesta ja Atlantin Eurooppaan vievistä merireiteistä Kaliforniaan, sota- ja elektroniikkateollisuuteen ja Tyynen valtameren merireitteihin, jotka avautuivat kohti Aasiaa. Berlusconi ja McCain pyrkivät rakentamaan oikeistolaisen republikaanisen puolueen, joka suojelee kapitalistisia talouksia protektionismilla, ymmärtää geopolitiikan ja sodan realiteetteja, liittoutuu globalisaation uhrien ja populistisen oikeiston kanssa vauraissa yhteiskunnissa ja asettuu globaalin demokraattisen puolueen avoimuuspyrkimyksiä vastaan. Italian vaalit osoittivat selkeästi kumpi näistä poliittisista ohjelmista on tällä hetkellä realistisempi. Väitän myös, että tässä valossa Yhdysvaltain presidentinvaalit voivat vielä yllättää...
Populistinen oikeisto ja Berlusconi keräsivät vahvaa kannatusta niiden kansalaisten keskuudessa, jotka ovat eniten kärsineet globalisaatiosta, "kriisistä" ja rajojen avautumisesta vapaalle liikkuvuudelle. On olemassa suuria määriä ihmisiä, joiden todellinen tulotaso on romahtanut köyhyysrajojen tuntumaan ja jotka ovat uskoneet Lega Nordin esittämään selkeään poliittiseen projektiin: rajat kiinni, työmarkkinoiden sääntelyä, asteittainen luopuminen eurosta ja Maastrichtin parametreistä, verojen välitön ohjautuminen alueille, jossa verot maksetaan (fiskaalinen federalismi), vahva yhteisöllisyys. Erityisesti yhteisöllisyyteen - ei yhteiskunnallisuuteen - viittaavat arvot ovat hyvin tuttuja Yhdysvalloista. Berlusconin kapitalismin ei ole mielletty olevan tällaisen poliittisen projektin vihollinen. Viholliset ovat - Lega Nordille ja Berlusconille - finanssi-instituutiot ja suurteollisuus. Globaalilla tasolla liittolaisista kertovat jotakin erinomaiset suhteet, jotka vallitsevat Berlusconin ja Putinin välillä.
Demokraattinen puolue on ymmärtänyt työn yhteiskunnallistumisen teorian erittäin hyvin. Kun kaikki tekevät työtä. Kun työ ei ole enää pelkästään tehtaissa vaan kaikkialla. Kun työ ei ole enää rajattavissa yhteen luokkaan. Silloin on luovuttava työn ja pääoman vastakkainasettelusta ja puhuttava yhteiskunnasta ja sen yleisestä edusta. Globaali demokraattinen puolue ei vetoa enää nationalistiseen protektionismiin vaan se pyrkii avaamaan ja kasvattamaan taloutta. Se ei ole kriisin vaan kasvun puolue. Sen etu ei ole kriisi vaan nousukausi. Jos työ on yhteiskunnallistunut, mikä olisi parempi tapa edustaa yhteiskunnallisen työn kirjoa kuin asettaa - symbolisella tavalla - ehdokkaaksi palkansaajia ja yrittäjiä samoille listoille?
Väitän, että demokraattinen puolue on askeleen edellä vasemmistoa ja vihreitä työn muuttumisen analyysin poliittisessa hyödyntämisessä. Väitän, että Berlusconi on askel edellä vasemmistoa ja vihreitä kriisin poliittisessa hyödyntämisessä. Marxilaiset ovat todellakin luovuttaneet pääomansa muille. Väitän, että Kataisen kokoomus on kenties ainoa puolue Suomessa, joka on jollakin lailla ymmärtänyt, miten työ on muuttumassa ja mitkä ovat tämän muuttumisen poliittiset seuraukset. Italian vihreä vasemmisto kaatui sen vuoksi, että se antoi kaksi virheellistä vaihtoehtoa työn muuttumisesta ja prekarisaatiosta. Työn yhteiskunnallistumiseen vasemmisto on vastannut eräänlaisella kurjistumisteorialla, jonka mukaan älyn työ on kurjistunut ja proletarisoitunut, kun tosiasiallisesti on käynyt juuri toisinpäin: proletaarinen ja kurja työ on muuttunut älykkääksi. Älykäs, elävä ja yhteiskunnallinen työ ei ole enää kiinnostunut suppeasta subjektiivisesta luokkanäkemyksestä vaan yhteiskunnasta kokonaisuudessaan.
Virheanalyysi on koskenut myös niitä italialaisen vihreän vasemmiston älykkäämpiäkin ääniä - kuten Toni Negriä - jotka samalla kun ovat hyväksyneet työn yhteiskunnallistumisen, ovat piiloutuneet - viime kädessä - sellaisten ideologisten tulkintamallien taakse, jotka vaativat aina tuotannollista subjektia, ymmärtämättä, että työn yhteiskunnallistuminen tarkoittaa tuotannollisen subjektin korvautumista politiikalla. Jos työ on yhteiskunnallistunut, se ei ole enää yhden subjektin toimintaa, vaan se on kaikkialla ja aina tapahtuvaa yleistä toimintaa. Mielestäni tämä yleinen toiminta on politiikka, ymmärrettynä päätöksenä ystävä/vihollinen-asetelmasta. Asia, jonka ovat erittäin hyvin ymmärtäneet Berlusconi, Lega Nord ja yhdysvaltalaiset republikaanit, nimeämällä vihollisensa (rikolliset, siirtolaiset ja terroristit).
Tässä kohtaa valitettavasti myös modernit italialaiset operaistiset analyysit - kuten Negrin multitudo-teoria - saapuvat päätepysäkille, osoittavat ristiriitaisuutensa ja riittämättömyytensä, koska ne eivät selkeästi nimeä vihollisia ja päätä heidän kohtalostaan. Multitudo-teoria korostaa kylläkin moninaisuuden tuotannollista rikkautta, mutta se ajautuu liberaaliseen asetelmaan, jossa kaikki kuuluvat multitudoon ja siten kaikki ovat ystäviä. Tämäntyyppinen ajatus on ollut esimerkiksi italialaisen vihreän vasemmiston yhteistyöprojektin taustalla. Samanlainen "kaikki ovat ystäviä" -tauti vaivaa myös demokraattista puoluetta, ja sen todistaa Italian vaalien ehdokasasettelu. Paradoksaalisella tavalla kuitenkin poliittisen kamppailun kuumimmilla hetkillä - esimerkiksi vaalikampanjoissa - myös demokraattien on aina viime kädessä tuotava esille vihollisensa, jotka ovat tietysti aina samoja kuin republikaaneilla.
Italialaisen vihreän vasemmiston multitudo-teoriassa vihollinen on vain kontrollimekanismi, ei käskynhaltija. Vihollinen ei ole enää luokka (ja ihminen) vaan proseduuri. Vihollista ei voi tappaa. Tämäntyyppinen teoria on liberaalinen, ja sitä on melko vaikea pitää edes poliittisena teoriana. Tästä taustasta johtuen vihreän vasemmiston liikkeillä on suuria vaikeuksia päästä ulos pelkästä protestitasosta, moralisoinnista ja/tai marginaaliasemasta. Tästä johtuen kyseisten liikkeiden politiikka (ja osittain myös demokraattisen puolueen politiikka) on hyvin usein liberaalia loputonta keskustelua. "Politiikka" on loputonta (ja siten se ei ole politiikkaa), koska se ei sisällä poliittisen vihollisen tuhoamista. Äänestäjät Italiassa äänestivät ennen kaikkea päättämisen puolesta, liberaalia loputonta keskustelua vastaan.
Muutamat harvat äänet erottautuvat kuorosta. Ennen vasemmiston ja vihreiden menoa kohti tuhoisaa vaaliliittoa, eräät vihreiden edustajat Veneton maakunnan alueelta sanoutuivat irti tästä projektista ja puhuivat vihreän identiteetin ja yhteiskunnallisten liikkeiden identiteetin puolesta. He sanoivat, että institutionaalinen politiikka ei ole enää kiinnostavaa ja että jos siihen on osallistuttava, sen pitää tapahtua paikallisella tasolla läheisessä yhteydessä yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Näiden positioiden kannattajien keskuudessa korostui analyysi edustuksellisuuden kriisistä. Parlamentaarisella tasolla ei ole mahdollista edustaa moninaisuuden kirjoa oli kai analyysin pääsisältö. Analyysi tietenkin kuulostaa jokseenkin järkevältä. On kuitenkin huomioitava, että kyseessä on analyysi, joka on syntynyt olosuhteiden pakosta. Jos olisi ollut realistisia mahdollisuuksia ylittää äänikynnys, silloin olisi varmasti osattu luoda toimiva postmoderni teoria rajallisesta edustuksellisuudesta. Tosiasia on se, että kriisissä eivät ole pelkästään edustuksellisuuden mekanismit vaan erityisesti vasemmiston ja vihreiden kyky päättää ja nimetä vihollisia ja ystäviä. Berlusconi ja hänen liittolaisensa Lega Nord eivät edusta kriisissä olevaa työtä, he päättävät sen puolesta... ja ero on melkoinen. Lisäksi he nimeävät vihollisia (siirtolaiset, pankkiirit, globalisaatio ja teollisuuspohatat). Veltroni (ja Katainen) eivät edusta älykästä uutta yhteiskunnallista nousukauden työtä vaan he päättävät tämän puolesta. Vasemmisto ei ole vieläkään ymmärtänyt, että kyseessä eivät ole edustuksellisuuden vaan päättämisen prosessit. Hienot prekaarisen työn analyysit ovat täysin turhia ilman poliittisen päätöksen teoriaa, joka unohtaisi edes hetkeksi edustamisen ja spontaanisuuden kategoriat.
Samalla ovat täysin turhia sellaiset yhteiskunnallisen työn teoriat, joiden perusta ei ole seuraava lause: "kapitalistit ovat täysin haluttomia - ja kykenemättömiä - maksamaan yhtäkään taaleria täystyöllisyydestä, mutta he ovat todennäköisesti valmiita maksamaan taattua toimeentuloa joustavuudesta ja prekarisaatiosta". Kun tämä on ymmärretty, silloin on mahdollista ymmärtää myös, miksi demokraattisen puolueen (ja kokoomuksen) kummalliset työnantajien ja työntekijöiden allianssit ovat poliittisesti huomattavasti rationaalisempia kuin prekariaatin ja ammattiyhdistysliittojen yhteiset tanssiaskeleet.
Vasemmiston ja vihreiden katoamistemppu eräältä niiden vahvimmalta maantieteelliseltä alueelta. Kriisin merkit. Tulevat yllättävät kehityssuunnat Yhdysvalloissa ja maailmalla. Globaalin demokraattisen puolueen ja republikaanisen populistisen puolueen synty. Kaikki nämä tekijät asettavat poliittisen skenaarion keskipisteeseen kyvyn päättää asioista poikkeustilanteessa. Suvereenisuus, suojeleminen ja alistuminen poikkeustilanteessa on keskeisin kohdattava poliittinen solmukohta. Kriisin politiikka on palannut näyttämölle. Aikoinaan edesmenneellä vasemmistolla oli kyky ymmärtää jotakin vallankumouksen ja inflaation välisestä suhteesta, päätöksentekoelimistä ja modernisaatiosta poikkeustilassa. Mitä on enää jäljellä? Eikä tilannetta ollenkaan paranna se, että tuskin Suomen demarit löytävät itselleen sellaisen poliittisen johtajan, joka osaisi poistaa puolueen nimestä "sosiali"-etuliitteen... ja tuhota samalla täälläkin vihreät ja vasemmiston (ja kenties Keskustan)... Korkeintaan tällainen tilanne pitkittää väistämätöntä loppua.
Ks. myös trilogian muut artikkelit: